Kun Emerson seuraavana iltana astui hotellin kahvilaan, istuivat
George Balt, Clyde ja Fraser siellä eräässä nurkkauksessa synkeän
äänettömyyden vallitessa laseihinsa tuijottaen, mutta ennenkuin hän
kerkesi mitään sanoakaan, aavistivat toiset jotakin tapahtuneen, sillä
hän oli niin hajamielisen näköinen ja käyttäytyi niin omituisesti, että
toiset kysyivät kuorossa:
"Mitä nyt? Oletko sairas?"
"En", vastasi hän. "Mutta olen luultavasti tullut -- tullut hulluksi."
"Kuinka niin?"
"On tapahtunut käänne."
"Käänne?"
"Niin. Olen saanut rahat."
Balt ja Clyde hypähtivät ylös kiljahtaen niin, että muut kahvilavieraat
säikähtyivät pahanpäiväisesti, ja alkoivat sitten rajattomassa
riemussaan hurjasti hyppien tanssia pöydän ympäri. "Sormettoman"
Fraserinkin ilmeettömät kasvot revähtivät hämmästyksestä leveään hymyyn.
"Hilliard soitti yhdeksän tienoissa ja pyysi minua heti saapumaan
pankkiin puheilleen. Hän sanoi vielä kerran tuumineensa asiaa ja oli
nyt halukas luovuttamaan rahat. Kaikki on reilassa. Hän antaa rahat,
mistä minulla on jo mustaa valkoisella -- satatuhatta dollaria ja
enemmänkin, jos tarvitsemme."
"Sinun on täytynyt olla kerrassaan loistavan kaunopuhelias", virkkoi
Clyde.
"Eikö mitä. Hän se vain puhui tarjoutuen luovuttamaan summan
yksityisenä lainana, jolla ei ole pankin kanssa mitään tekemistä."
"No jopa jotakin!" huudahti Iso-George.
"Nyt menen ilmoittamaan uutisen Cherryllekin. Hän tulee varmasti hyvin
iloiseksi."
"Sanoinhan jo sinulle, että hän kyllä asian järjestää", sanoi Clyde
nauraa hihittäen.
"Tämän teki Hilliard aivan omasta aloitteestaan", huomautti Boyd
jäykästi. "Hän vain tarkisti päätöksensä, ja --"
"Ja muutti mielensä."
"Niin. Puhelin Cherryn kanssa viimeksi eilen illalla, ja tohdin vaikka
vannoa, ettei hän ole tavannut Hilliardia senjälkeen."
"Mutta minäpä satun tietämään, että hän on. Näin heidät yhdessä, kun
tulin illalla kotiin. He tulivat juuri tuosta kadun toisella puolella
olevasta ranskalaisesta kahvilasta ja nousivat Hilliardin autoon.
Tyttö oli korea kuin ponihevonen."
"Mitä ihmettä tuo kaikki tähän asiaan kuuluu?" kummasteli Fraser.
"Sitä vain, että hän nipisti ukkoa säärestä", selitti Alton.
"Antaapa nipistää. Eihän se ollut teidän säärenne, vai oliko?" murahti
Fraser äreästi.
"Eipä suinkaan. Tarkoitan vain, että hän on hiton ovela."
"Jos voisin epäillä, että hän on kaiken tämän takana", sanoi Emerson
harvakseen, "niin en koskisi rahoihin sormellanikaan."
"En välitä rahtuakaan, mistä tahi miten rahat on saatu", murisi Balt.
"Mutta minä välitän ja aion ottaa asiasta selvän."
"Älä nyt vain pilaa hyvää asiaa", varoitteli Clyde pelästyneesti.
"Ethän ole tässä ainoa asianomainen, niin että ajattelehan hiukan meitä
muitakin ja hillitse ajoista tuo vanhurskauden puuskasi, ja muista aina
kun tulet tuommoiselle Martti Lutherus-tuulelle, että minäkin olen
alttarillesi uhrannut kymmenentuhatta hiellä ja tuskalla haalittua
ropoa."
"Niin juuri!" vahvisti George; "ja ajatelkaa Cherryä ja minuakin.
Yrityksemme menestys merkitsee hänelle aivan yhtä paljon kuin meille
muillekin, ja jos hän on saattanut asiat oikealle tolalleen jälleen,
niin olkaa varma, että hän kyllä tiesi, mitä teki. Eikä teillä ole
sitäpaitsi mitään oikeuttakaan asettua nyt poikkiteloin."
