Oli kulunut melkein kuukausi, kun Emerson vihdoin alkoi puhua Georgelle
vastoinkäymisistä, jotka olivat jo useampia päiviä molempien mieltä
rasittaneet.
"Näyttääpä siitä, ettemme onnistukaan", virkkoi hän.
"Aivan! Olettehan jo tehnyt voitavanne."
"Olenpa niinkin. Olen koettanut kaikki mahdolliset keinot
murtovarkautta lukuunottamatta, mutta noita satatuhatta dollaria en saa
mistään. Alussa näytti kaikki niin helpolta, mutta ajat ovat kireät, ja
ystäviltäni olen kiristänyt viimeisenkin pennin. Toiset ovat todellakin
luovuttaneet enemmän kuin heillä olisi ollut varaakaan."
"Summa on hirvittävä", myönsi George huoaten.
"Niin suuri, etten ole sitä ennen käsittänytkään", vastasi Boyd. "Ja
ilman sitä ei Seattlenkaan pankki luovuta meille dollariakaan."
"Niin, ja vähemmällä ei kannata lainkaan yrittää." Iso-George
tuumi hetkisen. "Kauemminkaan emme voi täällä enää viipyä, sillä
meidän pitäisi olla nyt jo rannikolla. Summasta puuttuu vielä
kaksikymmentäviisituhatta dollaria, vai mitä?"
"Niin, enkä tiedä enää mitään keinoa, millä voisin ne hankkia. Olemme
Clyden kanssa koettaneet parastamme, mutta tuloksetta."
Kuluneen kuukauden jännitys näkyi selvästi Emersonin kasvoissa, jotka
olivat laihtuneet ja väsähtäneet, ja olipa hän viime aikoina alkanut
vaipua samaan synkkyyteen, jonka Fraser oli pannut merkille Alaskassa,
ja sitä useammin kuta pitemmälle nuo kalliit päivät kuluivat. Hän ei
ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa ja oli nauranut pettymyksille
ja torjunut tarmokkaasti luotaan masentuneisuuden, joka tahtoi hänet
välistä väkisinkin vallata. Hän oli juossut konttorista toiseen,
säännöstellyt aikansa täydellisesti kellon ja muistikirjan mukaan ja
toistanut aina samat asiat joka kerta yhtä vakuuttavan selvästi ja
hillityn innostuneesti. Mutta rahasta näytti olevan yleinen puute,
ja ne, joilla sitä oli, odottivat parempia tilaisuuksia kieltäytyen
sijoittamasta pääomaa yritykseen, joka oli niin kaukana ja ilmeisesti
sangen arveluttava.
Pohjoisessa ollessaan oli Boyd työskennellyt koko ajan kuumeisella
kiireellä ja kärsinyt paljon pettymyksiä, mutta hän ei ollut
milloinkaan ennen antautunut tehtäväänsä niin koko sielullaan kuin
tämän lyhyen kuukauden kuluessa, eikä onnetar ollut koskaan ollut häntä
kohtaan tylympi. Peräytyä hän ei kuitenkaan enää voinut, minkätähden
hän ahersi edelleen verikoiran itsepintaisuudella päättäen vihdoin
alentaa osakepääoman sietsemäänkymmeneenviiteentuhanteen dollariin
tuntien samalla lamauttavaa väsymystä. Julkisuudessa hän oli aina tyyni
ja hilpeä, mutta yksin ollessaan hän vaipui usein synkkään epätoivoon,
jota hän ei voinut salata molemmilta Alaskatovereiltaan.
Oli vielä eräs, joka myös aavisti hänellä olevan raskaita huolia,
vaikka hän ei ollut milloinkaan puhunut Mildredille vaikeuksistaan.
