Seuraavat päivät eivät olleet kumppanuksille suinkaan levon päiviä,
heidän kun täytyi nyt tulla toimeen vähentyneellä työvoimalla ja
olla aina varuillaan. Ilmassa oli ukkosta ja ilkitöitä sai pelätä
joka hetki. Tilanne oli sitäkin kiusallisempi, kun poliisi, jonka
tehtävä oli suojella heitä, havahtui tylsyydestään vain silloin, kun
se jollakin syyllä saattoi vangita jonkun heidän työmiehensä, eikä
selkkauksia voitu välttää, kun joku kalastaja vain näyttäytyikään missä
hyvänsä satamalaiturilla.
Asema kärjistyi jälleen päivä päivältä, kunnes kaikki satamatyömiesten
renkaaseen kuulumattomat olivat räjähtämäisillään kiukusta, mikä
tietysti vaikutti sangen haitallisesti töiden suoritukseen. Verisiä
yhteentörmäyksiä sattui tuhkatiheään antaen sairaaloille työtä,
tavaravarastojen ympärille sijoitettiin vahvat vartiostot, eikä kukaan
uskaltanut mennä pimeän tultua yksin satamaan.
Eräs seikka antoi Boydille sangen paljon huolta ja päänvaivaa: ei oltu
yritettykään saada selville, kuka oli ollut syyllinen lakkolaisen
kuolemaan tuona melskeisenä iltapäivänä? Marshin kätyrin oli täytynyt
nähdä tapaus ja olla myös selvillä siitä, miten helposti koko juttu
niin ollen voitiin sälyttää hänen, Boydin, niskoille. Hän ei voinut
ymmärtää, miksi Marsh ei koettanut saada häntä vangituksi, jos tämä
kerran tahtoi saada hänen lähtönsä siirretyksi. Sellaisen toimenpiteen
seuraukset olisivat voineet olla Emersonille sangen vakavat, jos Marsh
olisi antanut rahojensa vaikuttaa, mutta kun päivät kuluivat eikä
mitään tapahtunut, päätteli Boyd pelkonsa olleen aiheettoman, tahi että
säilyketrustin johtajalla oli myös rajansa, joiden ulkopuolelle tämä ei
voinut vainoansa ulottaa.
Puolen penikulman päässä kapteeni Peasleyn laivasta laivasi
lastausrengas tuon kilpailevan yhtiön tavaroita, ja työ sujui
sellaisella vauhdilla, että Boydin suunnitelma ehtiä Kalvikiin ennen
Marshia näytti pakostakin raukenevan. Hän puhui huolistaan Georgelle,
josta tuli äkkiä mitä säälimättömin työnjohtaja, oikea orjapiiskuri,
joka ei suonut miehilleen hetkenkään lepoa, vaan kannusti heidät
milloin imarrellen, milloin kiroten ja uhkaillen sellaiseen työn
vimmaan, että kun kahdeskymmenesensimmäinen päivä valkeni, hän ilmoitti
kumppanilleen kaiken olevan valmiina varhain seuraavana aamuna.
Seuraavana päivänä noutivat Boyd ja Clyde Cherryn umpivaunuissa
laivaan, jonne he pääsivät kenenkään häiritsemättä, lukuunottamatta
hajanaisia pilkkasanoja, joita vartijaketjun ulkopuolella seisoskelevat
vetelehtijät heille huutelivat. Boyd oli tuskin ehtinyt neuvoa
kullekin paikkansa, kun "sormeton" Fraser uuden uutukainen puku
yllään ja hampaissa mahtava sikari asteli ylhäisen arvokkaasti
maihinmenosiltaa myöten laivaan jäljessään kolme raskaasti kuormitettua
hotellipalvelijaa, jotka ähkien ja hikoillen raastoivat kukin suurta
matka-arkkua.
"Tuletteko mukaan?" kysyi Boyd.
"Tietysti."
"Teillä näyttää olevan yllätyksiä ehtymätön varasto."
"Kuinka niin? Tämähän on ollut koko ajan tarkoitukseni."