Mutta Boyd seisoi kannallaan niin itsepintaisesti, että hänen oli
vaikea sitä itsekin ymmärtää, ja toisten väitteet vain ärsyttivät
häntä. Matkalla Cherryn luo hänellä oli aikaa ajatella asiaa, niin
että vaikka epäluulot vahvistuivatkin, ehti hänen kärsimättömyytensä
haihtua, joten hän ei voinutkaan perillepäästyään käydä asiaan käsiksi
niin häikäilemättä kuin oli aikonut. Hänet valtasi merkillinen arkuus,
ja pelko saada kuulla totuus vei häneltä rohkeuden. Tyttö näytti
sitäpaitsi melkein sairaalta. Surulliset kasvot olivat kalpeat ja ilme
välinpitämätön, ja kun Boyd kertoi iloiset uutisensa, hymyili hän vain
heikosti ja virkkoi:
"Sanoinhan teille, että älkää menettäkö rohkeuttanne. Apu on aina
lähinnä silloin kun kaikki toivo näyttää turhalta."
"Oliko tämä aivan odottamatonta -- teillekin?" kysyi Boyd jurosti.
"On melkein aina odottamatonta -- kun jotakin hyvää tapahtuu."
"Ei sille, joka sen aiheuttaa."
"Mistä päättelette, että minulla on tämän kanssa jotakin tekemistä?"
"Olitte Hilliardin seurassa eilen illalla."
Tyttö nyökäytti päätään. "Päätimme eilen kaupan, josta olemme jo kauan
neuvotelleet."
"Onnistuitteko pitämään puolenne?"
"Hän ottaa valtaukset haltuunsa ja huolehtii, että työt sujuvat
säännöllisesti."
"Mikä siis merkitsee sitä, että olette nyt täysin riippumaton; voitte
heittää pohjolalle hyvästit ja tehdä mitä haluatte. Ette näytä
kuitenkaan lainkaan iloiselta."
"En! Mutta älkäämme nyt puhelko minusta. Olen -- olen tänään sangen
väsynyt."
"Olen pahoillani, ettette enää tule Kalvikiin", sanoi Boyd todella
suruissaan.
"Mutta minähän tulen", vastasi Cherry nopeasti. "Teidän ja Georgen
keralla, jos vain sallitte. Haluan nähdä, miten yrityksemme päättyy."
"Cherry, toivottavasti ette puhunut siitä sanaakaan Hilliardille?"
"Mitä pahaa siinä olisi ollut?"
"Koska en ole vielä menettänyt kaikkea miehuuttani", vastasi Boyd
tylysti. "Eilen sanoitte olevanne syypää kaikkeen tähän hermoille
käypään levottomuuteen ja puhuitte uhrauksista -- ja -- no niin, en
tunne naisia; mutta kaiken sen nojalla, mitä tiedän, olen melkein
varma, että kauppaa päättäessänne teitte jotakin sellaista, jota --"
"Mitä?"
"Jota vielä kadutte." Hän huomasi vihdoinkin heikon välähdyksen tytön
silmissä.
"Entäpä jos teinkin. Eikö se olisi teille aivan samantekevää?" Tutkiva
katse sai Boydin kiusallisen hämilleen.
"Otaksutaanpa, että Hilliard vaati minulta jonkun suuren uhrin,
ennenkuin hän antoi nuo rahat. Sallisitteko sen vaikuttaa asioiden
kulkuun?"
"Luonnollisesti", vastasi Boyd, ja voimatta enää istua hiljaa hän nousi
kasvot punaisina.
Tyttö jatkoi:
"Entäpä jos siten joutuisitte puille paljaille, menettäisitte rahat,
jotka ystäviltänne keräsitte, rahat, jotka haltuunne uskottiin, ja --
ja neiti Waylandinkin? Eiköhän äskeinen kysymykseni esiintyisi siinä
tapauksessa teille aivan eri valossa, vai olisiko tuokin kaikki siihen
verraten samantekevää? Vastatkaa nyt rehellisesti" -- hänen äänensä
soinnahti pehmeämmin -- "olisiko?"
"Ei tietenkään!"
"Kuinka niin?"
"Asemani on sangen tukala", vastasi Boyd hitaasti, "ja kuten tietysti
ymmärrätte, en voi noudattaa omaa päätäni, kun olen toisista
riippuvainen ja kaikesta vastuussa."
