Kun Boyd palasi parin tunnin kuluttua, ei telakalla näkynyt muita kuin
Iso-George, joka pysytteli valppaasti tavarakasojen lähettyvillä.
"Selvitittekö jupakan?" tiedusteli kalastaja.
"En", vastasi Boyd. "En myöntynyt mihinkään, sillä tämä on vain
kiusantekoa."
"Sepä hyvä."
"Ja ennenkuin antaudun jonkun Willis Marshin käskettävänä olevan
työrenkaan kynittäväksi, kannan nuo tavarat laivaan omin käsin."
"Sanokaahan muuta! Sallitteko minun lastata laiva omin neuvoin?" kysyi
George.
"Voitteko tehdä sen?"
Baltin paksut huulet vetäytyivät irvistyksen tapaiseen hymyyn, niin
että keltaiset hampaat paljastuivat, enne, jonka Emerson tiesi
ennustavan jotakin hurjaa seikkailua, sellaista, joka ilahdutti tuota
villiä jättiläistä aina sydänjuuria myöten.
"Kuulkaahan!" sanoi Balt naureskellen. "Minulla on tuolla rantakadun
varrella satakunta kalastajaa, joista puolet on tällä haavaa
toivottomasti päissään ja puolet hyvässä nousussa."
"Siinä tapauksessa meillä ei ole niistä mitään hyötyä."
"Ette ole luultavasti milloinkaan nähnyt, minkälaista joukkoa Kalvikin
kalastajat ovat ollessaan poissa vakinaiselta työmaaltaan? He eivät
osaa nimittäin tehdä mitään muuta kuin kalastaa ja tapella, eikä
nyt ole kalastusaika, ja kun joukko saapuu Seattleen, sulkeutuu
poliisi seiniensä sisäpuolelle tukkien pumpulia korviinsa, sillä
vain vuorenkorkuinen este kykenee estämään kalastajan karkaamasta
vormuniekan kimppuun."
"Voitteko taivuttaa heidät töihin?"
"Kyllä. Pelkään vain, etten saa heitä lopettamaan. Nämä tavarat
siirtyvät _The Bedford Castle'en_ käden käänteessä, enkä lainkaan
ihmettele, jos heille sitten pälkähtäisi päähän aivan kuin piloillaan
repiä laudoiksi koko telakka ja tunkea se kapteeni Peasleyn kajuuttaan.
Mitään luonnonmullistusta ei voi verratakaan siihen, mitä joukko
toimettomia kalastajia kykenee saamaan aikaan."
"Milloin ryhdymme työhön?"
"Minulta menee koko yö saadakseni heidät kaikki käsiini, jolloin
tietysti saan piestä neljä tahi viisi vähiin henkiin, mutta pari
tusinaa minulla aina on koolla huomenaamulla." George loi tarkastelevan
katseen suureen tavarasuojukseen, tukevasta lankkupermannosta ylhäällä
risteileviin vahvoihin kattokaariin, ja huomautti rauhallisesti:
"Mitään särkyvää en näe, joten arvelen sen kestävän."
"Haluatteko, että tulen mukaanne?"
Jättiläinen tarkasteli häntä miettivästi. "Enpä luule. En ole nähnyt
teitä tappelussa, joten teidän on parempi jäädä tänne ja järjestää,
että tavaroita vartioidaan aamuun saakka. Muusta kyllä huolehdin."
Boyd ei nähnyt häntä enää sinä päivänä, ei edes illalla
hotellissakaan, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi telakalle
mukanaan kolmisenkymmentä kalastajaa, kuten hän oli luvannutkin.