Eikä tämä tiennytkään mitään hänen suunnitelmistaan. Hän vietti monta
iltaa tytön luona, joka olisi uhrannut hänelle enemmänkin ajastaan,
jos hän olisi vain suostunut seuraamaan tätä kodin ulkopuolelle, josta
Mildredille tuli kutsuja aivan satamalla, mutta sitä Boyd ei voinut
tehdä. Hän oli niin henkisesti kuin ruumiillisestikin väsynyt ja tahtoi
pysytellä erillään kaikesta, joka saattoi vaikuttaa häiritsevästi.
Mildred ja herra Wayland eivät puhuneet milloinkaan hänen
läsnäollessaan tuosta tuntemattomasta kosijasta, ja juuri tuo
vaiteliaisuus antoi Boydin mielikuvituksessa tuolle salaperäiselle
henkilölle kerrassaan musertavat mahdollisuudet, mikä kaikki ei ollut
suinkaan omansa lohduttamaan hänen huolten rasittamaa mieltään. Herra
Waylandin huolellisesti peitetty vihamielisyys antoi myös tukea noille
epäluuloille, ja ikäänkuin tuo kaikki ei olisi riittänyt tekemään
hänet kyllin hajamieliseksi, pitivät Fraser ja Balt häntä ainaisen
levottomuuden vallassa. Edellinen sekoitti hänet aina johonkin hurjaan
ja mahdottomaan yritykseen, jotka olivat kaikki sitä laatua, että
saattoi pelätä poliisin puuttuvan asiaan millä hetkellä hyvänsä.
Hän ei päässyt mitenkään miehestä erilleen, sillä tämä kietoi hänet
aivan rauhallisesti kaikkiin keinotteluihinsa kaikista varoituksista
välittämättä, kunnes Boyd oli jo kuulevinaan kahleiden helinän ja
vartijan askeleet. Hän oli varoittanut ja uhkaillut, mutta tavallisesti
sillä seurauksella, että hän jo seuraavana päivänä huomasi olevansa
osallinen jossakin entistä hurjemmassa vehkeilyssä. Muulloin hän ei
olisi tietenkään pitänyt tuota minään, mutta nyt se oli kiusallisen
hermostuttavaa.
George taas oli ollut sangen hiljainen aina siitä lähtien kun hän
oli sattunut vastatusten Marshin kanssa ja oleskeli sangen paljon
yksikseen. Tämä oli Boydille suuri helpotus, kunnes hän sattui useamman
kerran eri aikoina kohtaamaan kalastajan paikoissa, missä tällä ei
olisi pitänyt olla mitään tekemistä. Hän alkoi pitää toveriaan silmällä
ja huomasi pian, että tämä kulutti päivänsä hotellien lämpiöissä ja
hiipi iltaisin teattereiden ympärillä pysytellen aina huolellisesti
piilossa. Emersonille selveni vihdoin, että George etsi vihollistaan.
Hän koetti puhua toverilleen järkeä, mutta hänen sanoillaan ei ollut
mitään tehoa; George jatkoi metsästystään orvon suden äänettömällä
sitkeydellä. Boyd ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä kaikkea olisi
voinut tapahtua, jos George olisi sattumalta kohdannut Marshin, mutta
onneksi he eivät nähneet kumpikaan jälkeäkään tuosta herrasmiehestä.
Kaikki nämä eri huolet ja tietoisuus siitä, ettei hän kyennytkään
hankkimaan tarvittavaa rahasummaa, olivat kokonaan järkyttäneet
Emersonin tasapainon. Balt oli tullut tapansa mukaan kuulemaan, millä
kannalla asiat olivat, ja huokaissut raskaasti saatuaan tietää, että
toiveet olivat hyvin vähäiset.
"Todellakin kovaa kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet", hän sanoi.
"Tämä murtaa Cherryn kokonaan", lisäsi hän sitten hetkisen kuluttua
alakuloisesti.
"Häntä en muistanutkaan", tunnusti toinen.
"Tämä on, näettekös, hänenkin viimeinen mahdollisuutensa."
"Hän sanoi niin. Olen pahoillani, että houkuttelin teidät näin kauas,
mutta --"
"Itsestäni en välitä, mutta hän on nainen, joka ei kykene pitämään
puoliaan Marshia vastaan."