Cherry naurahti hieman pilkallisesti. "Suokaa anteeksi tuhmat
kysymykseni", sanoi hän sitten sydämellisesti. "En olisi niitä
tehnytkään, mutta tahdoin auttaa teitä selviytymään pulastanne."
Boyd alkoi tehdä kiivaita vastaväitteitä, mutta hän jatkoi niistä
välittämättä:
"Ajattelette useimpien miesten lailla, ettei naisella ole mitään
muuta kuin tuo äsken tarkoittamanne, mitä kaupaksi tarjota, mutta jos
siitä huolimatta tunsin olevani vaikeuksistanne vastuunalainen, niin
sehän oli minun asiani, ja jos olin päättänyt auttaa teidät tielle
jälleen, niin sehän ei liikuta ketään muita." Boyd astui eteenpäin
jotakin sanoakseen, mutta tyttö käski hänen olla vaiti polkaisemalla
pientä jalkaansa kiivaasti permantoon. "Tämä vanhurskaudenpuuskanne
on sitäpaitsi aivan hetkellistä" -- Boyd aikoi keskeyttää -- "se on
-- joten voitte nyt olla aivan levollinen sydämenne kevennettyänne.
Ette ole lainkaan johdonmukainen, sillä olettehan alati toistanut,
ettette kavahda mitään keinoja saadaksenne neiti Waylandin omaksenne.
Olisin teihin paljon tyytyväisempi, jos olisitte rahapulan selviydyttyä
ryhtynyt empimättä jatkamaan keskeytynyttä työtänne, välittämättä
rahtuakaan, mistä tuo käänne johtui. Se olisi ollut alkuperäistä --
jotakin aivan luonnollista -- sellaista, joka on kaikille naisille
mieluista."
Boyd, joka oli sangen huono väittelijä, kuunteli äänettömänä,
voimatta sanoa sanaakaan. Hänen vaikuttimiensa terävällä arvostelulla
oli tyttö kumonnut kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, auttamatta
häntä kuitenkaan sen enempää ymmärtämään omaa itseään, ja asioiden
ilahduttavasta käänteestä huolimatta hän oli poistuessaan sangen
huonolla tuulella. Hotellinsa eteisessä hän kohtasi saman
sanomalehtimiehen, joka oli heidän Alaskasta tullessaan joutunut heti
Fraserin lumoihin. Mies tervehti häntä kiihkeän sydämellisesti.
"Mitä kuuluu, herra Emerson? ja mitä uutta kalastamoilta?"
"Ei mitään!"
"Luulen, näettekös, saavani kuulla hieman uutisia tuon kirjoitukseni
nojalla."
"Tosiaankin! Teidänkö kynästänne tuo sepustus olikin lähtöisin?"
"Niin. Hyvä, vai mitä?"
"Epäilemättä, sanomalehden kannalta katsoen. Mistä saitte ainehiston?"
"Herra Clydeltä."
"Clydeltä! Fraser -- Frobisherllta, -- tarkoittanette."
"Ei suinkaan. Haastattelin eräänä iltana Alton Clydeä, joka oli silloin
sangen puheliaalla tuulella." Reportteri naurahti merkitsevästi.
"Toisin sanoen päissään?"
"No, ei nyt aivan, mutta aika hiprakassa kuitenkin. Sanottavansa hän
joka tapauksessa tiesi. Ehkä voitte nyt antaa hiukan lisätietoja?"
"En", Boyd kiiruhti huoneeseensa harmistuneena ja katumoissaan. Fraser
oli sittenkin puhunut totta ja kärsinyt kaikki epäluulot, ennenkuin
ilmaisi ystävänsä, mikä oli täydellisesti hänen omituisen luonteensa
mukaista. Boyd tapasi molemmat miehet yhdessä, joille hän heti kertoi
kuulemansa.
"Ja nyt pyydän teiltä anteeksi", lopetti hän Fraseriin kääntyen, joka
hymyili leveästi ja oli niin merkillisen häpeissään, ettei saanut sanaa
suustaan. Emerson kääntyi Clydeen päin. "Miten saatoit sallia minun
tekevän sellaista vääryyttä?"