"Mutta täällä ei ole tilaa. Laiva on jo täysi."
"Oh, siitä ei pelkoa. Olen tehnyt stewardin kanssa sellaisen
sopimuksen, että saan majailla hänen hytissään."
"Hyvä! Mutta miksi ette sanonut, että aiotte tulla?"
"Älkää nyt turhia jaaritelko. Tiesittehän aivan hyvin, etten voinut
jäädä tänne." Fraser puhalsi suupielestään mahtavan savupilven. "En
aloita milloinkaan työtä, jota en voi päättää, olen teille useasti
sanonut, ja kun olen kerran ryhtynyt tähän yritykseen, niin on
velvollisuuteni huolehtia sen onnistumisestakin." Hän naurahti ja pani
kätensä Boydin olkapäälle lisäten aivan toisella äänellä: "Minusta ei
ole tosin suurtakaan hyötyä, ei itselleni eikä muillekaan, mutta teistä
pidän ja oleskelen mielelläni läheisyydessänne. Ja ehkäpä minullekin
vielä jokin tehtävä ilmaantuu -- eihän sitä osaa sanoa."
Emerson ei ollut milloinkaan edes vilahdukseltakaan nähnyt tuon miehen
omituisen luonteen tätä puolta, mikä huomio ei voinut olla häntä
ilahduttamatta.
"Tietysti saatte tulla mukaan, vanha veikko", sanoi hän sydämellisesti.
"Olemme kaikki siitä iloiset."
Sille, joka ei ole milloinkaan nähnyt Alaskaan purjehtivan
kalastuslaivan lähtöä, on tapaus todellakin näkemisen arvoinen.
Hälinään ja meteliin, jota ei voida välttää, kun tuommoinen laitoja
myöten lastattu alus kääntää keulansa ulapalle, liittyy vielä kaikki se
hirveä melu, jonka laivaan ahdettu itämainen työväestö aikaansaa.
Työnjohtajain käheät huudot, köysien kitinä ja nostokoneiden jyrinä
häipyvät kiinalaisten taukoamattomaan ja korviavihlovaan rähinään;
joukko liikehtii sinne tänne, kuin hajaannustilaan joutunut armeija,
ollen joka paikassa tiellä kiljuen, riidellen ja meluten koko ajan
järjettömässä sekamelskassa. He ovat aina rauhallisia ja nöyriä, kunnes
saavutaan satamalaiturille, mutta siinä valtaa joukon hurja pakokauhu,
sillä merimatka on heidän mielestään aina jotakin sanomattoman kamalaa.
Joukkoa on yhtä mahdoton rauhoittaa kuin hurjistunutta villisikalaumaa,
ja on aivan turhaa yrittääkään saada heitä laivaan, ennenkuin
säikähdys on mennyt ohi. Keinot, joilla tavalliset merimiehet pidetään
kurissa, ovat heihin nähden sopimattomat, sillä joukon suurin osa on
"viiltäjiä", rotevia ja vaarallisia, saframinkeltaisia lurjuksia,
kalanteurastajia ammatiltaan, joiden kädessä veitsi on sangen
peloittava ase.
Japanilaiset, jotka ovat muuten niin vaiteliaita ja alistuvaisia,
valtaa sama hämminki, ja pian ovat hekin sekasorrossa osallisina.
Jokaisella on pieni tavaramytty tahi laukku, joista sitten riidellään
ja tapellaan mielettömästi riehuen, jokaisen koettaessa varjella vähiä
tavaroitaan ihan epätoivon hurjuudella.
Vaikka tämä _The Bedford Castle'en_ sijoitettavien itämaalaisten
aikaansaama melu olisi jo riittänytkin, ei se kuitenkaan ollut vielä
mitään siihen verraten, joka riehahti valloilleen, kun kalastajat
alkoivat saapua. Nämä olivat joka mies päissään, kovaäänisiä ja
riidanhaluisia. Muutamat harvat tosin vielä lopettelivat lastausta,
mutta suurin osa oli lähtenyt tavaroitaan hakemaan palaten takaisin
mitä hurjimmassa humalassa, sillä nyt oli siihen viimeinen tilaisuus
moneen kuukauteen. Heillä oli edessään taukoamattoman työn aika,
jolloin he vuorokaudet umpeen raataen suorittivat vuoden työn kolmessa
kuukaudessa, minkätähden he nyt jälleen vihkiytyivät tuohon uuteen
elämään asianomaisin juhlamenoin.