Ensi näkemällä ei näissä miehissä huomannut mitään erikoista, mutta
kun joukkoa tarkasteli lähemmin, täytyi panna merkille, että kaikki
olivat hartiakkaita ja tukevarintaisia, joiden heiluva käynti oli
opittu huojuvilla kansipalkeilla. Piirteiltään he eivät olleet
amerikkalaisia eivätkä muukalaisiakaan, vaan kuuluivat tuohon kaikkien
kansallisuuksien sekoitukseen, joka on vähitellen keräytynyt kaikista
maailman ääristä kaukaisen lännen uloimmaisille liepeille. Kaikki
olivat auringon paahtamat ja puhuivat merimiesten yleismaailmallista
kieltensekoitusta. Siinä oli miehiä Suomesta ja Floridasta,
Portugalista ja Mainesta -- kaikki samaa sanoinkuvaamatonta tyyppiä,
sivistyksen rajojen ulkopuolella vallitsevien olosuhteiden sulattamossa
syntynyttä. Muutamilla oli vielä poskissa ja leuoissa vereksiä
vammoja tahi jompikumpi silmä umpeenajettuneena, ja juuri nämä,
huomasi Boyd, suorastaan mielistelivät Georgea tahi kohtelivat tätä
leikillisen kursailemattomasta, joka ehdottomasti muistutti kisailevan
elefantin hilpeyttä. He iskivät hänelle silmää salaperäisessä
yhteisymmärryksessä, josta Boyd pääsi vasta sitten selville, kun hän
huomasi, että Baltilla oli kasvoissaan samanlaiset taistelunmerkit.
Huulet oli lyöty verille ja korvan takana oli korkea kuhmu, joka oli
ilmestynyt kuin sieni yhdessä yössä.
Takit ja puserot repäistiin yltä, nostolaitteet miehitettiin aikaa
hukkaamatta ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli työ käynnissä,
"järjestymättömät" kaikinpuolin kiitettävällä tarmolla. Toiset
olivat vielä niin juovuksissa, että huojuivat, mutta työkyky oli
siitä huolimatta kerrassaan hämmästyttävä. Naurua ja pilapuheita
kuului joka taholta, ja tämän tästä kiiruhti aina joku vesihanan alle
palaten vyötäisiä myöten märkänä, tukka ja parta vettävaluvina. Boyd
näki eräänkin, jolla oli siisti, ruudukas puku ja hienot kengät,
riisuvan vaatteensa ja jalkineensa ja ripustavan ne erääseen naulaan,
minkä tehtyään mies ryhtyi tarmolla työhön tallustellen avojaloin
edestakaisin siruista ja laiturin sälöistä välittämättä, yllään vain
punertavat alusvaatteet. Joukko oli poikkeuksetta kuin johonkin
huvittavaan leikkiin innostunut poikalauma. Nähtyään, että kaikki
olivat työssä ja nostokoneet käynnissä, George pujottelihe Boydin luo
ja kysyi ylpeästi:
"Mitä arvelette heistä?"
"Oivallista väkeä. Mutta missä muut?"
"Joukossa on pari kolme, joille ei mahda mitään", vastasi George
tunnustellen varovasti oikean kätensä rystysiä, jotka olivat nahattomat
ja veriset, "mutta huomenna ovat loputkin täällä. Nämä ovat näettekös,
niitä kaikista siivoimpia -- kuin perheellisiä miehiä, voi sanoa. Jos
täällä olisi ollut tappelu tekeillä, olisin saanut koko joukon ilman
muuta mukaan, mutta kun en voinut tarjota muuta kuin kovaa työtä, eivät
he olleet halukkaat alkamaan näin äkkiä."
"Hm! Luulenpa, ettei viivy kovinkaan kauan, ennenkuin meillä on
tekemistä enemmän kuin kylliksi", virkkoi Boyd synkästi.
"Niin varmasti kuin elän!" huudahti George toivehikkaasti. "Tarvitsemme
välttämättä pari hyvää tappelua, sillä muuten emme saa laivaa ajoissa
kuntoon."
Eräs mies sivuutti heidät kantaen raskasta väkipyörää, mutta nähdessään
Georgen hän pysähtyi ja kuivasi hien otsaltaan iskien Georgelle
veljellisesti silmää.
"Hei! Jos työ on mielestäsi liian raskasta, niin laputa tiehesi!"
ärjäisi Balt, mutta, kumma kyllä, mies ei loukkautunut lainkaan,
vaan vilkutti ajettunutta silmäänsä toistamiseen ja sylkäisi sitten
kouriinsa murahtaen hyväntuulisesti raskasta taakkaansa hilatessaan:
"Läheltäpä piti, George. Ellet olisi niin vikkelä, olisin tehnyt
sinusta selvän."
Balt hymyili vastaan ja tunnusteli sitten hellävaroen pahkaa korvansa
takana.
"Tappelitteko?" kysyi Emerson.