"Tar-tarkoitukseni ei ollut ilmoitella mitään salaisuuksia -- e-enkä
muista sitä tehneenikään", puolusteli Alton heikosti. "Tiedäthän minun
sietävän niin kirotun vähän. Vannon, etten muista siitä mitään." Boyd
silmäili häntä kylmästi, mutta kun nuorukainen näytti niin surkealta,
niin säälittävän avuttomalta, ja hänen katumuksensa niin rehelliseltä,
ei hänellä ollut sydäntä lisätä taakkaa. Vain vastarinta saa veren
kiehumaan, eikä mielenkuohu voi luonteen puutteita korjata.
"Kun silloin joit itsesi juovuksiin, et vain aiheuttanut meille
raskaita vastoinkäymisiä, vaan sallit jälkeenpäin minun tuomita väärin
erään sangen uskollisen toverin", sanoi Boyd. "Fraserilla on tosin omat
tiensä ja kiukuissani olen välistä sanonut hänelle sangen säälimättömiä
sanoja, mutta palveluksista, joita hän on minulle tehnyt, ja
osoittamastaan uhrautuvaisuudesta en ole kiittämätön. Olet nyt, Alton,
yhtynyt meihin erästä hurjaa suunnitelmaa toimeenpanemaan, ja kuta
pitemmälle menemme sitä raivokkaammaksi käy vastustajaimme vastarinta.
Ellet siis voi hillitä kieltäsi, kuten sinulle on sanottu, niin on
parasta, että palaat heti Chicagoon. Tällä kerralla auttoi harvinainen
onnenpotkaus meidät pulasta, mutta vastaisuudessa en usko olevani niin
onnellinen."
"Eiköhän riitä jo", välitti Fraser; "hän on osansa saanut. Uskallan
kahdeksan yhtä vastaan, ettei hän enää tee töistä samanlaista
erehdystä."
"En varmastikaan. Olin silloin niin täysi, etten muista edes
puhuneenikaan koko lohensuolaushommasta, mutta nyt särjen korkkiruuvin,
ja tästä hetkestä alkaen aina siihen saakka, kunnes palaamme tänne
jälleen, olemme minä ja tuo rommipaholainen vihan veljet. Hyvä uutinen,
vai?"
"Otat kaikki leikin kannalta, eikö totta?" huomautti Boyd. "Mutta ellei
tämä retki tee sinusta miestä, niin on tilasi totisesti toivoton. Nyt
minulla on työtä meille kaikille -- teillekin, Fraser."
"Mitä sitten?"
"Menkää johonkin ajuritoimistoon ja tehkää sopimus koneiston
laivauksesta, sillä aikaa kuin minä --"
"Siitä ei tule mitään. Jos tarvitsette rahaa ja aivan viipymättä, niin
otan veitseni ja ryövään summan joltakin heikkouskoiselta tahi keksin
jonkun muun sukkelan juonen, mutta tämä ajureiden käännyttäminen ei
kuulu alaani. Pilaisin vain koko asian."
"Luulin teidän tahtovan auttaa."
"Sen teenkin, ihan varmasti teenkin, ja olen sangen iloinen, kun
kaikki on hyvin, mutta kaikista kuormauslaskuista ja laivauspapereista
pysyttelen kunnioittavan välimatkan päässä."
"Sulaa laiskuutta", hymyili Emerson. "Mutta jos tiukka kohta tulee,
niin panen teidät työhön kaikesta huolimatta."
"Olen tarvittaessa aina käytettävänänne", virkkoi Fraser hilpeästi
sytyttäen uuden sikarin. "Mutta lasten askareista en välitä."
Kumppaneita seurasi nyt pysyväinen menestys, ikäänkuin keskustelu
Hilliardin kanssa olisi todellakin ollut käänteentekevä. He
ryhtyivät työhön uudella tarmolla, ja onni suosi heitä monella
aivan odottamattomallakin tavalla. Boyd yhdytti erään tarkoitukseen
sopivan höyrylaivan, joka juuri purki lastiaan Tacomassa, Balt
hankki kiinalaiset käden käänteessä, ja nuo sinne tänne hajautuneet
tarveaineet, jotka olivat hukkuneet tielle tahi jollakin salaperäisellä
tavalla unhottuneet jonnekin, alkoivat saapua kuin itsestään. Tavarat,
joita heidän oli ollut mahdoton hankkia, saatiin nyt vaivatta ja
useinkin paikoista, joista he eivät tienneet mitään, ja ennenkuin he
aavistivatkaan oli _The Bedford Castle'n_ lasti purettu ja laiva hiiliä
ottamassa.