"Kuka ja mikä hän oikeastaan on?" tiedusteli Boyd uteliaasti, ollen
samalla hyvillään, että sai edes hetkeksi unhottaa tavalliset synkät
mietteensä.
"Tyttö, jolla on suuri sydän, ja ainoa henkilö, joka uskalsi minua
puhutella ja antaa minulle ruokaa, ennenkuin tutustuin teihin.
Muuta en hänestä tiedä, mutta hänen tähtensä olisin valmis vaikka
mihin." Jättiläinen puri hammasta menneisyyden katkerien muistojen
sukeltautuessa esiin kätköistään.
Boyd ei ehtinyt kuitenkaan kysellä sen enempää, sillä samassa astui
Alton Clyde huoneeseen yllään uuden uutukainen, heleän kirjava
Derby-puku, käsissä hansikkaat ja kultanuppinen keppi kainalossa.
"Tervehdykseni, toveri kalamies!" huudahti hän. "Tulin neuvottelemaan
yksityiskohdista, sillä tahdon saada puvustoni valmiiksi huomiseksi."
Boyd ravisti päätään.
"Turha vaiva", sanoi Balt
"Miten niin? Onko joku säikyttänyt kalat tiehensä?"
"En saa mistään rahaa", tunnusti Boyd.
"Nuo kaksikymmentäviisituhatta puuttuvat siis vielä?" kysyi Alton.
"Niin puuttuvat."
"No hitto! Ja minulla kun on jo kaikki valmiina -- vaatteet --
englantilaiset siimat ja --"
"Noilla verhoilla ette pitkälle pääse", murahti George, "ellette hanki
pari overall-pukuakin."
Clyde naputteli kävelykepillään kenkiensä kapeita kärkiä otsa
miettivästi rypyssä. "En saa enää irti senttiäkään ja samoin on
toistenkin poikain taita. Jupiter, mikä pettymys Mildredille. Oletko jo
kertonut hänelle?"
"En. Hän ei tiedä suunnitelmistani mitään, enkä aikonutkaan niistä
hänelle puhua, ennenkuin olin saanut rahat kokoon. Olisi aivan
mahdotonta mennä hänelle tunnustamaan jälleen epäonnistuneeni."
"Olen hirveästi pettynyt", sanoi Clyde. Hän tuumi hetkisen Ja meni
sitten puhelimeen ja soitti hotellin konttoriin: "Hankkikaa minulle
heti ajuri -- herra Clydelle, tarkoitan. Tulen heti."
Hän kääntyi Ja huomautti: "En ole vielä milloinkaan toiminut ominpäin,
mutta voinhan kerran sitäkin koettaa, sillä tuo retki tekee minulle
hyvää ja taistelu houkuttelee." Hän heilautti keppiään ja astui ovelle
kalpeilla kasvoillaan tuiman päättäväinen ilme. "Huomenna saatte kuulla
minusta. Näkemiin!"
Hänen karski käytöksensä huvitti toisia suuresti, mutta Boyd unhotti
hänet pian ja oli koko iltapäivän niin synkkä Ja äänetön, että
Iso-George jätti hänet vihdoin yksikseen ja meni etsimään viihdytystä
kättenhoitosalongista. Fraser puuhaili omalla tahollaan.
Ajatus, että Alton Clyde voisi hankkia rahat, kun se ei ollut
hänellekään onnistunut, tuntui Emersonista vallan naurettavalta, joten
hänen hämmästyksellään ei ollut mitään rajaa, kun tuo nuori keikari
astui seuraavana aamuna huoneeseen ja heitti pöydälle paksun pinkan
seteleitä sanoen huolettomasti:
"Kas siinä. Laskehan."
"Mitä?"
"Kaksikymmentäviisi tuhannen dollarin seteliä. Aivan varma en sentään
ole, mutta kaksikymmentäviisi niitä pitäisi olla. Laskin ne kahdesti
ja sain ensin kaksikymmentäneljä ja sitten kaksikymmentäkuusi, mutta
minulla oli hansikkaat käsissäni."