Telakan avaran katon alla, joka oli erinomainen kaikupohja, alkoi pian
mitä hirvein mellastus. Lakkolaiset, jotka eivät päässeet sisälle,
miehittivät kaikki lähilaiturit, ja toiset kiipesivät lähellä olevien
rakennusten katoille syydellen sieltä solvaavia herjauksia alhaalla
räyhääville kalastajille. Katoille kavunneiden joukossa oli myös
eräs sanomalehtivalokuvaaja, joka tahtoi ikuistaa näytelmän lehteään
varten, ja näky, jonka hän sieltä näki, oli todellakin harvinainen ja
mielenkiintoinen.
Laituriin kiinnitetyn, suuren ja syvälle vajonneen höyrylaivan kaikki
kannet oli ahdettu täyteen tavaraa. Säännöllisesti pinotut lautakasat
olivat miestä korkeammat ja kajuuttain katoille oli nuoritettu keveitä
kalavenheitä, jotka oli sovitettu toinen toisensa sisään kuten kyökissä
astiat. Peräpuolella riippui pitkässä koukkurivissä lampaiden, nautojen
ja sikojen ruhoja, niin ettei joutilasta tilaa näyttänyt olevan
missään. Punainen vesiraja oli jo ylitetty, mutta siitä huolimatta
jyrisivät nostokoneet taukoamatta, puomit heilahtivat laituriin päin ja
kääntyivät natisten takaisin laskien lastiruuman pimentoihin raskaita
taakkoja. Aikaisemmin laivaan tulleet kalastajat olivat kiivenneet
köysistöön, josta he ärsyttelivät vihollistaan antaen sanan sanasta ja
kaksi parhaasta, muistuttaen koko joukko köysiverkkoon istahtanutta
kärpäsparvea.
Siihen aikaan kuin syöksy Alaskan kultakentille oli kiihkeimmillään,
oli näytelmä jonkun kullanetsijöitä kuljettavan laivan lähtiessä
melkein samanlainen sillä erotuksella vain, ettei silloista jotensakin
kovaäänistä menoa voinut verratakaan tähän hillittömään mellastukseen,
jossa oli sitäpaitsi jotakin uhkaavaa ja tuhoa ennustavaa. Sitä mukaa
kuin viinanhöyryt hälvenivät kävi kalastajien estäminen hyökkäämästä
kadulle melkein ylivoimaiseksi, kun taas ulkopuolelle kokoontuneet
näyttivät lujasti päättäneen raivata tien telakkaan hinnalla millä
hyvänsä ja koettaa vielä kerran, kuka suoriutuu voittajana. Mutta
telakan ympärille oli asetettu kaksinkertainen vartiosto, joka torjui
ripeästi kaikki sellaisen yritykset.
Kun kalastajat eivät päässeet viholliseen käsiksi, alkoivat he
tapella keskenään ollen vimmassaan melkein sortaa maahan koko
telakkarakennuksen ja tilanne kärjistyi yhä arveluttavammaksi kuta
pitemmälle aika kului.
"Olkaa millä hetkellä hyvänsä valmis irroittamaan köydet", sanoi Boyd
huolestuneesti kapteeni Peasleylle, "sillä jos tuo ulkopuolella oleva
roskaväki murtautuu sisälle, niin eihän näitä hulluja pidätä mikään.
Tämä alkaa näyttää kovin uhkaavalta."
"Ovathan ne todellakin hieman levottomia", myönteli kapteeni. "Olen
valmis heittämään irti heti kun annatte merkin, niin että lienee
parasta antaa miehille käsky nousta laivaan."