"Ei nyt aivan, mutta häntä saan kiittää tästä muistosta", vastasi
kalastaja. "Hän on muuten parhaita miehiämme."
"Mistä teille tuli riita?"
"Ei niin mistään. Ennen vanhaan pieksin hänet joka vuosi, joten olemme
viime aikoina ikäänkuin kaivanneet toisiamme."
"Kysymyksessä olikin siis vain mieluisen tuttavuuden uusiminen", nauroi
Boyd. "Hän on antanut teille vasten suutakin, näen."
"Ei, sen sain eräältä tuntemattomalta. Olin juuri litistämäisilläni
hänet alleni, kun hän potkaisi minua raskaalla saappaallaan. Hän ei
olekaan täällä tänään."
"Teidän sijassanne menisin hotelliin hiukan lepäämään", neuvoi Boyd.
"Valvon töitä sillä aikaa."
George epäröi. "Enpä tiedä oikein, mennäkö vai en. Koko tuo joukko
on hyvässä nousuhumalassa, eikä kukaan voi sanoa, mitä niille päähän
pälkähtää, ellei valvonta ole mahdollisimman tehokas. Mitään pahaa he
eivät tarkoita, siitä voitte olla varma, mutta kujeiluun he ovat aina
valmiit."
"Teen parhaani."
Balt silmäili toverinsa jäntevää vartaloa ja myöntyi teroittaen vielä
kerran: "Älkää päästäkö heitä voitolle, vaikka mitä tapahtuisi, sillä
silloin niitä ei pidä itse pirukaan enää kurissa."
Boydin ei tarvinnut kauan olla yksin, ennenkuin hänelle selveni
kumppaninsa epäröinnin syy, sillä niin pian kuin miehet huomasivat,
että työnjohto oli toisissa käsissä, alkoivat he tunnustella, mitä
maata tämä uusi päällikkö oli. Eräs astui kursailematta hänen eteensä
ja vaati röyhkeästi:
"Anna meille ryyppy; meitä janottaa."
"Tuossa on vesihana", vastasi Emerson. "Ota itse."
"Vedestä emme huoli, mutta kulaus olutta ei tekisi pahaa."
"Ei käy laatuun."
Mies palasi työhönsä, mutta hetkistä myöhemmin näki Boyd hänen
maleksivan laiturilta poispäin, jolloin hän hypähti parilla askelella
miehen eteen.
"Minne matka?"
"Ryypylle tietysti."
"Toisin sanoen: tiehenne, eikö niin?"
Mies katseli häntä hetkisen ja vastasi: "Ei! Työ on all right, mutta
minua janottaa."
Lähinnä työskentelevät keskeyttivät työnsä ja kerääntyivät
kuuntelemaan, jolloin mies virkkoi heille:
"Eikö olekin merkillistä, ettei janoiselle suoda edes yhtä ryyppyä?
Tulkaa pois, pojat; minä maksan." Sanoja seurasi raikuva naurunhohotus,
ja koko joukko alkoi liikehtiä eteenpäin, minkä Boyd kuitenkin ehkäisi
ärjäisemällä karskisti:
"Työhönne takaisin, ja joka mies!" Mutta äskeinen yllyttäjä ei
välittänyt käskystä, vaan koetti pujahtaa ohi, jolloin Boyd kaatoi
hänet yhdellä nyrkiniskulla. Toiset syöksähtivät kiljahtaen lähemmäksi,
mutta nyt oli uudella päällysmiehellä kädessään peloittavan suuri ja
painava nostokoukku, ruma ase, jota hän käytteli niin rajusti, että
kaikki kavahtivat takaisin kunnioittavan välimatkan päähän.
"Nyt työhön", käski hän rauhallisesti. "Ja ellei se teitä miellytä,
niin poistukaa, mutta jokaisen, joka yrittää lähteä ryyppyjä hakemaan,
isken tajuttomaksi. Päättäkää siis, mitä teette, mutta joutuin!"