Emerson hypähti ylös ja tuijotti puhujaan ikäänkuin hän olisi epäillyt
korviaan.
"Kykenitkö hankkimaan summan ilman kenenkään apua?" kysyi hän.
"Tietysti."
"Ovatko rahat omiasi?"
"Tuskinpa! Ne ovat siitä niin kaukana, että olin jo kiusauksessa
levittää siipeni ja liidellä johonkin vieraaseen maahan. Ei todellakaan
paljoa puuttunut, etten noussut aamulla junaan ja siirtynyt Canadan
puolelle."
"Mistä ihmeestä sait summan, Al?"
"Mitä sillä on väliä? Sain sen, ja sillä hyvä!" Hän hymyili iloisesti
ja löi kepillään pohkeeseensa. "Voit panna osakkeet nimelleni."
Boyd tarttui tuohon pieneen mieheen ja tanssitti häntä hurjasti ympäri
huonetta nauraen iloisesti. Huolet ja vastoinkäymiset unhottuivat ja
mieli oli jälleen reipas ja toivehikas.
"Lopeta! Lopeta jo!" rukoili Clyde. "Pukuni on rypistynyt aivan
pilalle. Älä koske minuun", huohotti hän riistäytyen irti ja vaipuen
hengästyneenä erääseen nojatuoliin.
"Kenenkä rahoja nämä ovat? Kuka laupias enkeli tunsi sääliä meitä
kohtaan?"
Clyde katsoi maahan. "Päähäni pälkähti eräs sukkela juoni, joka
onnistui mainiosti, ja minulla on niihin täysi omistusoikeus. En
varastanut niitä, eikähän sinun tarvitse tietää mitään. Sentähden
vaihdoin maksuosoituksenkin."
"Suo anteeksi", sanoi Boyd; "tarkoitukseni ei ollut udella asioitasi.
Olen iloinen saadessani rahat, enkä välitä rahtuakaan, mistä ne ovat
kotoisin, ja antaisin sinulle anteeksi, vaikka olisit varastanutkin
ne." Hän alkoi kiireesti pukeutua. "Olet hyväntekijämme, Alton, ja
voit tulla mukanamme Kalvikiin, jossa saat poimia kukkia, soittaa
mandoliinia tahi tehdä mitä milloinkin haluat. Sähkötän heti Seattlen
pankkiin, ja huomenna lähdemme."
"Ei käy päinsä. En ehdi saada puvustoani valmiiksi."
"Puvustoa -- mitä joutavia! Seattlessa voit hankkia kaikki, mitä
tarvitset."
"Minun täytyy saada puvustoni mukaan", vältti Clyde. "En tule ilman
toimeen."
"Viivymme Georgen kanssa Seattlessa monta viikkoa, niin että voithan
tulla sinne myöhemmin."
"Ei, sir! Tänne en jää, sillä yksinäni toimetonna vetelehtiessäni
voisin pian muuttaa mieleni. Pakotan räätälini työskentelemään koko
yön, mikä tekee sille kuvatukselle vain hyvää. Mutta tässä on jo
kiire", ja hän syöksyi huoneesta kuin nuoli.
Boyd Emersonille riitti puuhaa koko päiväksi, mutta hänellä ei
ollut aikaa ajatella lepoa, ei edes silloin, kun hän iltapäivällä
muutti pukua mennäkseen Waylandille. Hän oli ilmoittanut tulevansa
tuntia ennen päivällistä saadakseen olla Mildredin kanssa hetkisen
kahdenkesken, mutta kiihkossaan saada ilmoittaa tälle iloiset uutisensa
hän oli perillä jo aikaisemmin. Mildred ei antanut hänen kuitenkaan
odottaa, ja kun hän ilmestyi, sieppasi Boyd hänet riemastuksissaan
melkein lattiasta koholle.