Boyd kiiruhti telakan konttoriin, sillä eräs tehtävä oli vielä
suorittamatta: hän ei voinut lähteä ilmoittamatta Mildredille
voitostaan. Hän tiesi, että sanoma oli suloinen, mutta ei voinut
kuitenkaan olla ajattelematta, mahtoiko Mildred tuntea samaa onnea,
joka nyt hänen sydäntään sykähdytti. Nähdessään paikat, jotka olivat
olleet täynnä niin suurilla ponnistuksilla hankittuja tavaroita, nyt
autioina, kuullessaan miestensä huutelevan solvauksia vihollisilleen
ja käsittäessään, että tie onneen ja autuuteen oli vihdoinkin avoinna,
hänen sydämensä paisui ilosta, ja hengitys tahtoi salpautua kurkkuun.
Voitto oli sittenkin hänen! Mildred, tuo kaikkien toiveiden keskipiste,
unelmien kuningatar, tuntui jo olevan paljon lähempänä, eikä kauan
viipyisi, ennenkuin hän voisi laskea ponnistuksensa hedelmät tämän
jalkojen juureen, ja silloin --. Hän kirjoitti nopeasti muutamia rivejä
tietäen, että joka hetki oli kallis, ja lopetti kirjeensä seuraavilla
riemuitsevilla lauseilla:
"Ympärilläni riehuu roskaväki, joka olisi valmis tuhoamaan minut, jos
vain voisi, mutta se ei voi. Vihollinen on lyöty, kuningattareni!
Olemme voittaneet!"
Hän sulki parhaillaan kirjekuorta, kun "sormeton" Fraser syöksyi sisään
värittömät silmät leimuten ja kalpeilla kasvoilla tuskallinen ilme.
"Sinua on tultu vangitsemaan tuon lakkolaisen kuoleman takia", alkoi
hän hengästyneesti; "pari sinitakkista etsii sinua kaikkialta."
"Hyvä Jumala!" Marsh oli siis säästänyt iskunsa viimeiseen hetkeen,
jolloin pieninkin viivytys saattoi olla mitä kohtalokkain. Boyd ymmärsi
pitäneensä vastustajaansa liian vaarattomana käsittäen samalla, että
jos Marsh oli kerran suunnitellut tämän siirron, käyttäisi hän myös sen
suomat edut täydellisesti hyväkseen.
"Kuulin heidän tiedustelevan sinua kapteeni Peasleyltä", jatkoi Fraser,
"niin että suoriudu nyt pian tiehesi."
"Miten? Joukon läpi en pääse, sillä minut tunnetaan. Kuulkaahan tuota!"
Kadulta kajahti samassa kumea ärjyntä vastaukseksi jonkun köysistöön
kiivenneen kalastajan herjaukseen. "En pääse minnekään, ja jos joudun
noiden etsivien kynsiin, olen mennyttä miestä."
"Mitä siis teemme?" kysyi Fraser terävästi. "Peittoammeko heidät
riekaleiksi ja seilaamme tiehemme, ennenkuin --"
"Ei, ei -- tuossahan on aivan edessämme kymmenen poliisia."
"Mutta nyt on liikuttava liukkaasti, tahi teidät nitistetään varmasti."
Boyd väänteli käsiään epätoivoissaan. "He saivat minut sittenkin
saarroksiin", lausui hän katkerasti.
Hänen katseensa sattui kirjeeseen, jossa hän riemuitsi voitostaan. Mitä
ivaa!
"Mikäli ymmärsin oikein he eivät tunne teitä", sanoi Fraser. "Kuulin
heidän pyytävän kapteeni Peasleytä osoittamaan kuka olette, niin että
ehkäpä pääsettekin pujahtamaan laivaan heidän lähdettyä teitä etsimään."
"Mutta miten"? Boyd kurkisti kiihkeästi ulos. "Telakka on aivan autio
-- kuten näette, ja minun pitää mennä sen poikki kaikkien nähden."
