"Yrityksesi ja ponnistelusi olivat siis kaikki turhat", sanoi Mildred
Wayland, kun Boyd oli lopettanut kertomuksensa.
"Niin", vastasi tämä, "ainakin kullankaivajana olin mahdollisimman
huono-onninen."
Tyttö kohautti paheksuvasti olkapäitään.
"Älä käytä tuota sanaa", huudahti hän. "En voi sietää sitä --
luultavasti syystä että isä on aina onnistunut. Sanokaamme, että
menestyksesi on viivästynyt."
"Aivan niin. Sopii minullekin paremmin, mutta olen, näetkös, unhottanut
sanojen valikoimistaidon."
He istuivat kirjastossa, jossa ei heitä pariin tuntiin kukaan
häirinnyt, Emerson puhuen nopeasti, melkeinpä hajanaisesti, ikäänkuin
hän olisi tehnyt jonkunlaista tunnustusta tytön kuunnellessa kertomusta
sana sanalta välittömällä mielenkiinnolla. Tarina oli pääpiirteissään
sama, minkä hän oli kerran ennen kertonut Cherry Malotte'lle, mutta nyt
se oli kaikin puolin ehyempi ja kauttaaltaan kertojan innostuksen ja
tunteiden elävöittämä. Kuulijan mielestä se oli kuin ihmeellinen satu,
jossa puhuttiin kummallisista ihmisistä, joiden vaikuttimia hän tuskin
kykeni ymmärtämään, ja joka oli syntynyt maassa, jonka villiä luontoa
ja hurjia tapoja hän ei voinut kuvitellakaan.
"Ja tuon kaiken teit vain minun tähteni", kuiskasi hän hetkisen
kuluttua.
"Muuta neuvoa ei ollut."
"Ihmettelenpä, olisiko kukaan toinen tuntemani mies antautunut noihin
vaaroihin -- vain minun tähteni."
"Tietysti. Vaarat -- hengenvaarat, rasitukset ja huolet, tarkoitan --
eivät merkitse mitään." Hän näpsäytti sormiaan. "Yksinäisyys ja erämaan
kolkko autius siellä mielen synkistävät. Olla sinusta niin kaukana oli
raskainta, ja ajatus, että joku onnellisempi mies saattoi --"
"Lorua!" Mildred oli todella närkästynyt. "Pyysin sinua itse määräämään
ajan ja lupasin odottaa, ja ellen olisi -- välittänytkään sinusta,
olisin kuitenkin pitänyt sanani. Olenhan Wayland."
"Siis rakastat minua, Mildred?" Boyd kumartui kiihkeästi lähemmäksi.
"Tiedäthän sen kysymättäkin", kuiskasi tyttö, "lapsuuden aikainen
kiintymykseni on yhä sama. Muistathan, kuinka täydellisesti hurmaannuin
sinuun?" Hän naurahti pehmeästi. "Olit mielestäni maailman paras
jalkapalloilija. Välistä epäilen, että tunteeni ovat vieläkin tuota
samaa tyttömäistä sankaripalvontaa, joka ei voi kestää, mutta se
_on_ kestänyt -- ainakin toistaiseksi. Kolme vuotta on pitkä aika
minunlaiseni tytön odottaa, vai kuinka?"
"On kyllä, on kyllä, mutta minä olen saanut elää tuon ajan vain
muistoilla, kun taas sinulla on ollut muuta ajanvietettä. Miehet
ihannoivat sinua ja koettavat olla kaikin tavoin mieliksesi, ja
ihailijasi, joita parveilee ympärilläsi laumoittain --"
"Oh!"
"Niin, legioonittaan! Tiedän kyllä. Olenhan lukenut lehdistä
seurapiirejä koskevat uutiset aivan ahmimalla. Lehdet olivat kyliä
aina kuusi kuukautta vanhoja, mutta joka kerta kun näin nimesi, tuntui
kuin veitsi olisi työnnetty ruumiiseeni. Mustasukkaisuudessani haudoin
mielessäni miesten nimiä, joita oli mainittu yhteydessäsi, ja langetin
kiroukseni heidän yllensä. Yksinäisyydessäni kuvittelin sinusta
kaameita asioita ja --"
"Kaameita asioita -- minusta?" Tyttö katsahti häneen lempeän
nuhtelevasti. "Onko tuo imartelua?"
"Niin. Kun ajattelin sinua, olin aina näkevinäni jäljessäsi karavaanin
kosijoita."