"Kaikki hyvin, tyttöseni; olen vihdoinkin onnistunut."
"Näen sen kasvoistasikin. Olen niin iloinen."
"Rahat olen saanut ja huomenna lähden rannikolle."
"Oh!" Tyttö työnsi hänet luotaan. "Huomennako jo, sinä ilkimys!
Näytätpä olevan siitä iloinenkin!"
"Niin olenkin."
"Ettet edes häpeä! Olet kaikista epäkohteliaista ihailijoista --!" Hän
näytti niin loukkaantuneelta, että Boydin iloa sädehtivä katse muuttui
vakavaksi.
"Oletko pahoillasi?"
"Pahoillaniko? Johan nyt! La! La!" Hän kohautti paljaita olkapäitään
ja heilautti päätään. "Päinvastoin riemuitsen, nauran ja laulankin
iloissani. Minäkö pahoillani? Kaikkea muuta!" Samassa hän Painautui
viehkeästi Boydin povelle ja sanoi vienosti: "Kerro nyt minulle kaikki,
ole niin kiltti, kaikki."
Boyd hyväili hänen kaunismuotoista kättään. "Aamulla oli mieleni
syttäkin synkempi, mutta nyt liitelen pilvissä, sillä olen hävittänyt
väliltämme suurimman esteen. Nyt on vain kysymys muutamista
kuukausista, joiden kuluttua voin tyydyttää kaikki isäsi vaatimukset
Vastoinkäymisiä voi luonnollisesti vieläkin sattua, mutta niitä en enää
pelkää. Minulla on nyt rohkeutta niin yltäkyllin, että epäonnistumista
on mahdoton kuvitellakaan."
"Noista suunnitelmistasi et ole milloinkaan puhunut sanaakaan", sanoi
Mildred.
"Luulin, ettet välittäisi sellaisista arkipäiväisistä seikoista,
kultaseni. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista, kuivia numeroita
vain, joiden selostamisella en ole tahtonut sinua vaivata."
"Tiedän kyllä, etten ymmärrä lähimainkaan kaikkea, mitä olet kokenut",
sanoi tyttö, "mutta tästä uudesta yrityksestäsi tahtoisin mielelläni
kuulla enemmän."
"Sanon edeltäpäin, ettei se ole mitään runollista", hymyili Boyd,
"vaikka minusta tuntuu kaikki, mikä saattaa minut sinua lähemmäksi,
mahdollisimman romanttiselta." Hän selosti lyhyesti suunnitelmansa ja
vaikeudet, jotka hän oli voittanut. "Nyt on reitti selvä", lopetti
hän. "Työtä saan tietysti tehdä aamusta iltaan, mutta sitä parempi,
sillä sitenhän saan ajan kulumaan sinua ikävöidessäni. Olemme siellä
täydellisesti eristetyt muusta maailmasta, mutta siitä huolimatta
lähetän sinulle tervehdykseni joka tunti; tunnet varmasti läsnäoloni
minua ajatellessasi."
"Lähdet siis sullomaan kalaa pieniin läkkirasioihin"? virkkoi Mildred.
"Sangen proosallista, vai mitä?"
"Palkkaat tietysti työväkeä, joka tekee sen. Et suinkaan ryhdy itse
mihinkään sellaiseen?"
"En varmastikaan. Hankin sitä varten muutamia satoja kiinalaisia."
"Entä täytyykö sinun kalastaa itse?"
"Ei", nauroi Boyd.
"Pidät siellä joka tapauksessa öljyvaatteita ja myrskyhattua, eikö
niin?"
"Kyllä, aivan samanlaisia kuin mitä olet nähnyt kuvissa."
Tyttö mietti hetkisen. "Miksi et rakentele rautateitä ja tee jotakin
mitä isäkin tekee? Hän ansaitsee rautateillä suuria summia."
"Hän on myös Chicagon suurimman säilykeyhtiön johtaja", muistutti Boyd,
"joten harrastuksemme ovat jotakuinkin samat."
