Oli jo myöhäinen ilta kun Emerson palasi hotelliinsa, ja kun käynti
Mildredin luona ei suonut hänen ajatuksilleen mitään rauhaa,
ei hän ajatellutkaan lepoa, vaan meni lämpiön läpi hotellin
suureen ruokasaliin, jossa oli loistava seura koolla, kuten aina
oopperailtoina. Väkeä oli tungokseen saakka, ja hän pujottelihe
hitaasti pöytien lomitse mieli apeana, ettei huomannut joukossa, jossa
hänkin oli ennen niin paljon liikkunut, ainoatakaan tuttavaa. Hän
oli jo poistumaisillaan, kun ei nähnyt missään vapaata pöytää, mutta
samassa kuuli hän nimeään mainittavan, ja joku löi häntä voimakkaasti
olkapäälle.
"Boyd Emerson! Olenpa iloinen nähdessäni sinut jälleen."
Hän kääntyi ja näki edessään kalpean ja hintelän nuorukaisen, jonka
värittömät kasvot olivat vääntyneet iloiseen irvistykseen.
"Halloo, Alton!"
He tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät Alton Clyden jatkaessa ilon
purkauksiaan.
"Nyt olet siis riehunut kylliksesi tuolla Nebraskassa, vai mitä?"
"Alaskassa, tarkoittanet?"
"Aivan niin. Sekoitan aina nuo nimet. Tule ottamaan ryyppy, niin että
saamme hiukan haastella. Täällä on eräs toinenkin klondykeläinen, jonka
äsken yhdytin. Kerrassaan merkillinen mies. Esitän hänet heti, mutta
ole varuillasi, ettei hän juo sinua pöydän alle. Hänen nimensä on
Froelich, mutta hän ei ole silti saksalainen. Ehkäpä tunnetkin hänet?"
"Enpä luule."
"Tiedät hänestä varmasti."
Clyde vei kumppaninsa erääseen pöytään puhuen koko ajan. "Kuten tiedät
olen aina ollut yhdenvertaisuuden kannattaja, ja noista jylhistä
pohjankävijöistä olen aina pitänyt. Olisin mielelläni lähtenyt itsekin
tuonne Nebraskaan --"
"Alaskaan."
"-- karjaa paimentamaan, kiljumaan ja pistoolilla ampumaan. Olen julman
kestävä ja aivan kuin luotu tuohon elämään. Kas tässä hän on. Herra
Froelich, herra Emerson, vanha ystäväni. Pelasimme ennen jalkapalloa
yhdessä -- tahi, oikeammin, hän pelasi, sillä minä olin liian
köykäinen."
Herra Froelich siirsi tuoliaan ja nousi rauhallisesti tervehtimään,
jolloin Emerson huudahti närkästyneesti:
"Froelich! Taivaan tähden, Fraser, oletteko jälleen muuttanut nimenne?
Luulin teidän olevan täysin tyytyväinen tuohon 'Frobisher'iin'."
"Tämän miehen nimi on Fraser", lisäsi hän Clydeen kääntyen, "ja hänellä
on se omituisuus, ettei hän voi sietää kauan samaa nimeä."
"'Froelich' on mielestäni sangen hyvä", huomautti Fraser
järkähtämättömän tyynesti. "Oikein hieno ja --"
"Älä usko mitään, mitä hän lörpöttelee", keskeytti Boyd istuutuen. "Hän
on maailman etevin valehtelija, ja ellet pidä varaasi, myy hän sinulle
käden käänteessä jonkun kaivoksen, kautsukkimetsän tahi pesusienten
nostopaikan. Muuten hän on sangen kelpo mies, jota saan kiittää siitä,
että olen nyt täällä."
Alton Clyde ilmaisi hämmästyksensä kysymällä: "Sitten oli tuo Nomeen
perustettavaa sähkölaitosta koskeva suunnitelmannekin kokonaan --"
"Varmasti!" nauroi Emerson. "Hehkulamput seuraavat kullankaivajia aivan
kintereillä, joten Nomessa on ollut sähkövalo jo vuosia sitten."
"Niinkö?" huudahti Fraser vilpittömintä kummastusta teeskennellen.
"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin."
"Sitten unhotin sen. Suunnitelmani oli kuitenkin joka tapauksessa
oivallinen." Hän tarttui lasiinsa, jolloin Clyden huomio kiintyi hänen
käteensä.
"Juttunne, että menetitte sormenne buurisodassa, taitaa olla yhtä
perätön?" ilkkui hän.