"Sinä tuhma polkat Eiväthän kosijat tule karavaaneissa, vaan vaunuilla."
"Aivan niin, mutta vertaukseni pitää kuitenkin jotakuinkin hyvin
paikkansa", vastasi Boyd samaan leikilliseen sävyyn. "Hyvä Jumala,
kuinka kidutin itseäni! Et häipynyt mielestäni hetkeksikään. Päivät
ajattelin sinua, ja illalla oli tapanani rukoilla, että näkisin
unta vain sinusta. Olet ollut ainoa ihanteeni aina siitä saakka kun
ensi kerran kohtasin sinut, ja palvontani on tullut joka hetki yhä
sokeammaksi, Mildred. Olet ollut aina saavuttamattomissani, mutta
sinuun olen aina katseeni kohottanut, enkä milloinkaan ohitsesi." Hän
vaikeni ja katsahti tyttöön ja lopetti melkein kuiskaten: "Ah, Mildred,
kuinka kaunis sinä olet!"
Eikä hän liioitellutkaan, sillä tytön kasvot, jotka olivat tavallisesti
niin ylevän jäykät, olivat nyt ilmehikkäät ja kirkkaat, ja silmistä,
joita miehet sanoivat kylmiksi, loisti nyt lämmin osanotto, ja
huulilla väikkyvä hymykin oli melkein kaihoisan suloinen. Solakan
vartalon joustava ryhti oli synnynnäinen ja taidokkaasti kiinnitetty,
tummanruskea tukka oli tuuhea ja pehmeä. Jokaisessa liikkeessä ja
vaistomaisessa asennossakin oli ylhäisen ja sivistyneen naisen
hienostunutta suloutta.
Nuoren miehen huomio olikin ensin kiintynyt kaikkeen tuohon
tavallisuudesta poikkeavaan, joka ilmeni tytön koko olemuksessa, ja
hän muisti, kuinka pettynyt hän oli ollut kuullessaan ensi kerran,
kuka tämä oli -- nimi Wayland on sangen yleinen keskilännessä. Heidän
tuttavuutensa alkuaikoina hän oli pitänyt tuota ylhäisen kylmää
käytöstä teeskenneltynä, minkä lähempi tuttavallisuus oli sittemmin
osoittanut olevan jotakin aivan luonnollista; tyttö oli niin todellinen
ylimys kuin Wayne Wayland, hänen isänsä, saattoi ikinä toivoa. Tuo
vanha herra olikin rikkaampi ja mahtavampi kuin moni prinssi, ja hän
hemmoitteli tytärtään yhtä järjestelmällisesti kuin hän piti puolensa
rahamaailmassa, joten Mildred, joka oli siis tottunut aina pitämään
oman päänsä, ei koettanutkaan salata mieltymystään tuohon nuoreen
ylioppilaaseen, joka oli niin valmis laskeutumaan hänen ihailijoidensa
joukkoon, avaten siten tälle rajattomat tulevaisuudenmahdollisuudet.
Emerson muisti aivan hyvin, kuinka hämmästynyt hän oli ensin ollut
päästyään selville Mildredin tunteista. Tyttöhän oli niin erilainen ja
niin ihmeellisen etäällä kaikista muista, jotka hän tunsi, että hän
epäili erehtyneensä.
Toverit toitottelivat hänelle kyllä alituisesti, mikä onnenpoika hän
oli, mutta sitä hän ei ollut vielä lainkaan ajatellut yksinkertaisesti
siitä syystä, että tyttö oli käytöksellään itse saattanut varjoon
kaikki muut asianhaarat -- rikkautensa ja yhteiskunnallisen
asemansakin. Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hänen
asemassaan tässä pienessä maailmassa tapahtui merkillinen muutos heti
kun tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli Wayne Waylandin ainoan
tyttären sulhanen. Verraten vieraat henkilöt alkoivat osoittaa hänelle
suosiotaan. Hänelle suotiin odottamattomia etuoikeuksia, ja hän joutui
kaikkialla miellyttävän huomion esineeksi. Tahtomattaan hän huomasi
asemansa muuttuneen aivan toiseksi kuin mitä se oli ennen ollut; vain
se, että hänestä puhuttiin Mildred Waylandin yhteydessä, oli riittänyt
sytyttämään häikäisevän sädekehän hänen nimensä ympärille. Mutta
siitä hän ei välittänyt. Hän tiesi vain, että hän oli täydellisesti
tuon tytön orja, jota hän ihannoi pyhimpänä ja kalliimpana. Tämä oli
vuorostaan yhtä vilpitön tunteissaan eikä ujostellut valintaansa
seurapiirinsä kaikista mahdollisista mielipiteistä huolimatta; hän
oli kiintynyt lemmittyynsä yhtä välittömästi kuin hän oli ennen ollut
luoksepääsemätön muita ihailijoitaan kohtaan.