"Niinpä todellakin! Hän on muuten alkanut osoittaa merkillisen suurta
mielenkiintoa maatasi kohtaan. Olen monta kertaa kuullut hänen puhuvan
Alaskasta. Luulenpa todellakin, että hän on senkin takia ollut niin
ystävällinen sinulle; hän tahtoo, näetkös, saada tuosta maasta
mahdollisimman tarkat tiedot."
"Miksi?"
"En tiedä. Isä ei puhu minulle milloinkaan asioistaan."
"Sanohan, onko hän vieläkin yhtä suopea tuota salaperäistä
kilpailijaani kohtaan, jonka nimeä et ole minulle ilmaissut?"
"Pelkosi on aiheeton", naurahti tyttö, "eikä henkilö, jota nähtävästi
tarkoitat, ole muita salaperäisempi."
"En kohtaa häntä milloinkaan edes sattumalta."
"Oma syysi", vastasi Mildred hieman kylmästi. "Ethän käy enää missään.
Mutta nyt saat tutustua häneen, sillä isä soitti, että hän tulee tänne
päivälliselle."
"Tänäänkö?"
"Niin."
"Mutta, Mildred, tämähän on viimeinen ilta, jonka saamme viettää
yhdessä", sanoi Emerson vakavasti. "Emmekö voisi olla kahdenkesken."
"Pelkään, ettei se käy. En voinut sille mitään. Luulen, että isällä on
joku uusi liikeyritys tekeillä."
"Siis Waylandin liiketuttavia", ajatteli Boyd. "Kuka hän on?"
"Vain eräs --" Mildred kuunteli. "Nyt he tulevat. Älä ole niin synkkä,
Othello."
Kuullessaan ääniä oven ulkopuolelta Boyd kysyi nopeasti: "Saanhan olla
hetkisen kanssasi kahdenkesken, Mildred? En voi viipyä kauan."
"Tulemme tänne heidän jäädessä polttelemaan", vastasi tyttö.
Samassa astui Wayne Wayland huoneeseen kintereillään eräs herra,
jonka nähdessään Emerson hätkähti huomattavasti, tuhansien epäilysten
myllertäessä hänen mielessään. Olihan se aivan mahdotonta! Jotakin
aivan uskomatonta! Hän oli varmaankin erehtynyt, sillä sallimus ei
voinut olla niin julma. Hän katsahti ovelle nähdäkseen, eikö tulijoita
ollutkin kolme, mikä toive oli kuitenkin turha, ja herra Wayland oli jo
niin lähellä, että hänen oli pakko vastata tämän tervehdykseen. Vieras
astui suoraan Mildredin luo ympärilleen katsahtamattakaan, ja kumartui
juuri suutelemaan tämän kättä, kun herra Wayland virkkoi:
"Herra Emerson, sallikaa minun esitellä teille herra Marsh.
Luultavasti ette ole tavannut häntä täällä ennen." Marsh kääntyi
luopuen vastahakoisesti tytön kädestä ja tunsi toisen vasta kätensä
ojennettuaan. Kulmakarvat kohosivat hiukan ja katse jännittyi tuskin
huomattavasti, mutta muuten salasi hän hämmästyksensä täydellisesti.
He mutisivat tavalliset tervehdyssanat luoden toisiinsa nopean katseen.
Kohdatessaan Marshin ensi kerran oli tämä ollut Boydin mielestä
joka suhteessa sangen jokapäiväinen henkilö, mutta nyt huomasi hän
rakastuneen mustasukkaisuudella, että tällä kilpailijalla oli paljon
levottomuutta herättäviä ominaisuuksia.
"Olette oikeastaan vanhat tuttu", virkkoi herra Wayland; "herra Marsh
tuntee maanne tarkoin, Boyd."
"Ah, oletteko alaskalaisia, herra Emerson?" huudahti Marsh.
"Hän on niin kiintynyt tuohon maahan", sanoi Mildred, "että hän palaa
sinne jo huomenna."