Takaovesta, joka oli laiturin puolella, heillä oli esteetön näköala
katoksen lavealle alueelle, joka oli nyt aivan autio, lukuunottamatta
paria tonnia tavaroita, joita Georgen miehet parhaillaan kiidättivät
laivaan. Sinne piiloutuminen oli yhtä mahdotonta kuin tuohon ahtaaseen
toimistohuoneeseen, jonka toisessa päässä eräs kirjanpitäjä istui
työhönsä syventyneenä. Rautaristikkoiset ikkunat olivat kadun puolella,
oikealla oleva ovi aukeni telakkaan johtavalle ajotielle, johon
rautatiekin oli upotettu, ja lasiruudulla varustetusta takaovesta,
josta he juuri tähyilivät ulos, päästiin vain telakkaan, johon nuo
molemmat poliisimiehet saattoivat ilmestyä millä hetkellä hyvänsä.
Emersonin vielä katsellessa mahdollista piilopaikkaa Fraser kuiskasi
hiljaa:
"Tuolla ne nyt ovat!" ja he näkivät parin miehen keskustelevan
Ison-Georgen kanssa maihinmenosillan luona. George viittasi
huolettomasti konttoriin päin, johon hän oli nähnyt Boydin katoavan, ja
ryhtyi jälleen työhönsä, miesten lähtiessä neuvottuun suuntaan.
"Antakaa tänne hattunne ja takkinne", kuiskasi Fraser riuhtaisten takin
yltään kuumeisella kiireellä. "Joutuin nyt! Vetäkää tämä päällenne. Kas
niin! Sanon olevani te, ja kun minut pidätetään, kiiruhtakaa tiehenne.
Ymmärrättekö?"
"Mutta se ei käy. Minut tuntevat kaikki." Boyd loi pelokkaan katseen
kirjanpitäjän kumaraan selkään, mutta Fraser, joka ei hätääntynyt
sellaisissa tilanteissa, pakotti hänet vaihtoon kuiskaten:
"Mitä vielä. Muuta keinoa ei ole. Seisokaa nyt tässä -- näin!" Hän
siirtyi paikaltaan takaoven edessä. "Itse astun ulos toisesta ovesta,
jossa he näkevät minut, ja kun minut siepataan, riennätte suorinta
tietä laivaan mistään muusta välittämättä. Selvää, vai?"
"Entä te --"
Etsivien askeleet kuuluivat jo ulkopuolelta.
"Luotan onneeni. Hyvästi."
Aikaa ei ollut enää edes kädenpuristukseen. Fraser hypähti ovelleen ja
astui sitten kylmän rauhallisesti ulos noiden molempien miesten nähden,
jotka hetkisen tuumittuaan asettuivat hänen tielleen.
"Oletteko herra Boyd Emerson?"
"Kyllä, mutta minulla ei ole nyt aikaa kanssanne jaaritella", vastasi
seikkailija töykeästi.
"Meillä on määräys vangita teidät, herra Emerson."
Boyd ei viivytellyt kauemmin. Lasiovi avautui äänettömästi, ja hän
astui ulos juuri kun kirjanpitäjä kohotti päätään kurkottautuen
katsomaan toisesta ovesta.
Fraser puhui nyt aivan kuin tarkoituksella kovemmalla äänellä. "Vangita
minut? Mitä te sillä tarkoitatte? Tiehenne siitä!"
"Teidän olisi parempi seurata mukana rauhallisesti."
Boyd kuuli terävän huudahduksen -- "Käy kiinni, Bill!" -- ja sitten
ankaraa painiskelua, jota lakkolaisten kiljunta säesti, sillä Fraserin
ja tämän pidättäjien ottelu tapahtui aivan heidän silmäinsä edessä.
Boyd alkoi juosta ja katsahtaessaan taaksensa hän näki, että Fraser
oli jo houkutellut vainoojansa kadulle. Seikkailija oli riistäytynyt
irti ja pyrki nyt kaikin voimin pakoon ja olisi voinut päästäkin
vainoojainsa kynsistä, elleivät toisaalta hätään kiiruhtaneet
poliisit olisi saaneet häntä viime tingassa kiinni, teko, jolla oli
odottamattomat seuraukset. Roskaväki oli nyt saanut kauan odottamansa
tilaisuuden, eikä Emersonin pakoon kiinnitetty vähintäkään huomiota.