Kuinka ylpeä Boyd olikaan ollut hänestä tutkintonsa suoritettuaan! Ja
miten vähän hän oli kiinnittänyt huomiota kuiluun, joka oli heidän
välillään, ja kuinka äkkiä hän oli havahtunut todellisuuteen!
Wayne Wayland oli osoittanut hänelle hänen mielettömyytensä. Tämä oli
puhunut hänelle ystävällisesti vaikkakin päättävästi, ollen liian vanha
ja kokenut kiihdyttääkseen väkivaltaisilla toimenpiteillä nuorten
rakkautta.
"Mildred on rikas tyttö", oli tuo vanha rahamies sanonut, "jopa
maanosamme rikkaimpia, kun taas te, poikaseni -- niin, mitä voitte te
tarjota?"
"En mitään! Mutta ettehän tekään ole aina ollut, mitä nyt olette", oli
Boyd vastannut. "Kun menitte naimisiin, olitte yhtä köyhä kuin minäkin
-- ja onhan jokaisella mahdollisuus yrittää."
"Aivan! Mutta vaimoni oli köyhä tyttö ja omasta säädystäni. Hänellä
oli onneksi kyky kehittyä sitä mukaa kuin itsekin pääsin eteenpäin,
niin etten milloinkaan jättänyt häntä jälkeeni. Mutta Mildrediä olen
hemmoitellut alusta alkaen ja aivan tarkoituksella estääkseni juuri
kaiken tämmöisen. Hän on tottunut ylellisyyteen, hänen ystävänsä ovat
rikkaita, eikä hän tiedä mitään muunlaisesta elämästä. Rikkautensa ja
saamansa kasvatuksen nojalla hän kuuluu Amerikan ylimystöön. Niin,
meillä on ylimystömme, sanottakoon mitä hyvänsä, ylimystömme, joka,
vaikka ei se perustukaan syntyperään, on aivan yhtä hieno ja muista
säädyistä jyrkästi eroava."
"Ette siis vastustaisi avioliittoamme, jos olisin rikas ja Mildred
köyhä", oli Emerson huomauttanut melkein ivallisesti.
"Ehkäpä en. Köyhä tyttö voi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa
ja olla onnellinen, jos hänellä on muut edellytykset, mutta ei
päinvastoin, ellei tyttö ole aivan poikkeuksellinen; ja minä satun
tietämään, ettei tyttäreni ole sellainen. Hän on aivan mahdoton köyhän
miehen vaimoksi. Hän ei osaa ensinnäkään mitään; eikä hän tule toimeen
olosuhteissa, joihin hän ei ole tottunut; hänen luonteensa ja koko
olemuksensa tekisivät sen mahdottomaksi. Hän yrittäisi kyllä -- siitä
olen varma -- jonkun ajan, mutta minä tunnen hänet paremmin kuin hän
itse. Tunnen, näettekös, itseni, ja minulla oli onni tuntea hänen
äitinsä. Hän on kuin ansarissa kasvanut kukka, jonka ulkoilma saisi
pian surkastumaan. En sano, että hänen miehensä täytyy olla miljonääri,
mutta siltä, joka tekee hänet onnelliseksi, ei saa puuttua varoja, ja
mies, joka saa tyttäreni, tekee hänet onnelliseksi, tahi sitten teen
minä hänet kirotun onnettomaksi!" Vanhuksen poskilihakset jännittyivät
uhkaavasti.
"Teillä ei ole siis erikoisesti mitään minua vastaan --
henkilökohtaisesti, tarkoitan?"
"Ei mitään."
"Hän rakastaa minua."
"Siltä näyttää. Mutta te olette molemmat nuoria, joten tämähän voi olla
aivan ohimenevää."
"Ette siis anna suostumustanne?" oli Boyd kysynyt.