Kokonainen lauma kiinalaisia ja pienempi joukko kalastajia oli
Ilmestynyt kuin maasta loihtien ja oli ne sijoitettu rantakaupungille
lähtöä odottamaan, Boydin ja Georgen työskennellessä taukoamatta
sanoinkuvaamattoman kiireen ja hälinän pyörteessä, suuri telakka
keskipisteenä. Ja eräänä, huhtikuun iltana puhkuikin _The Bedford
Castle_ paikoilleen nuoritettuna valmiina ottamaan vastaan lastinsa,
jolloin he palasivat hotelliinsa jännityksestä ja ponnistuksista
väsyneinä, mutta iloisin mielin, että olivat käyttäneet aikansa
oivallisesti. Seuraavana aamuna oli telakassa jälleen vilkas hyörinä,
käskyt kajahtelivat, nostokoneet kitisivät, kettingit helähtelivät ja
merkinantopillin kimeät vihellykset kaikuivat.
"Näyttääpä siltä, etteivät ne voikaan meille mitään", virkkoi Balt.
"Niin näyttää", myönsi Emerson. "Jos tätä menoa jatkuu olemme, valmiit
neljän vuorokauden kuluttua -- siis 15:ntenä."
"Taitaapa tullakin varhainen kevät", huomautti kalastaja ilmaa
tunnustellen, "ja jos hyvin käy, olemme Kalvikissa toukokuun
ensimmäisellä viikolla."
"Onko vainunne kyllin tarkka voidaksenne sanoa, miten tuolla ylhäällä
on laita?"
"Varmasti."
"Jospa saavummekin liian varhain?"
"Silloin odottelemme jään reunassa yhtiön laivan keralla jään lähtöä,
mikä tapahtuu viimeistään kesäkuussa."
"Tahtoisin saada rakennukset alulle ennen kuin Marsh saapuu. Mene ja
tiedä mitä kaikkea hän voi keksiä."
George nyökäytti päätään. "Sitä ei myöskään tiedä, miten me puolestamme
vastaamme. Hänen täytyy joka tapauksessa taistella julkisesti, mikä
onkin parempi kuin tämä hämärissä huhtominen, jota olemme nyt saaneet
harjoitella."
"Menen nyt Cherryn puheille", sanoi Boyd, "että hänkin tietää
laittautua lähtökuntoon."
Hänen tiensä kulki Hilliardin pankin ohi, jonka kohdalle päästyään
hän oli törmätä erääsen herrasmieheen, joka syöksähti rajusti kadulle
vihainen ryppy silmäin välissä. Tämä kaikesta päättäen sangen
kiivaisiin mietteisiin syventynyt henkilö kiiruhti edelleen luomatta
sivulleen katsettakaan, mutta punaisesta tukasta ja ryhdikkäästä,
hyvinvoivasta ulkonäöstä Emerson totesi heti, että tulija oli Willis
Marsh, Pohjois-Amerikan Säilykeyhtiön johtaja.
"Hyvää iltaa, herra Marsh!" huudahti hän.
Puhuteltu pyörähti ympäri.
"Mitä? Ah!" Silminnähtävällä voimainponnistuksella hän sai otsan
rypyt silenemään, täyteläisten huulten vihainen puserrus katosi ja
kasvoille levisi hämmästynyt ja hieman arasteleva hymy. "Te -- tekö,
herra Emerson? Mitä kuuluu?" Hän ojensi pehmoisen kätensä, jota Emerson
puristi, minkä mykän vastauksen rauhoittamana Marsh jatkoi: "Kuulin
teidän olevan kaupungissa. Oletteko päässyt puuhissanne pitkällekin?"
"Olen saavutuksiin hyvin tyytyväinen, kiitos kysymästänne. Milloin
tulitte?"
"Nyt juuri. En ole ehtinyt edes raajojani oikaisemaan. Me -- herra
Wayland ja minä, tarkoitan -- puhelimme teistä Chicagosta lähtiessäni.
Olimme -- hieman hämmästyneet kuullessamme teidän hautovan samoja
suunnitelmia."
"Epäilemättä."
"Sanoin hänelle, että tilaa on riittävästi meille kaikille."
"Niinkö?"
"Todistin hänelle, ettei ollut mitään syytä harmistua."
"Onko hän sitten harmissaan jostakin?"