"No tietysti", vastasi Emerson seikkailijan puolesta. "Ankara
verenmyrkytys ne vei eikä mikään muu."
Clyde remahti hillittömään nauruun. "Tämäpä kaunistat Kerrassaan
suurenmoista. Ja tässä minä olen kuullut hänen sepustuksiaan vaiti kuin
ahven auringonlaskussa. Hai ha hai Minun täytyy esittää tämä herra Froe
-- Fra--, tämä herra Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan pojille. Ha! ha!
ha!"
Fraser ei ollut ilmeisesti tottunut tuommoiseen kohteluun ja loukatussa
ylpeydessään hän suhtautui toisten iloisuuteen kopealla vaitiololla,
mikä vaikutti yhä kiihoittavammin Clyden nauruhermoihin, niin että tämä
vääntelehti lopulta melkein kaksin kerroin leuka polvissa kiinni ja
silmät kyynelissä.
"Missä George on?" tiedusteli Boyd puheenaihetta muuttaen.
"Vuoteessaan luulisin", vastasi Fraser jäykästi. "Kellon lähetessä
yhdeksää hän alkaa haukotella kuin opetettu hylje, ja kun minulla ei
ollut muuta tekemistä, tulin tänne."
"Näyttelittekö Georgelle kaupunkia, kuten pyysin?"
"Kyllä. Näytin hänelle ilmaradankin, jolloin hän riensi päätäpahkaa
voima-asemalle ylikoneenkäyttäjän puheille, jonka seurassa hän sitten
vietti koko illan. George oli päiväänsä erittäin tyytyväinen."
"Onko sinulla mukanasi toinenkin samaa maata, Boyd?" tiedusteli
Clyde nyökäyttäen päätään Fraseriin päin, joka tuhautti nenäänsä
halveksivasti.
"Ei sentään aivan samanlainen, sillä Balt on herra Fraserin täydellinen
vastakohta. Hän on kalastaja, eikä ole milloinkaan ennen käynyt idässä."
"Hän opiskelee kynsien kiilloitustaidetta", hymähti Fraser. "Ne
puhdistetaan joka päivä, sillä käsittelyn aiheuttama kutkutus on
suorastaan hurmannut hänet."
Clyden innostuksella ei ollut enää mitään rajaa. "Saanhan tutustua
häneenkin", pyyteli hän, "ja ottaa hänet mukaani kaupungille?
Hauskuudesta pidän kyllä huolen eikä hänen tarvitse maksaa mitään.
Saanhan?"
"Emme voi tuhlata aikaa, sillä olemme täällä vain asioilla", vastasi
Emerson.
"Asioilla?" toisti Clyde. "Tuohan kuulostaa sangen mielenkiintoiselta.
En ole vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi todellakin tehnyt
jotakin, niin että jonkun todellisen tehtävän suorittaminen lienee
jotakin aivan erikoista."
"Etkö siis tee mitään?"
"Oh, kyllä. Olenhan aina toimessa kuin yksijalkainen miekkatanssia,
mutta mitään en oikeastaan tee, ellei nyt oteta huomioon valtakirjojen
allekirjoittamista, korkojen nostamista ja muuta sellaista roskaa.
Toivoisin olevani sinun asemassasi Boyd, olet aina ollut onnenpoika."
Emerson hymyili, mutta katkerasti, ajatellessaan äskeistä vierailuaan
ja kokemuksiaan.
"Tarkoitan mitä sanoin", jatkoi Clyde. "Ajattelehan menestystäsi
yliopistossa ja miten saavutit kaikkien jakamattoman myötätunnon. M
--" Hän vaikeni ja heilautti päätään pohjoiseen kaupunginosaan päin.
"Poistuttuasi hän ei ole kertaakaan suunnannut kiikariaan meitä muita
poikia kohti, ei, vaikka olen kosinut häntä säännöllisesti kerran
kuukaudessa ja aina täyden kuun iltana." Hän huojutteli Juhlallisen
vakavasti kiharaista päätään ja huokaisi. "Paitsi sinua on vain yksi,
jolle hänet soisin, ja tuo ainoa olen minä itse."
"Enpä tiedä, onko hän oikein sovelias meillä kummallekaan", hymyili
Boyd.
"Olen joka tapauksessa iloinen, että olet palannut, sillä sinulla on
nyt eräs uusi kilpailija."
"Kuka?"