"Sitä en ole sanonut. Pyydän teitä vain odottamaan ja katselemaan
hiukan ympärillenne. Olettehan järkevä nuorukainen, niin että älkää
hätiköikö. Aion sanoa tyttärelleni juuri saman, mitä olen teille
nyt puhunut, ja minä luulen, että hän on kyllin järkevä käsittämään
minun olevan oikeassa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään kieltää teitä
seurustelemasta Mildredin kanssa, päinvastoin. Voitte käydä täällä
aivan vapaasti ja milloin vain haluatte. Tutustukaa hänen ystäviinsäkin
ja seuratkaa häntä piireihin, joissa hän seurustelee, ja eläytykää
olosuhteisiin, joihin hän on tottunut. Kuta enemmän seurustelette
kansamme, sitä parempi. Olen jo jonkun ajan pitänyt teitä silmällä,
herra Emerson, ja luulen käsittäneeni teidät oikein. Tulkaa parin
kuukauden kuluttua jälleen puheilleni. Mahdotonta ei ole, että vastaan
silloin myöntävästi, ellette olisi sattunut muuttamaan mieltänne meihin
lähemmin tutustuttuanne. Ehkäpä Mildred päättää meidän molempien
puolesta."
"Olen päätökseenne täysin tyytyväinen."
"No hyvä. Päivällinen on kello seitsemän, joten tervetuloa."
Emersonin täytyi pian myöntää, ettei herra Wayland ollut erehtynyt
laskelmissaan, sillä kuta enemmän hän tutustui Mildredin elämään,
sitä selvemmin hän näki juovan, joka oli heidän välillään. Hänestä
tuli nyt Chicagon hienoston jäsen. Nuorempi polvi otti hänet auliisti
vastaan, ja miellyttävällä olemuksellaan voitti hän pian heidän
kaikkien myötätunnon, kun taas Wayne Waylandin nimi vaikutti vanhempiin
kuin taikavoima. Nuo kuukaudet olivat olleet sangen opettavaiset ja
samalla julman koetuksen aika tuolle nuorelle lemmenritarille, sillä
hän tunsi vanhuksen tutkivan katseen seurailevan häntä alituisesti, ja
vaikka Mildred ei koettanutkaan salata valintaansa, ei ollut puutetta
kilpailijoista, joita kaikkia Boyd sydämestään vihasi.
Tulevaisuuteen he eivät olleet puheissaan kertaakaan kajonneet,
mutta he tiesivät molemmat, että vanhuksen käsityskanta oli aivan
oikea, ja parin kuukauden kuluttua, millä ajalla Emerson oli päässyt
alallaan hieman eteenpäin, oli Mildred mennyt isänsä luo ja vaatinut
kursailematta tämän vaikutusvaltaista apua. Mutta vanhus oli ollut kova
kuin timantti.
"Olen ollut jo liiankin hempeä. Hänen täytyy uurtaa tiensä omin voimin.
Tiedäthän, ettei hän ole minun ehdokkaani."
Nähdessään lemmittynsä alkavan vähitellen vaipua epätoivoon ja
aavistaen oman onnensakin olevan vaarassa oli Mildred vihdoin
järjestänyt niin, että he yhdessä menivät vanhuksen puheille. Herra
Wayland kuunteli kylmästi ja virkkoi sitten:
"Avunpyyntönne osoittaa, että te molemmat alatte nyt käsittää vuosi
sitten lausumieni sanojen totuuden."
"Teiltä en apua pyydä", oli Emerson vastannut. "Itsestäni ja
Mildredistä kykenen kyllä huolen pitämään."
"Sallikaa minun todistaa, että erehdytte väitteessänne. Kun otetaan
huomioon olosuhteet, joissa olette elänyt, kasvatuksenne ja
elämänkokemuksenne, niin teillä ei ole mitään niitä edellytyksiä, jotka
ovat välttämättömät Mildredin puolisolle. Onko teillä aavistustakaan
kuinka monta miljoonaa tyttäreni saa periä?"
"Ei, enkä välitäkään siitä."
"Sitä en minäkään välitä teille ilmaista, mutta Wayland-omaisuutta
seuraa niin suunnaton vastuunalaisuus, että seuraajani täytyy olla
minua paljon jäntevämpi ja tarmokkaampi pitääkseen sen koossa. Minä
vain kokosin sen, mutta hänen täytyy säilyttää ja kartuttaa se, mihin
te ette ole osoittanut kykenevänne, ette ainakaan vielä."
"Oh, tuota rahojen alituista jankuttamista!" oli Mildred keskeyttänyt
tuskastuneesta "Soisin, että olisimme köyhiä, sillä rikkautemme on
siunauksen asemesta raskas kirous -- kuin joku hirveä painajainen.