Lakkolaiset, jotka olivat tuntevinaan poliisien saaliin Emersoniksi,
kaikkien levottomuuksien vihatuksi aiheuttajaksi, ulvahtivat riemusta
ja raivosta ja syöksyivät paikalle leveän kadun täydeltä kiidättäen
poliiseja ja näiden uhria edellään vastustamattomalla voimalla.
Nyt ei ollut enää kysymys telakan portin vartioimisesta, vaan vangin
suojelemisesta, ja Boyd oli tuskin ehtinyt Georgen luo, kun suuri
joukko lakkolaisia törmäsi telakkaan jättäen poliisit ja vangin
luovutusta vaativan roskaväen ottelemaan keskenään.
"Antakaa noiden tavaroiden olla ja suoriutukaa laivaan siekailematta!"
kiljaisi Boyd kalastajille hypäten parilla loikkauksella laiturille,
josta hän huusi komentosillalla käyskentelevälle kapteeni Peasleylle:
"Nyt ne tulevat! Heittäkää irti, Jumalan tähden!" _The Bedford
Castle'n_ kannelta ja mastoista kajahti samassa raivoisa kiljunta, ja
köysistö tyhjeni silmänräpäyksessä kaikkien kalastajien syöksyessä
laidoille valmiina hyökkäämään maihin, mutta silloin harppasi Boyd
maihinmenosiltaa ylös ja hyppäsi yläkannelle vieville portaille, josta
hän revolverinsa vetäisten ärjäisi miehilleen käskyn olla alallaan
uhaten ampua jokaisen, joka yrittikään laidan yli. Jännityksestä
hengästyneenä hänen oli vaikea saada äänensä kuulumaan metelissä, mutta
hänen koko olemuksessaan kuvastui niin järkähtämätön päättäväisyys,
että miehet katsoivat parhaaksi totella.
Ne kymmenkunta miestä, jotka olivat kokoilemassa viimeisiä tavaroita,
kiiruhtivat maihinmenosiltaa myöten tahi suoraan laidan yli laivaan
merkinantajan kohotessa aivan yhdennellätoista hetkellä äkkiarvaamatta
korkealle ilmaan melkein vihollisjoukon keskeltä. Hän oli nimittäin
iskeytynyt molemmin käsin laivan nostokoneen koukkuihin, jotka
häilyivät hänen päänsä päällä, ja siirtyi nyt pilliinsä ylväästi
puhaltaen korkealla vainoojainsa yläpuolella toisten luo.
Kapteeni Peasley oli paikallaan komentosillalla ja jakeli käskyjään
huutaen ja ärjyen, perämies törmäsi rautatikkaita myöten ohjaushyttiin,
ja kannella tunkeutuivat matruusit huutaen ja tyrkkien kukin
paikalleen räyhäävien kalastajain ja kirkuvien kiinalaisten melutessa
kilpaa. Vihdoin kajahti käsky: "Kaikki laivaan!" jota heti seurasi
pitkäveteinen, monen miehen, tahdikas huuto: "Silta ylös! Vetä-kää!"
jonka säestämänä maihinmenosillan laiturinpuoleinen pää nousi
korkealle rannalla olijoiden saavuttamattomiin. Läheiset katot, äsken
väkeä mustanaan, olivat nyt tyhjät, sillä kaikki katselijat olivat
kiireimmiten kavunneet alas ja yhtyneet hyökkääjiin.
Iso-George viipyi vielä yksinään laiturilla. Nähdessään rynnäkön hän
oli käskenyt miesten lopettaa työn ja rientää laivaan, juosten sitten
irroittamaan köydet, joilla laivan perä oli kiinnitetty laituriin.