"Hän on lännestä kuten sinäkin, mutta hänen nimeään en tiedä. En
ole, näetkös, sattunut vielä kertaakaan hänen tielleen. Mutta meidät
Chicagon pojat hän on jo jättänyt kauas jälkeensä."
"Waylandin sanoista ja käytöksestä huomasin kyllä, että täällä oli
jotakin tekeillä." Boydin katse oli terävä ja vaaniva.
"Chicagosta emme häntä päästä, ja sinä olet ainoa, joka voit siitä
huolen pitää", jatkoi Clyde. "Sanon sinulle, että hän on kaivannut
sinua, ikävöinyt niin, ettei ole meitä muita muistanutkaan. Olet
onnellisempi kuin tiedätkään."
"Minäkö onnellinen! Hm! Tehän olette kaikki muut rikkaita --"
"En ainakaan minä! Omaisuuteni on jo huvennut niin vähiin, että tulen
juuri nipin napin koroilla toimeen, ja nyt, kun se on liian myöhäistä,
olen alkanut havahtua ja kyllästyä tähän vetelehtimiseen. Tahtoisin
mielelläni ryhtyä johonkin, mutta kun olen Chicagossa niin tunnettu, ei
siitä tule mitään. Liikemieheksi en sitäpaitsi varmastikaan kykenisi."
"Annan sinulle tilaisuuden yrittää", virkkoi Boyd. "Olen täällä
hankkimassa rahaa erääseen edulliseen yritykseen."
Clyde kumartui kiihkeästi lähemmäksi. "Jos sanot, että se on edullinen,
niin en tahdo muuta tietääkään. Olen valmis koettamaan onneani, olipa
sitten kysymys arpapelistä tahi miestaposta."
"Selitän kaikki, niin voithan itse päättää."
"Siitä en oikeastaan välitä vähääkään, mutta jos kerran haluat tehdä
sen, niin olen pelkkänä korvana." Hän kuunteli tarkasti selostusta
ja loi Boydiin silloin tällöin ihailevan katseen. Heidän ollessaan
yliopistossa oli Boyd Emerson aina ollut hänen suurin ihanteensa eikä
tuo suhde ollut vieläkään muuttunut.
"Hupaista hommaa, vai mitä?" kysyi hän, kun Boyd oli lopettanut.
"Kyllä."
"Sittenpä lähden katsomaan. Rupean osakkaaksi, jos otat minut mukaasi."
"Mukaani? Et pitäisi sellaisesta elämästä", sanoi Emerson
hämmästyneesti.
"Kyllä. Juuri sellaisesta olen aina unelmoinutkin." Hän suoristi
kapeita olkapäitään. "Eikä minulta puutu kokemustakaan ulkoilmaelämään
nähden, sillä oleskelinhan kerran koko kesän Adirondaek'issa.
Metsästelimme hirviä, joita emme tosin saaneet ainoatakaan, ne kun
pysyttelivät hotellista aina liian etäällä, mutta vuoristoelämän tunne
tarkoin."
"Tämä on aivan toista", huomautti Boyd, mutta Clyden Innostus yltyi
vain.
"Olen oivallinen kalastajakin ja onpa minulla vehkeitäkin iso kasa."
"Käytämme verkkoja."
"Eikö mitä. Eihän se ole lainkaan hauskaa. Otan mukaani suuren
valikoiman kaikenlaisia perhosia, ja sitten perhostamme, niin että koko
joki vaahtoaa." Emerson keskeytti hänet ja selitti lyhyesti, miten
lohenkalastuksessa menetellään, mutta nuorukaisen innostusta ei voinut
mikään masentaa.
"Anna minulle edes jokin tehtävä -- sellainen, jossa minun ei tarvitse
kanniskella raskaita esineitä -- ja saatpas nähdä, että osaan olla
ahkerakin. Sano minkälaiset turkit ja pistoolit ostan, niin että tiedän
hankkia kaikki, mitä tarvitaan. Sijoitan yritykseen kymmenentuhatta
dollaria, sillä suurempaa summaa en saa nyt käsiini."
"Et tarvitse turkkeja etkä ampuma-aseitakaan", nauroi Boyd. "Kun
palaamme Kalvikiin, ovat päivät pitkät ja helteiset ja maa on
kaikkialla villien kukkien peitossa."
"Sepä hienoa! Rakastan kukkia, ja ellen osaa kaloja pyytää, voinen
tehdä jotakin muuta."
"Osaatko kirjanpitoa?"