Sanoja seurasi hetken hiljaisuus, mutta sitten purskahti joukko nauruun
ja palasi työhön, kahden raahatessa häiriön aiheuttajaa vesihanalle,
jonka suihkussa he pitivät hänen päätänsä, kunnes mies alkoi potkia ja
syljeskellä, ja ennenkuin etempänä olevat kerkesivät huomatakaan, että
jotakin oli tekeillä, oli mellakka ohi. Boydilla ei ollut sen koommin
pienintäkään valittamisen syytä, päinvastoin työskentelivät kaikki
entistä innokkaammin ikäänkuin tahtoen siten osoittaa, että hän oli
mies, joka vastasi täydellisesti heidän ihanteitaan. Sekin mies, jota
hän oli lyönyt, näki parhaaksi yhtyä tähän yleiseen kunnioitukseen
ja unhottaa äskeinen välikohtaus. Mutta tämä rauhallinen työskentely
ei saanut kauan häiriöttä jatkua, sillä parin tunnin kuluttua
ilmestyi telakkaan eräs vieras, joka alkoi heti puhutella ensimmäistä
kohtaamaansa kalastajaa. Huomattuaan miehen Boyd lähestyi ja kysyi:
"Mitä asiaa?"
"Ei mitään", vastasi tulija.
"Laputtakaa sitten tiehenne!"
"Minkätähden? Puhelen juuri tämän miehen kanssa."
"Täällä en salli mitään lörpöttelyä. Menkää matkoihinne."
"Olemmehan vapaassa maassa. En tee teille mitään pahaa."
"Menettekö hyvällä?"
"Teillä ei ole mitään valtaa minua komennella, eikä näitä tavaroita
laivatakaan niin vain", alkoi mies räyhätä, mutta Boyd tarttui
häntä kaulukseen keskeyttäen siten sadattelut yhtä äkkiä kuin
väkivaltaisestikin kalastajien suureksi riemuksi. Sitten hän hyppyytti
vankinsa telakan portille ja siitä voimakkaalla tyrkkäyksellä kadulle
huutaen varoittavasti miehen jälkeen: "Katsokaa, etten tapaa teitä
täällä toistamiseen!"
"Olen renkaan miehiä", ärjyi mies, "ja vannon, etteivät rikkurit lastaa
tuota laivaa." Sanoja seurasi sarja synkeitä kirouksia ja lopuksi
uhkaus, että "tämän muistatte vielä." Boyd viittasi häntä korjaamaan
luunsa siekailematta ja käski luokseen pari miestään kerallaan porttia
vartioimaan.
He olivat paikallaan koko aamupäivän kieltäen kaikilta asiattomilta
pääsyn sisäpuolelle, kadulle kerääntyneen joukon, joka suureni
joka hetki, seuratessa synkän äänettömyyden vallitessa tapahtumien
kehitystä. Päivälliseen saakka meni kaikki kuitenkin verraten
rauhallisesti, mutta kun kalastajat lähtivät kahdentoista aikaan
ruokatunnille, tunsi Boyd myrskyn lähestyvän. Hän soitti telakan
konttorista poliisiasemalle ja Isolle-Georgelle, joka saapui heti, ja
kun miehet palasivat kello yksi, täytyi heidän suorastaan tapellen
raivata itselleen tie työpaikalle.
Iltapäivällä oli vahdeilla jo täysi työ pitää tunkeilijat loitolla,
sillä lakon tehneet koettivat useamman kerran murtautua telakkaan. Nämä
yhä yltyvän kiihtymyksen merkit saivat kalastajat mitä parhaimmalle
tuulelle, ja joka kerta kun ulkopuolella meluava joukko ryhtyi
rynnäkköön, oli sisällä-olijoiden hillitseminen aivan yhtä suuri työ
kuin ulkopuolelta uhkaavan rynnäkön torjujienkin. Erään sellaisen
metelin aikana ilmestyi kapteeni Peasleykin laivastaan laiturille
näytelmää katsomaan, ja hänen univormunsa näkeminen kiihdytti
lakkoilijat uuteen vimmaan. Luotuaan räyhäävään joukkoon tarkastelevan
katseen hän huomautti Emersonille:
"Tämähän näyttää jo vakavalta, vai mitä? Ja noille telakkarotille minun
olisi pitänyt lahjoittaa neljäsataa puntaa! Johan nyt."
Samassa singahti suuri kiskonaula suhahtaen kapteenin pään ohi
iskien takanaolevaan tukipylvääseen sellaisella jysähdyksellä, että
tuo arvokas englantilainen kumartui nopeasti ivasanojen sadellessa
metelöitsevästä joukosta.