Marshin tarkastelevassa katseessa kuvastui nyt mitä vilkkain
mielenkiinto, ja Boyd oli varma, että mies epäili tuon hotellissa
sattuneen välikohtauksen perusteella Ison-Georgen ilmestymisen
Chicagoon olevan jossakin yhteydessä hänen kanssaan. Nyt vasta
selvisi hänelle tuon kohtauksen merkitys koko laajuudessaan, ja ensi
hämmästyksestään toinnuttuaan käsitti hän, ettei tuo mies ollut vain
hänen kilpailijansa rakkaudessa, vaan myös mitä suurin uhka hänen
yrityksensä koko menestykselle -- menestykselle, jonka varassa hänen
elämänonnensa oli.
"Kyllä", vastasi hän varovasti. "Alaskalainen, jolla ei ole ollut
onnea, mutta joka ei ole silti menettänyt rohkeuttaan."
"Missä tarkoituksessa oleskelette siellä?"
"Kultaa kaivamassa."
"Vai niin", oli välinpitämätön vastaus. Marsh kääntyi herra
Waylandiin ja lisäsi: "Kaikilla kullankaivajilla on samat kokemukset.
Tuossa maassa on liikemiehenä paljon suuremmat mahdollisuudet kuin
kullankaivajilla konsanaan, kuten jo teille sanoin." Ylenkatse, joka
piili enemmän äänensävyssä kuin sanoissa, ei jäänyt Mildrediltä
huomaamatta, ja hän kiiruhti puolustamaan lemmittyään ollen vähällä
aiheuttaa onnettomuuden.
"Boydilla onkin nyt tiedossaan jotakin paljon parempaa kuin
kullankaivaminen. Puhelimme siitä kun --"
"Kun keskeytitte meidät", huudahti Emerson melkein suunniltaan
säikähdyksestä. "En ehtinyt selittää yritykseni laatua."
Tyttö oli huudahtaa hämmästyksestä, mutta Emersonin paljonsanova katse
pakotti hänet vaikenemaan. "Olen sangen tuhma noihin asioihin nähden,
enkä olisi ymmärtänyt selostuksesta varmastikaan rahtuakaan", sanoi hän
sitten hymyillen. Hän tunsi olevansa vaarallisella alueella ja kääntyi
isänsä puoleen saadakseen puheenaiheen muuttumaan: "En odottanut sinua
näin aikaisin."
"Saimme kaikki kuntoon, ennenkuin luulinkaan", vastasi herra Wayland,
"minkäjälkeen vein Willis'in hänen hotelliinsa, jossa odotin, kunnes
hän pukeutui. Pelkäsin hänen livistävän tiehensä, jos olisin jättänyt
hänet näkyvistäni, ja sitä en olisi voinut sulattaa, en varsinkaan tänä
iltana." Hän katsoi Marshiin merkitsevästi nauraen.
"En ole milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta saada nauttia neiti
Waylandin seurasta", vastasi Marsh luoden tyttöön katseen, joka sai
Boydin tuntemaan kiihkeätä halua ravistaa miestä niin, että tämän
sileät ja ilmeettömät kasvot olisivat muistuttaneet hännystakin
tummaa lievettä. "Tyttärenne naisystävät saattavat ehkä välistä jäädä
tulematta, herra Wayland, mutta miehet eivät milloinkaan."
"Mikä lurjus!" ajatteli Emerson.
"Tänään tahdoin kuitenkin olla asiasta täysin varma", sanoi isä, "sillä
nythän on juhlailta. Pyydänpä Hawkinsia avaamaan pullon private cuvéeta
vuodelta '86."
"Mikähän salaliitto teillä molemmilla mahtaneekaan olla nyt tekeillä?"
kysyi Mildred.
"Olen tänään saanut aikaan jotakin suurenmoista, kultaseni", vastasi
vanhus käsiään hykerrellen. "Olen herra Marshin avulla toteuttanut
erään suunnitelman, jota olen jo kuukausia valmistellut."