"En, mutta mandoliinia osaan kyllä soittaa", ehdotti Clyde
toivehikkaasti. "Arvelen, ettei tuolla erämaassa olisi lainkaan
hullumpaa saada silloin tällöin kuulla hiukan musiikkiakin."
"Vai osaatte te soittaa mandoliinia?" kysyi Fraser vakavan uteliaasti.
"Kyllä. En ole tosin pitkään aikaan harjoitellut, mutta --"
"Ottakaa hänet", keskeytti Fraser Emersoniin kääntyen. "Hänhän voi
istua säilyketehtaamme portailla kukkaiskiehkura kulmillaan ja soitella
miestemme ratoksi. Kilpailijanne tulevat varmasti hulluiksi kateudesta."
"Älkää laskeko leikkiä", sanoi Clyde vakavasti. "Haluan todellakin
mukaan."
"Minäkö leikkiä?" Fraserin kasvot olivat kuin puuhun veistetyt. "Mitään
varmaa en voi vielä luvata", vastasi Boyd vältellen. Fraser purskahti
samassa aivan odottamatta hillittömään nauruun.
"Minulleko nauratte?" tiuskaisi Clyde.
"En suinkaan! Mieleeni johtui vain eräs tapaus lapsuuteni ajoilta, joka
sattui isälleni", ja seikkailija purskahti jälleen kaikuvaan nauruun.
Clyde tuijotti häneen kiukkuisesti, mutta kun miehen iloisuus oli aivan
liian vilpitöntä mitään epäluuloja herättääkseen, kääntyi hän jälleen
Emersoniin ja jatkoi entistä kiihkeämmin:
"Niin, tuumi asiaa. Sillä aikaa haalin pojat koolle ja huomenna syömme
kaikki yhteisen aamiaisen yliopistoklubilla, jolloin voit kertoa
heillekin suunnitelmasi."
Boyd oli painanut kantapäänsä Fraserin varpaille huomauttaakseen, että
tämän nauru alkoi käydä hermostuttavaksi, kun seikkailija samassa
vaikeni ja huudahti:
"Katsokaahan Georgea! Hän kulkee unissaan ja luulee varmaankin olevansa
kättenhoitosalongissa."
Emerson kääntyi ja näki kaukana ovella Baltin jättiläishahmon.
Tohtimatta lähteä luovimaan väkeä täynnä olevan salin poikki oli tämä
kaikesta päättäen jo jonkun ajan koettanut herättää heidän huomiotaan,
koska hän Boydin katseen kohdatessaan alkoi heti tarmokkaasti
viittailla.
"Pyydä hänet tänne", sanoi Clyde nopeasti. "Haluaisin mielelläni
tutustua häneen." Emerson noudatti kehoitusta ja viittasi kalastajalle,
joka nähdessään, ettei muu auttanut, rohkaisi mielensä ja astui
epäröiden sisään lähtien pyrkimään ystäviensä pöytää kohti. Reitti
oli kuitenkin vaaroja täysi, ja näille oudoille vesille jouduttuaan
hän menetti heti ohjauskykynsä. Peläten joutuvansa erään tarjoilijan
jakoihin hän poikkesi oikealle ja törmäsi erääseen pöytään, jonka
ympärillä istui suuri seurue hienoja naisia ja herroja, jolloin hän
anteeksipyyntöjä soperrellen peräytyi erästä suurta porsliinimaljakkoa
vasten, joka huojahti arveluttavasti uhaten pudota jalustaltaan.
"Ennen ohjaisin härkävaljakon tämän huoneen läpi kuin hänet", virkkoi
Fraser. "Hän särkee varmasti jotakin."
Tietäen joutuneensa yleisen huomion esineeksi Iso-George menetti
malttinsa kokonaan; kasvot punehtuivat ja otsalle ilmestyi suuria
hikikarpaloita.
"Kunhan hovimestari vain antaisi hänen olla nyt rauhassa", sanoi Boyd.
"George voisi silpoa hänet jäsen jäseneltä." Hän oli tuskin lausunut
sanat, kun eräs tarjoilija kiiruhti Georgen luo sanoen tälle jotakin,
johon tuo jättiläinen kuului kiivaasti tiuskaisten vastaavan:
"Ei, erehtynyt en ole! Asun täällä, ja ellette väisty tieltäni,
astun jalallenne." Hän astui uhkaavasti kohti, jolloin tarjoilija
luopui vaatimuksestaan, joka oli nähtävästi koskenut iltapukua, ja
kumarsi alistuvasti. Nauru ja puheensorina taukosivat, ja juhlallisen
hiljaisuuden vallitessa uursi George tiensä eteensä rähähtämättä
tuijottaen ystäviensä luo, jonne päästyään hän vaipui raskaasti
erääseen nojatuoliin, joka natisi hänen painonsa alla.