"Teidän olisi parasta pysytellä suojassa, kapteeni", neuvoi Emerson
kapteenin lasketellessa katkeria kirouksia erikoiseen tapaansa.
"Siitäpä näyttää", myönsi tämäkin. "Hehän ovat aivan järjiltään, eikö
totta? Mutta väkivaltaan he eivät sentään tohtine ryhtyä."
"Sitä juuri toivonkin", sanoi George Balt. "Jos illalla kotimatkalla
poikiemme kimppuun hyökätään, ovat kaikki mieheni aamulla täällä."
Hänen toiveensa näyttivät toteutuvankin, sillä iltaan mennessä
oli tilanne kärjistynyt niin uhkaavaksi, että Boyd oli pakotettu
kiireimmiten kutsumaan paikalle joukon ratsastavia sinitakkeja
saattelemaan miehet asuntoihinsa, ja vakava yhteentörmäys saatiin vain
suurilla ponnistuksilla vältetyksi. Tehtävä oli sitäkin vaikeampi, kun
kalastajat, jotka eivät ylimalkaan voineet sietää mitään holhousta,
suhtautuivat toimenpiteeseen suorastaan vihamielisesti.
Georgen ennustus toteutuikin, sillä seuraavana aamuna saapuivat
"järjestymättömät" niin miehissä, että joukko jaettiin kahteen
työkuntaan, toinen päivää ja toinen yötä varten, ja tavarakasojen
keskellä sujui työ vauhdikkaammin kuin konsanaan. Mutta yöllä oli lakon
tehneiden kiukku vain yltynyt, niin että telakan omistajat, levottomina
omaisuutensa turvallisuudesta, palkkasivat yhdessä Emersonin
kanssa kymmenkunta rotevaa miestä auttamaan poliisia järjestyksen
valvomisessa. Poliisi olikin osoittautunut siihen kykenemättömäksi
ollen selvästi myötätuntoinenkin lakkolaisia kohtaan, mitä seikkaa
nämä käyttivät viipymättä hyväkseen. Mutta päivä kului kaikesta
huolimatta rauhallisesti, samoinkuin seuraavakin. Mieltenkuohu ei ollut
kuitenkaan asettunut, vaan levisi yhä laajemmalle, kunnes satamassa
suurella alueella melkein kaikki työt seisahtuivat, ja kaupungin
asukkaat heräsivät tietoisuuteen siitä, että jokin vakava selkkaus
oli tulossa. Tuo suuren tavarakatoksen alla työskentelevä, heikon
vartioston ympäröimä kourallinen kalastajia, joilla oli vastassaan
kaksikymmenkertainen ylivoima, tuli nyt yleisen huomion esineeksi.
Kun roskajoukon raivo, jota poliisin välinpitämätön läsnäolo enemmän
kiihoitti kuin hillitsi, alkoi käydä vaaralliseksi, niin samassa
suhteessa tuimenivat äärimmilleen ärsytettyjen kalastajienkin
vastaiskut. Nämä eivät sietäneet kuulla puhuttavankaan siitä, että
heille tuotaisiin ruoka telakkaan, vaan tahtoivat välttämättä syödä
päivällisensä kaupungilla, mikä matka suoritettiin aina hurjasti
tapellen tullen ja mennen. Nämä retket pitivät joukon alituisessa
jännityksessä ruumiillisista vammoista puhumattakaan, mikä taas
vaikutti sangen turmiollisesti työnsuoritukseen työnantajien suureksi
harmiksi.
Neljäntenä päivänä huomasi Boyd lakkolaisten joukossa saman
harmaapukuisen herrasmiehen, joka oli seuraillut häntä Tacomaankin.
Hän osoitti miehen kumppaneilleen -- Fraser ja Clydekin olivat
uteliaisuudesta yhtyneet häneen ja Georgeen -- ja Clydellä oli heti
suunnitelma valmis. Eihän tarvinnut muuta kuin hyökätä äkkiarvaamatta
ulos ja raahata mies telakkaan, jossa hänet pakotettaisiin, vaikkapa
kidutuksellakin, tunnustamaan, että Marsh oli aiheuttanut lakon, mutta
hänen urhoollisuutensa haihtui hämmästyttävän äkkiä, kun Fraser ehdotti
ivallisesti, että hän itse toimeenpanisi vangitsemisen.