Muusta en kuule milloinkaan puhuttavan. Huolta ja murhetta se vain
meille antaa -- ja ryppyjä, vaan ei mitään hupia. En välitä hevosista,
autoista ja palvelijoista, sillä tulen ilmankin toimeen, Ja minä tahdon
elää, todellakin _elää_." Hän oli noussut ja pannut kätensä Boydin
olkapäälle. "Jätän kaikki. Koettakaamme olla onnelliset ilmankin."
Tilanne oli ollut molemmille miehille sangen jännittävä. Katseissa
oli ollut taipumatonta uhmaa, mutta nähdessään kasvojen halveksivasta
ilmeestä isän odottavan jotakin raukkamaista ratkaisua, oli Boydin
ylpeys kohonnut.
"Ei", vastasi hän, "sitä en salli. En ainakaan vielä, sillä herra
Wayland on tavallaan oikeassa. Ellei hän olisi ollut niin ystävällinen
minulle, suostuisin, mutta nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa.
Hän on valmistanut minulle tilaisuuden tutustua elämääsi ja
olosuhteisiisi ja minun täytyy myöntää, että hän oli oikeassa. Pyydän
sinua odottamaan, sillä aion nyt koettaa onneani eräässä suuressa
uhkapelissä."
"Mitä tarkoitat?"
"Alaskassa on tehty suuria kultalöytöjä --"
"Alaskassa!"
"Niin. Klondykessa. Etkö ole lukenut siitä? Minulle on kerrottu, että
mahdollisuudet ovat aivan yhtä suurenmoiset kuin vuonna '49, joten aion
lähteä sinne."
Hän oli tehnyt päätöksensä ja määrännyt ajan, jonka kuluttua hänen
täytyi palata lemmittynsä luo, joka oli luvannut häntä odottaa. Ja
Mildred oli odottanut.
Hän oli nyt kolmen vuoden eron jälkeen Boydin mielestä entistä
viehättävämpi -- väliaika oli vain lisännyt tytön kauneutta ja
syventänyt hänen sydämensä kaipuuta -- mutta samalla hänestä entistä
etäämmälläkin. Tytöstä oli kehittynyt nainen -- vakava, arvokas,
ja harkitseva, joten tuo uskollinen ja altis kiintymys oli sitäkin
liikuttavampi ja ihmeellisempi.
Tarinansa lopetettuaan viittasi Boyd parilla sanalla
tulevaisuudensuunnitelmiinsa kysyen vihdoin melkeinpä empien:
"Odotatko vielä vuoden?"
Mildred naurahti. "Eihän minua sentään huutokaupalla myydä, armas,
joten tämä ei ole 'kolmas ja viimeinen kerta'. Enkä ole varma,
saisinkokaan kenenkään taipumaan ottamaan minut, vaikka haluaisinkin."
"Joku aika sitten kierteli San Franciscon lehdissä huhu, että olet
mennyt kihloihin. Onko seurapiirisi yhtä suuri kuin ennenkin?"
Tyttö hymyili välinpitämättömästi. "Ainahan muutoksia tapahtuu, mutta
pääasiallisesti ovat tuttavani jotakuinkin samat. Tunnet heidät
useammat." Hän luetteli joukon nimiä laskien samalla sormillaan.
"Puhumattakaan herra Macklinistä, Tommy Turneristä ja Lawtonin pojista,
jotka ovat aina saapuvilla kuten ennenkin."
"Ja Alton Clyde!"
"Aivan oikein. Pikku Alton on aina yhtä puuhakas."
"Entä onko muita?"
"Vain pari kolme."
"Ketkä?"
"Heitä et tunne."
"Joku kilpailija?" tiukkasi Boyd rakastuneen itsepintaisuudella.
"Ei ketään, johon kannattaisi kiinnittää huomiota", vastasi neiti
Wayland. "Isällä on tietysti mieltymyksensä ja tahtoo hoitaa asiani
ikäänkuin olisi kysymys jostakin rautatieyrityksestä, joten voit
kuvitella miten runollinen tulos on."
"Ken on tuo onnellinen?" kysyi nuori mies synkästi. Mutta tyttö oli
mennyt ikkunan luo ja tuijotti ulos hämärään vastaten hetkisen kuluttua
kylmän välinpitämättömästi:
"Siitä ei todellakaan kannata puhua. Menen naimisiin vasta sitten kuin
itse haluan, enkä voi sietää isän viittailuja." Hän kääntyi ja katsoi
Boydia suoraan silmiin. "Muistatko, kun olin valmis luopumaan kaikesta
ja seuraamaan sinua?"