"Limonaadia ja joutuin!" käski hän, "sillä olenhan aivan hiestä märkä.
Nämä lattiat ovat niin kirotun liukkaat, etten osaa astua kunnon
askelta. Olen jo kymmenen minuuttia seisonut ovella ja seivästänyt
teitä katseillani", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.
"Onko jotakin hullusti?"
"Kaikki! Tässä hotellissa on ensinnäkin aivan mahdoton asua. Olen jo
kolme tuntia koettanut saada unen päästä kiinni, mutta tuo soittokunta
tekee sen mahdottomaksi, ja ilmaradan junat mennä huristavat joka
toinen minuutti ikkunani ohitse hirmuisella jyrinällä. Joka taholta
kuuluu vihellyksiä, kellojen kilinää ja --. Emmekö voisi löytää jotakin
rauhallista majataloa, jossa voisin nukkua levollisesti pari tuntia?"
"Hotellit ovat täällä kaikki samanlaisia", vastasi Boyd. "Totutte pian
kaikkeen tuohon."
"Minäkö? No en ikinä! Palaan heti takaisin Jumalan maahan."
"Hurraa!" huudahti Clyde. "Samoin on minunkin laitani. Tulen mukaanne."
"Mitäs tämä on?" tiedusteli George.
"Herra Clyde tarjoutuu sijoittamaan yritykseemme kymmenentuhatta
dollaria, jos otamme hänet mukaamme Kalvikiin ja uskomme hänelle jonkun
tehtävän", selitti Emerson.
George katseli tuota kaupunkilaiskeikaria kiireestä kantapäähän,
kiharasta tukasta välkkyviin viimeisen muodin mukaisiin kenkiin, ja
hymyili sitten leveästi.
"Kysykäähän herra Emersonilta. Jos hän suostuu, niin en minäkään tahdo
vastaan panna."
Clyde alkoi tämän lausunnon suuresti rohkaisemana kehua suurenmoisia
synnynnäisiä taipumuksiaan Georgen kuunnellessa silloin tällöin
hyväntahtoisesti päätään nyökäyttäen. Hänen vielä puhuessaan läheni
heitä kolme miestä käsittävä seurue, joka asettui viereiseen pöytään,
ja kun tulijat vetivät tuolinsa esiin, sattui George vilkaisemaan
sinnepäin. Hän laski limonaadilasinsa varovasti pöydälle.
"Mitä nyt?" kysyi Boyd matalalla äänellä, sillä jättiläisen kasvot
olivat äkkiä kalvenneet ja silmät iskivät tulta.
"Se on hän!" kiljahti George. "Tuo saastainen koira!"
"Hiljaa!" komenti Fraser, sillä kalastaja oli sysännyt tuolinsa
taaksepäin ja aikoi nousta. Niskajänteet olivat kohonneet korkealle, ja
sormet aukenivat ja sulkeutuivat nälkäisesti. Nähdessään kumppaninsa
silmien vertajanoavan hehkun puhuja kumartui eteenpäin ja tyrkkäsi
jättiläisen takaisin tuoliinsa, josta tämä oli jo puoleksi noussut.
"Älkää käyttäytykö järjettömästi", varoitti hän.
Clyde, joka oli myös huomannut miehessä tapahtuneen merkillisen
muutoksen, tiedusteli nyt syytä siihen.
"Se on hän!" toisti George verestävin silmin; "Willis Marsh."
"Missä?" Emerson kääntyi katsomaan, eikä Georgen tarvinnut esittää
vihollistaan, sillä eräs vastatulleista tuijotti heihin kuin
ukkosenlyömänä käsi tuolin selustalla ja kasvoillaan sanomattoman
hämmästynyt ilme. Mies, jolla oli yllään hieno iltapuku, oli lihavahko
ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänessä ei ollut mitään
tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi ehkä tukka, joka oli väriltään
sangen punertava. Kasvot olivat vaaleat ja suu pieni, täyteläisine
huulineen melkein naisellinen, ja vartalo ryhdikäs ja lihavuudesta
huolimatta sopusuhtainen.