"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Soturi en ole, mutta taitava kenraali.
Kuten tiedätte, oli Napoleonkin suunnilleen minun kokoiseni."
"Yhdennäköisyyttä en ole todellakaan ennen huomannut", ivaili Fraser.
"Oli miten oli, mutta tuuma ei ole hullumpi", puuttui Balt puheeseen.
"Joukossa on joku kiihoittaja, ja menenpä vaikka valalle, että se
on juuri tuo urkkija. Tahtoisin mielelläni hieman tunnustella hänen
luitaan, ja jos tulette mukaan, niin sieppaan hänet tänne."
"En minä ainakaan", sanoi "sormeton" Fraser nopeasti. "Olen vain
sivustakatsoja enkä välitä tapella."
"Taidatte pelätä?" kysyi Emerson.
"En nyt juuri sitäkään, mutta mitä minua hyödyttää sekaantua
asiaan, joka ei liikuta minua lainkaan. Eihän tässä ole _minun_
säilyketehtaastani kysymys."
Mieltäosoittavassa ja meluavassa kansanjoukossa on aina jotakin
uhkaavaa, mutta sitten vasta se käy todellakin vaaralliseksi, kun
sen raivo ohjataan johonkin määrättyyn uomaan. Kamalampaa tilannetta
saattaa tuskin ajatella, ja telakkaa suojelevat vartijat saivatkin
aikanaan kokea, että vihollisella oli johtajia, sillä neljännen päivän
iltana hyökkäsivät lakkolaiset tiheässä joukossa aivan äkkiarvaamatta
telakkaan pyyhkäisten vartijat tieltään kuin oljenkorret. Hyökkäys
tapahtui niin aavistamatta, ettei apuväen saamisesta portille ollut
puhettakaan, ja ennenkuin kalastajat oikein oivalsivatkaan, oli joukko
murtautunut sisälle ja helvetti valloillaan. Tukeva permanto huojahteli
tömisevien jalkojen poljennasta, ja kiljunta ja kiroukset kimmahtivat
moninkertaisina avarasta katosta takaisin korviahuumaavan melskeen
siten vain yltyessä.
Aalto kiidätti Emersonin kumppaneineen mukanaan paiskaten heidät
valloilleen riehahtaneen taistelun pyörteeseen, jossa ensimmäinen
ajatus oli itsensä puolustaminen. Suunniltaan säikähtynyt konttoristi
koetti lukittujen ovien ja tärisevien ikkunaruutujen takana kuulotorvi
korvallisella epätoivon vimmalla päästä yhteyteen poliisiaseman kanssa
riehuvan joukon mellastaessa telakkarakennuksessa kuin hornan henget.
Korkea katto vastasi kumeasti askelten töminään, jota raivoisa kiljunta
ja sortuvien tavarakasojen jymähdykset säestivät.
Boyd onnistui säilyttämään tasapainonsa ja sai selkänsäkin erästä
korkeata, koneosia sisältävää laatikkoa vasten, jonka vierestä hän
keksi maasta aseeksi mainiosti soveltuvan rautakangen pätkän. Hän
sieppasi sen käteensä ja raivasi ympärilleen parilla iskulla hieman
tilaa, mikä olikin välttämätöntä, sillä tappelu oli kehittynyt
niin pitkälle, että oli jo vaikeata erottaa ystävää vihollisesta.
Samassa näki hän Clyden sortuvan maahan aivan lähellään ja hyökkäsi
arvelematta toveriaan auttamaan. Mies, joka piteli Clydeä, kaatui ääntä
päästämättä, Boyd väisti sivulta suunnatun iskun, ja iski vastaan
tarttuen samalla Clyden käsivarteen, ja vetäisi ystävänsä seisoalleen.
Iskujen sadellessa joka taholta he raivasivat itselleen tien Emersonin
äskeiselle paikalle takaisin, hyökylainetta muistuttavan väkijoukon
syöksyessä ohi.