"Arvatenkin joku uusi trusti."
"Voihan olla henkilöitä, jotka sanovat sitä siksikin. Aate oli
Willis'in, jota saamme kiittää kaikesta."
"Ei suinkaan! Ei suinkaan!" vastusteli tämä. "Olen isänne rinnalla vain
pieni lapsi, neiti Wayland. Hän on ollut korvaamaton opettaja."
"Mainio yritys, vai mitä?" huudahti herra Wayland.
"Suurenmoinen."
"Saanko luvan udella, mistä on kysymys?" rohkeni Emerson tiedustella
ihmeissään noiden kahden välillä vallitsevasta läheisestä suhteesta.
"Kyllä", vastasi Wayne Wayland. "Asia ei ole enää salainen ja huomenna
on siitä sanomalehdissä kirjoituksia palstamääriä. Olen koonnut Tyynen
meren rannikon säilykkeidenvalmistajat yhteen ainoaan yhtymään, jonka
nimi on Pohjois-Amerikan säilykeyhtiö."
Boyd tunsi päätään huimaavan.
"Mitä oikeastaan tarkoitat noilla 'säilykkeidenvalmistajilla'?" kysyi
Mildred.
"Lohikalastamojen säilyketehtaita! Niitä on hallussamme kuusikymmentä
prosenttia, Alaska mukaan luettuna. Sentähden onkin mielenkiintoni
ollut niin suuri tuota Jäämeren maata kohtaan, Boyd. Tätä ette osannut
aavistaakaan, vai kuinka?"
"En, sir", sammalsi Boyd.
"Valtaamme koko tuon teollisuudenhaaran ja määräämme hinnat
tarvitsematta pelätä kilpailua. Oivallinen aate ja loistavin yritys,
mitä olen milloinkaan alullepannut."
Näkikö hän unta? ihmetteli Boyd, ja hänen kurkkuaan ahdisti, kun hän
kysyi:
"Miten arvelette omintakeisten tehtaiden suhtautuvan asiaan?"
Marsh nauroi. "Emme ole turhan tunteellisia, kun tulee kilpailusta
kysymys. Meillä on sitäpaitsi tehtaita aivan riittävä määrä, joten olen
varma, että kykenen pitämään helposti kurissa kaikki omintakeiset,
joita onkin vain neljäkymmentä prosenttia."
"Herra Marsh on kaiken ylijohtaja", selitti Wayland, "Ja uskon,
etteivät nuo omintakeiset tehtaat voi tuottaa meille suurtakaan harmia,
koska voimme määrätä hinnat ja meillä on pääomaa varalla vuodeksi tai
pariksikin, jos tarvitaan."
Mildred loi lemmittyynsä omituisen katseen ja lausui isälleen: "Tuo on
mielestäni suorastaan rikollista!"
"No, no, kultaseni! Julmaltahan se kuulostaa, mutta sitä tehdään joka
päivä, sillä kauppa on kauppaa ja kilpailu kilpailua. Vai mitä, Boyd?"
Tämä oli vaiti, mutta Marsh riensi lisäämään:
"Taistelu olemassaolosta on niin kärjistynyt, neiti Wayland, että,
viimeisten määritelmien mukaan jäävät vain taitavimmat liikemiehet
jäljelle; vain se, joka on väkevä ja häikäilemätön, kykenee nyt
puolensa pitämään."
"Niin juuri", vahvisti isä. "Sääli ja tunteellisuus ovat
liikemaailmassa tuntemattomia käsitteitä, käsitteitä, joille ei saa
antaa pienintäkään jalansijaa. Mutta nämä ovat asioita, joita et
ymmärrä, tyttöseni. Jos te, nuoret, suotte minulle anteeksi, niin menen
karistamaan yltäni työssä kasautuneet tomut palatakseni luoksenne
reippaana ja virkeänä kuin kylvystä noussut jättiläinen." Hän poistui
hymyillen ja päivän tapahtumiin ylen tyytyväisenä.