Hän oli joka tapauksessa henkilö, joka kykeni hillitsemään tunteensa.
Kohottaen kulmakarvojaan tuntemisen merkiksi hän nyökäytti Baltille
miellyttävästi päätään ja pyytäen tovereiltaan anteeksi astui
lähemmäksi. Georgen tuoli kolahti kuuluvasti lattiaan, jolloin Fraser
huomautti nopeasti:
"Pysykää tyynenä ja antakaa hänen puhua."
"Mitä kuuluu, George, ja miten herran nimessä olette tänne joutunut?
Tuskin uskoin silmiäni." Ääni oli sointuva ja täyteläinen ja hän ojensi
teeskennellyn sydämellisesti Georgelle hansikoidun kätensä, jota tämä
ei kuitenkaan huolinut. Toiset olivat nousseet paikoiltaan, ja George,
joka oli näyttänyt sommittelevan jotakin musertavaa vastausta, ärähti
tuimasti:
"Älkää tarjotko kättänne minulle. Se on saastainen ja viattoman veren
tahrima."
"Mitä joutavia!" Marsh hymyili. "Olkaamme jälleen ystävät, George,
ja älkäämme menneitä märehtikö. Tulin sopimaan kanssanne Ja Kalvikin
kuulumisia kuulemaan, ja jos olette täällä asioilla, olen valmis --"
"Te saastainen rotta!" sähähti George.
"Hyvä. Jos aiotte ruveta hävyttömäksi --" Willis Marsh kohautti
huolettomasti olkapäitään, vaikka äänessä olikin metallinkova sointu --
"niin minulla ei ole teille mitään sanomista." Hän katsahti kysyvästi
Georgen kumppaneihin ikäänkuin etsien jotakin selitystä uhrinsa
odottamattomaan läsnäoloon, ja hänen huomionsa kiintyi heti Emersoniin.
"Herra Baltin ja minun välillä oli kerran pieni väärinkäsitys eräästä
liikeasiasta", lausui hän tyynesti, "minkä toivoin jo unhottuneen.
Aivan mitätön seikka --"
Baltin kurkusta kuului kumea murahdus, ja hän siirrähti uhkaavasti
lähemmäksi, mutta Emerson asettui hänen tielleen.
"Malttakaa mielenne!" kuiskasi hän, ja ennenkuin jättiläinen arvasikaan
oli hän pujottanut kätensä tämän kainaloon ja pyöräyttänyt hänet
ympäri. Marsh kumarsi kohteliaasti, ja Boyd lähti rauhallisesti
ohjaamaan kumppaniaan ovelle käsi tiukasti tämän kainalossa. Hän
tunsi kalastajan suuren ruhon vapisevan kiihtymyksestä ja kuuli
tämän katkonaisen hengityksen, mutta hän ei hellittänyt otettaan
silmänräpäykseksikään, vaan nyökäytti hymyillen päätään Clydelle
ja Fraserille, jotka seurasivat kintereillä, ja jutteli iloisesti
vangilleen, saadakseen kaiken sujumaan onnellisesti ja näyttämään
mahdollisimman luonnolliselta. Heidän saavuttuaan lämpiöön hän irroitti
kätensä ja sanoi hiljaa:
"Menkää nyt huoneeseenne rauhoittumaan. Olitte turmella kaikki."
"Hän rohkeni tarjota minulle kättään", mutisi George, "_minulle!_ Tuo
varasteleva nulikka --" Sanoja seurasi pitkä sarja käsittämättömiä
kirouksia, sadatteluja ja uhkauksia, jotka loppuivat vasta
hänen astuttuaan hissiin. Alton Clyde, joka oli ollut koko ajan
hämmästyksestä sanaton, alkoi nyt kiihkeästi vaatia selitystä, mistä
tuo purkaus oikein johtui.
"Mies, joka puhutteli meitä, on sama henkilö, jota vastaan meidän
täytyy taistella", sanoi Boyd. "Hän on Kalvikin säilyketehtaitten
yhtymän johtaja ja Georgen katkera vihollinen. Jos hän epäilee jotakin
tahi saa vihiä suunnitelmistamme, on turhaa yrittääkään."
"Sitten on asia minuun nähden selvä", sanoi Clyde vakavasti.
"Tarkoitatko, ettet halua liittyä meihin?"
"_Ettenkö halua?_ Nyt en päinvastoin toivokaan mitään muuta. Nuo
kymmenentuhatta ovat sinun, mutta ellet ota minua mukaasi, jään pois."