"Luonnollisesti", selitti Marsh väkinäisesti hymyillen. "Olosuhteisiin
nähden voin vakuuttaa, ettei hän ole vain harmistunut, vaan
järkähtämättömän varma siitä, että häntä on -- petetty, mistä kaikesta
ette voi suinkaan olla tietämätön. Teimme neiti Waylandln kanssa
kaikkemme puolustaaksemme teitä selittäen, ettette tehnyt mitään
moitittavaa, kun käytitte hyväksenne tietoja, jotka saitte ollessanne
hänen luonaan päivällisellä."
"Teitte hyvin puolustaessanne minua", sanoi Boyd niin yksinkertaisen
sydämellisesti, että Marsh katsahti häneen aivan ymmällään. "Ja kun
tulemme tänä kesänä olemaan lähinaapurit, toivon saavani tutustua
teihin lähemmin, sillä herra Waylandilla oli teistä paljon hyvää
sanottavana ja kehoitti minua kaikin mokomin ottamaan teistä oppia."
Marsh salasi ilmeisen hämminkinsä hymyilemättä mahdollisimman
ystävällisesti.
"Ellen erehdy, käytätte tätä pankkia", virkkoi hän heilauttaen päätään
takanaan olevaan rakennukseen päin.
"Niin, tarjouksia oli paljonkin, mutta herra Hilliardin oli niin
edullinen ja hän itse niin hellittämätön, että lopulta tein sopimuksen
hänen kanssaan."
Marshin silmien kiukkuinen välähdys huvitti Boydia suuresti ilmaisten
samalla, että tuo trustin päähenkilö tunsi kerrankin olevansa
tappiolla. Boyd ei epäillyt hetkeäkään, että juuri tämä Hilliardin
yhdennellätoista hetkellä tapahtunut väliintulo oli pakottanut hänen
vihollisensa lähtemään piilopaikastaan samoinkuin _The Bedford
Castle'n_ saapuminen oli saanut Marshin kokonaan menettämään malttinsa
ja rientämään vielä viime tingassa pankkiirin puheille. Miehen
käytöksestä hän päätteli, että keskustelu oli ollut aivan tulokseton,
mikä oli vain omansa nostattamaan hänen hyvää tuultaan herättäen
samalla tuon sangen luonnollisen halun hieman ärsytellä vastustajaansa.
"Tähän saakka on kaikki ylimalkaan mennyt sangen hyvin", jatkoi hän
viattomasti. "Koneiden hankinta viivytti meitä kyllä hieman, mikä
kuitenkin lopulta koitui hyväksemme, sillä ostimme suurimman osan
myöhemmin eräältä toiselta taholta paljon halvemmalla."
"Hauskaa kuulla", sanoi Marsh. "Milloin lähdette?"
"Heti. Aloitamme laivauksen huomenna."
"Minäkin olen muuttanut suunnitelmiani. Seuraan aivan kintereillänne."
"Minkätähden niin kiire?"
"Korjaustyöt kiiruhtavat. Kalvik on, näettekös, tärkein asemamme,
jonka tahdon saada ensiluokkaiseen kuntoon, ennenkuin herra Wayland ja
Mildred saapuvat."
"Mildred!" huudahti Boyd niin hämmästyneenä, ettei muistanut edes
loukkaantua, vaikka Marsh mainitsi tyttöä ristimänimellä. "Tuleeko
hänkin sinne?"
Toinen hymyili erikoisen ärsyttävästi.
"Kyllä. Tämä huviretkemme on samalla tarkoitettu opettavaiseksi
tutkimusmatkaksi pohjolaan, jota varten on laadittu huolelliset,
suunnitelmat. Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä mukaamme
kotimatkalle, mutta kuten --" Hän kohautti pyöreitä olkapäitään.
"Pistäytykää puheilleni ennen lähtöänne. Voin ehkä antaa teille
muutamia hyviä ohjeita."
"Kiitän. Toivon teidän saavan nauttia täysin siemauksin erämaan
kesän ihanuudesta, sillä onhan suloista saada edes hetkeksi vapautua
seuraelämän ja sivistyneiden olojen kahleista."
Miehet ojensivat toisilleen kätensä ja trustin johtaja kehoitti vielä
kerran: "Tulkaa nyt jonakin päivänä katsomaan. Asun Kansallistalolla."
"Olette siis muuttanut?" huomautti Boyd huolettomasti.
"Muuttanutko? En suinkaan!"