Kalastajat olivat siepanneet aseiksi mitä ensimmäiseksi käteen sattui:
nostohakoja ja vipusinkankia, ja iskivät tuimasti vastaan, mutta heidän
rintamansa pirstoutui pian, minkäjälkeen tappelu jatkui pienemmissä
ryhmissä, joiden sokea riehuminen ja sinne tänne kieppuminen muistutti
säikähtynyttä karjalaumaa. Noista tempoilevista kasoista riistäytyi
miehiä saadakseen hiukan hengähtää tahi hoidella vammojaan tahi
raivatakseen itselleen pakotien, joutuen heti jonkun toisen joukon
jalkoihin ja häipyen jälleen tappelun hurjiin laineisiin.
Emerson näki, kuinka tuo roteva, paljasjalkainen kalastaja, jolla
oli yllään vain punaiset alusvaatteensa, samosi vihollisen rivien
läpi kuin hirmumyrsky aseena raskas moukari, kunnes joku etempää
sinkautettu esine pysähdytti voittokulun. Mies pyörähti ympäri
raivoisasti ärjähtäen ja linkosi aseensa lähintä vihollista kohti
sillä seurauksella, että tämä kaatui kuin isketty härkä, minkäjälkeen
hän itse häipyi näkyvistä paikalle ryntäävien lakkolaisten rykelmään.
Aikaa ei ollutkaan viljalta huomioiden tekoon, sillä kuva vaihtui
kaleidoskoopin nopeudella, ja joka hetki täytyi olla valmis
puolustamaan itseään. Nähdessään Clyden avuttomuuden Emerson huudahti:
"Tule jäljessäni! Autan sinut laivalle." Hän alkoi asettaan heilutellen
raivata tietä, mutta he eivät olleet päässeet montakaan askelta
eteenpäin, kun hän äkkiä keksi tuon harmaapukuisen urkkijan, josta
he olivat äsken puhuneet. Mies seisoi erään tavarakasan päällä ja
tarkasteli riehuvaa joukkoa. Samassa hän kääntyi suoraan Emersonia
kohti ja tunsi tämän, koska hän huusi jotakin lähellä seisoville
miehille hypäten sitten alas tähystyspaikaltaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Boyd näki hänen lähenevän mukanaan useampia miehiä
ja ehti juuri parahiksi saada selkänsä telakan seinämää vasten, kun
ensimmäiset iskut alkoivat sadella.
Etunenässä ryntäävällä vastustajalla oli aseena raskas rautakanki,
jolla hän koetti väistää Boydin tuiman iskun, mutta se kirposi hänen
kädestään lyönnin sattuessa täydellä voimalla käsivarteen. Mies
oli siten tehty vaarattomaksi, mutta toisia syöksyi heti tilalle
käyden toverusten kimppuun melkeinpä joka taholta. Tilanpuute esti
Boydia käyttämästä asettaan, joten hänen oli pakko turvautua vain
nyrkkeihinsä, eivätkä hän ja Alton Clyde, joka oli jo ennestään melkein
pyörryksissä, jälkeenpäin muistaneet, mitä sitten oikein tapahtui.
Iskuja tuli joka taholta, häntä potkittiin, lyötiin ja raastettiin
sinne tänne, kunnes hän aivan vaistomaisesti koetti takertua kiinni
jokaiseen, joka tuli hänen kättensä ulottuville. Sitten pimeni
kaikki, ja huumauksesta selvittyään hän huomasi olevansa polvillaan
ja likistävänsä heikosti jonkun jalkoja, joka koetti raivoisasti
potkimalla vapautua syleilystä. Boyd arvasi, että joku takaapäin
suunnattu lyönti oli iskenyt hänet melkein tajuttomaksi, ja koetti
nyt otettaan hellittämättä ponnistautua seisoalleen tietäen olevansa
mennyttä miestä, ellei hän pääsisi jaloilleen, mutta samassa sattui
huumaava isku häntä kylkeen ja hän valahti jälleen polvilleen.