Hän heitti silmukat taitavasti laidan yli ja kiiruhti sitten keulan
kohdalle, jossa hän merkin saatuaan teki saman työn, liikkuen koko
ajan kiusallisen rauhallisesti ikäänkuin mitään vaaraa ei olisi ollut
tarjollakaan. Laiva oli valmis lähtemään, eikä hän ollut katkaissut
ainoatakaan kiinnitysköyttä. Hän oli tehnyt tehtävänsä, kaikki tavarat
oli kuormattu paria tonnia lukuunottamatta, joten ei ollut enää mitään
syytä viivytellä.
"Nouskaa laivaan! Oletteko järjiltänne?" karjaisi Emerson, mutta
huuto ei kuulunut sinne, jossa George oli. Kalastaja peräytyi
hitaasti päälletunkevan joukon edellä uhmailevin elein ja
suunnattomiin voimiinsa luottaen silmät kiukusta kipenöiden, ja tuossa
jättiläisvartalossa ja noissa kulmikkaissa, nyt vihasta leimuavissa,
kasvoissa oli jotakin niin peloittavaa, ettei kukaan tohtinut asettua
hänen tielleen. Sitä mukaa kuin hän peräytyi eteni joukkokin viheltäen
ja herjaten valmiina repimään hänet kappaleiksi, jos vain olisi
uskaltanut.
Laiva, jonka runkoa potkurin ensimmäiset pyörähdykset jo tärisyttivät,
oli vielä kiinni laiturissa, mutta vähitellen alkoi perä irtaantua
siirtyen joka hetki yhä kauemmaksi. Sitten se painautui melkein
huomaamatta takaisin ja kosketti laituriin, jonka paalutus ja lankut
alkoivat natista erään likistykseen jääneen hankausmalon valittavasti
kirskuessa. Minuutin kuluttua olisi laiva saavuttamattomissa, eikä
George vieläkään kiiruhtanut. Boyd ärjäisi toistamiseen, jolloin
jättiläinen luoden viimeisen halveksivan katseen olkansa yli tarttui
jäntevillä kourillaan laivan partaaseen ja heilautti itsensä, kevyesti
kannelle.
Emerson oli muutenkin suuresti huolissaan, sillä näiden
hermojakoettelevien hetkien jännityksestä huolimatta hän ei ollut
unhottanut Fraseria, kulkuria, tuota epäilyttävää ja omituista
veijaria, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän sai niin paljosta
kiittää. Hän jännitti näköään keksiäkseen vilahduksenkaan miehestä
peläten samalla näkevänsä jonkun vormuniekan. Eikö laiva päässyt
milloinkaan vauhtiinsa ja äänen kuulumattomiin? Jos erehdys
huomattaisiin, voitaisiin hänet vieläkin pysähdyttää. Hän vannoi
lujasti, ettei se tapahtuisi, ei, vaikka hänen täytyisi pakottaa _The
Bedford Castle_ merelle pistoolin piippu peränpitäjän selässä kiinni.
Hän riensi komentosillalle, jossa hän lyhyesti selitti kapteeni
Peasleylle, miten hän oli selviytynyt pälkähästä, ja siellä hän tapasi
Cherrynkin, joka säteilevin kasvoin ja silmät jännityksestä säihkyen
seurasi näytelmää alhaalla.
Lakkolaiset seurasivat laivaa laiturin päähän saakka kiihdyttäen
kalastajat, jotka olivat jälleen kiivenneet köysistöön, yhtäläiseen
voimattomaan raivoon. Kirouksia, herjauksia, ja pilkkasanoja sateli
puoleen ja toiseen, ja singahtipa silloin tällöin laiturilla
räyhäävästä joukosta joku heittoaseeksi sopiva esinekin laivalle, mutta
sitä mukaa kuin vauhti kiihtyi vaimenivat huudotkin muuttuen vihdoin
sekavaksi ja tarkoituksettomaksi muminaksi. Kapteeni Peasley tarttui
viheltimen vetimeen ja puhallutti pari uhmailevaa mylvähdystä, mutta
mastoihin kiivenneet miehet laskeutuivat alas vasta sitten kun telakan
ääriviivat olivat sulautuneet tummaksi ryhmäksi, jonka takana mereen
viettävälle rinteelle rakennettu kaupunki näkyi vielä kauan punertavaa
iltataivasta vasten.