"Niinkö? Luulin teidän edelleenkin asuvan hotelli Bullerissa, huone
610." Boyd naurahti hilpeästi ja heilautti kättään hyvästiksi jättäen
Marshin tuijottamaan jälkeensä naisellisen suun ympärillä katkera
piirre.
"Se roisto!" sähähti Marsh hammasten välistä, kun kilpailija oli
kadonnut näkyvistä, ja sieppasi taskustaan kultaisen savukekotelon,
jonka hän napsautti rajusti auki. Savuke oli kostea ja paloi huonosti,
ja kun hän uudelleen viritteli siihen tulta, murtui tulitikkukin ja
sammui, jolloin hän vihan vimmassa heitti savukkeen kadulle ja kiiruhti
tiehensä lihavat kasvot nytkähdellen ja huulet kiukustuneesti supussa.
Ensi kerran kahteen viikkoon Boyd soi itselleen sen ylellisyyden,
että nukkui pitkään ja söi myöhään aamiaisen, mikä ateria keskeytyi
kuitenkin sangen äkkiä, kun Balt, joka aina nousi auringon keralla,
syöksyi sisään ärjäisten:
"Hei! Tulkaa heti telakalle! Nyt on taas piru irti!"
"Mistä on kysymys?"
"Siellä puuhataan lakkoa. Olin jo aamulla varhain paikalla
valvoakseni lastausta, mutta miehet eivät panneet kortta ristiin --
yksinkertaisesti kieltäytyivät aloittamasta töitä. Heidän renkaansa
rettelöipi sen tähden, että _The Bedford Castle_ purki lastinsa
rikkurein avulla."
"Tacomassako?"
"Ei. Friscossa; tämän edellisellä käynnillään."
"Mutta tuohan on naurettavaa! Entä mitä kapteeni Peasley tuumii?"
"Hän -- mutta lienee parasta odottaa, kunnes olemme kadulla, sillä
täällä en voi hänen sanojaan toistaa."
He kiiruhtivat melkein juosten telakalle, jossa joukko synkästi
murjottavia työmiehiä vetelehti, ja riensivät laivaan kapteenin
puheille, joka istui kajuutassaan kaikessa rauhassa aamiaistaan syöden.
"Nuo kirotut kerjäläiset ovat aivan hulluja -- pähkähulluja", julmistui
hän. "Olin vielä vuoteessa, kun eräs hävytön hamppari, joka esitteli
olevansa jonkinlainen valtuutettu, pakotti minut nousemaan ilmoittaen,
että lastausrengas, johon hänkin kuului, ei ryhdy töihin, ennenkuin
suoritan heille jonkun aivan mielettömän summan."
"Mitä vastasitte?" tiedusteli Emerson.
"Mitäkö vastasin?" Kapteeni Peasley pani veitsen varovasti pöydälle,
pyyhkäisi teepisarat roikkuvista viiksistään ja päästi ilmoille
sellaisen purkauksen merimieskielen valituimpia voimasanoja, etteivät
kuulijat voineet muuta kuin hymyillä. "Sitten potkaisin hänet ulos ja
heitin niskasta laiturille. Kaksituhatta dollaria! Sinä kuningatar
Annan suloinen äiti! Miten minun kävisikään, jos olisin antanut
neljäsataa puntaa noille hunsvoteille? Varustajat hirttäisivät minut."
"Vai vaativat ne kaksituhatta dollaria?"
"Aivan niin. Ja kaikki vain siitä syystä, ettei Friscossa saa kuka
hyvänsä töitä tehdä."
"Mitä aiotte nyt tehdä"?
"Ensimmäisen komissaarin, joka uskaltaa laivaani tunkeutua, heitän
suorinta tietä laidan yli. Kaksituhatta dollaria! Johan nyt!" Hän
pimitti suuren juustopalasen viiksiensä varjoon ja hämmensi kiivaasti
teelasiaan.
"Marshin ansiota jälleen", sanoi Iso-George. "Varmasti", vastasi
Emerson. "Mutta kun lasti on voitu purkaakin järjestymätöntä työvoimaa
käyttämällä, niin voidaanhan laivauskin suorittaa samalla tavalla, ja
kapteeni Peasley teki aivan oikein, kun ei antanut perään. Jääkää nyt
tänne tavaroitamme vahtimaan; koetan sillä aikaa saada tuon renkaan
johtajan kynsiini."