Hänen harhaileva katseensa osui lyhyehköön rautakangen pätkään, joka
oli maassa aivan hänen edessään, ja hän koetti haparoida sitä käteensä,
mutta ennenkuin hän ehti tarttua siihen, sieppasi joku sen karkeasti
kiroten. Hän yritti jälleen nousta, mutta turhaan: lihakset eivät
totelleetkaan käskyä, ja voimatta muuta, hän painoi päänsä alas ja
kohotti käsivartensa ottamaan vastaan musertavan iskun, jonka hän tiesi
kohta putoavan. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Sen sijaan pamahti terävä
laukaus -- ääni, jota hän oli koko ajan koettanut melskeestä erottaa
-- ja Boydin mielessä häivähti ajatus, olikohan laukaus ollut hänelle
tarkoitettu. Joku raskas taakka vaipui hänen pohkeilleen, jalat, joihin
hän oli takertunut, irroittautuivat hänen otteestaan, ja ponnistaen
kaikki voimansa hän kiskaisi jalkansa irti ja horjui jaloilleen
vavahtelevin polvin ja pää sameana. Hän näki hämärästi erään miehen
edessään ja hyökkäsi sokeasti kohti joutuen suoraan "sormettoman"
Fraserin syliin, joka huudahti terävästi:
"Oletteko haavoittunut, Boyd?"
Ollen liian hämmästynyt voidakseen vastata Boyd pyörähti ympäri ja näki
maassa kasvoillaan lepäävän miehen ruumiin, jonka toisella puolella
tuo harmaapukuinen urkkija juuri kiiruhti tiehensä häviten pian
metelöitsevään joukkoon. Ilmassa leijaili väkevä ruudinhaju Ja Boyd
aikoi juuri kysyä Fraserilta, kuka oli ampunut, kun hän samassa huomasi
jonkun sinertävän metalliesineen välkähtävän tämän kädessä.
"Antakaa minulle tuo pistooli!" huohotti hän, mutta Fraser pudisti
päätään.
"Löysin vain tämän, enkä luovuta sitä kenellekään", sanoi hän.
"Koettakaamme saada tuo Clyde-parka johonkin turvallisempaan paikkaan."
Astuen kaatuneen yli Fraser pujotti kätensä tuon nuoren keikarin
kainaloihin, joka oli sortunut maahan muodottomaan kasaan, ikäänkuin
hän olisi pudonnut jostakin hyvin korkealta, ja alkoi Boydin keralla
raahata häntä _The Bedford Castle'a_ kohti. He pääsivät onnellisesti
aivan maihinmenosillalle saakka, mutta siinä he olivat vähällä
joutua tappeluun kiiruhtavan apujoukon jalkoihin, jonka kapteeni
Peasley oli vihdoinkin saanut laivoilta kokoon. Rotevia lämmittäjiä,
öljyisiä rasvaajia ja sadattelevia matruuseja purkautui maihin
siltaa myöten ja laidan yli, aseina vipusintankoja, ruuviavaimia ja
köydenlävistämisrautoja. Boyd ja Fraser telkesivät Clyden lähimpään
hyttiin ja riensivät takaisin maihinmenosillalle.
"Eiköhän liene parasta, että jäätte tänne häntä hoitelemaan", neuvoi
seikkailija, "sillä olette jo itsekin saanut aivan kylliksenne. Nyt
menen Georgea etsimään."
Boyd, joka hämärästi tunsi veren valuvan niskaansa ja oli muutenkin
vielä heikko ja voimaton, hoiperteli hänen jälkeensä soperrellen:
"Pistoolinne, Fraser! Antakaa minulle pistoolinne!"
Tappelu taukosi vasta sitten kun poliisi vihdoinkin saavuttuaan
useamman kerran hyökäten sai lakkolaiset hajaantumaan. Telakka
tyhjennettiin ja toisiinsa kahlehdittuja vertavuotavia ja hurjasti
rimpuilevia tappelijoita vietiin kuormittain vankilaan järjestymättömiä
ja renkaan miehiä sekaisin. Rauha oli palautettu, mutta siitä
huolimatta ei töitä saatu enää käyntiin sinä päivänä, vaikka
Iso-George, joka pahoin kolhittuna ja revittynä jälleen puuhaili
työpaikalla, lisäsi vartioiden lukumäärän kahdenkertaiseksi ruveten
itse niiden päälliköksikin.
Samana iltana oli kaikissa iltalehdissä huomattavimmalla paikalla
poikkeuksellisen suuren otsakkeen alla selostus tapahtumasta. Eräs
kalastaja oli arveluttavan pahasti haavoittunut ja eräs lakkolainen
kuollut saamastaan ampumahaavasta, joiden lisäksi oli suuri joukko
lievempiä vammoja saaneita.