"En ole sitä hetkeksikään unhottanut."
"Et sallinut sitä."
"En tietystikään! Olin nähnyt liian paljon, ja olen myös hiukan ylpeä."
"Oletko vielä samaa mieltä?" Tytön katse oli tutkiva ja jännittynyt.
"Olen! Nyt sellainen olisi vieläkin mahdottomampaa kuin silloin. Työni
takia olen pakotettu asettumaan paikkaan, johon et voisi minua seurata
-- maahan, jossa et viihtyisi, ja henkilöiden keskuuteen, joita et
ymmärtäisi. Ei, käyttäydyimme aivan järkevästi."
Tyttö huokaisi helpotuksesta ja istuutui ikkunalaudalle. "Olen iloinen,
että otat asian siltä kannalta. Luulen -- luulen, että olen itsekin
tullut järkevämmäksi. Minulle on alkanut selvitä isän neuvokkuus ja
oma lapsellisuuteni, joten en ole ehkä enää niin ajattelematon --
olenhan, näetkös, nyt vanhempi ja ehkä -- itsekkäämpikin. En osaa
sitä oikein selittää, mutta poissaollessasi minulla oli kyllin aikaa
ajatella ja tutkia omaa itseäni. Tunteeni sinua kohtaan, armas,
eivät ole tietystikään muuttuneet, mutta en voi sittenkään -- en voi
--" Hän viittasi sulavalla kädenliikkeellä ympäristöönsä ja lisäsi:
"En voisi elää kaikkea tätä paitsi. Tämä on maailma, johon kuulun,
ymmärräthän, ja jo ajatuskin, että minun täytyisi luopua siitä, saa
minut kauhistumaan. Pelkään kaikkea sellaista, joka voisi antaa huolta
ja murhetta." Häntä puistatti, mutta samalla hän naurahti suloisesti ja
lisäsi vienosti: "Olen niin hirveän hemmoiteltu."
Emerson veti hänet hellästi puoleensa. "Ymmärrän sinut täydellisesti,
kultaseni, ja rakastan sinua niin hellästi, etten voisi mitenkään
riistää sinulta tätä kaikkea, mutta sinähän tahdot odottaa minua vielä,
tahdothan?"
"Tietysti", vastasi tyttö ripeästi. "Niin kauan kuin vain haluat."
"En aio sinusta luopua!" huudahti hän kiihkeästi. "Sinusta tulee
vaimoni." Hän toisti hiljaa sanat: "Minun vaimoni."
Mildred katsahti häneen hiukan hämmästyneesti otsalla pieni ryppy.
"Minua vaivaa niin sanomattomasti, etten oikeastaan tunne sinua
ja olosuhteitasi lainkaan, kun taas sinä ymmärrät ja tunnet minut
täydellisesti. Siitä päättäen olen sinulle jotenkin sopimaton. Kun
kerroit ponnistuksistasi, kärsimyksistäsi ja kamppailustasi tuolla
pohjan pimeillä perillä, seurasin tarinaasi kuin jotakin jännittävää
ja ihmeellistä kertomusta, mutta mitään muuta vaikutusta se ei
minuun tehnyt. En ymmärrä mitä epäonnistuminen on. Tuo hirveä maa,
sen raakalaisasukkaat, pakkanen, lumimyrskyt, rasitukset, raivoava
meri, en käsitä, mitä ne merkitsevät. En ole milloinkaan ollut
viluissani, nälissäni tahi uuvuksissa. Kertomuksesi oli tietysti sangen
mielenkiintoinen, sillä selostithan omia kokemuksiasi, mutta _miksi_
suoritit tuon kaiken ja _miltä_ sinusta oikein tuntui, se --" Hän teki
liikkeen ikäänkuin sopivia sanoja etsien. "Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"
"Täydellisesti", vastasi Boyd tuntien kuitenkin sydämessään pientä
pettymystä. "Otaksun sen olevan jotakin aivan luonnollista."
"Toivon, että sinulla on nyt parempi menestys", jatkoi Mildred, "sillä
alan jo kyllästyä tähän asiain tilaan. Sinua en väsy odottamaan,
mutta alan tulla vanhaksi. Tunnenhan jo välistä halua ryhtyä johonkin
käsityöhön -- varma oire. Olen _kaksikymmentäviisi_ vuotta vanha."
"Vanhapa todellakin ja kuitenkin naisista kaunein!" huudahti Boyd.
Ovelta kuului napsahdus, ja huoneessa, joka oli vähitellen hämärtynyt
melkein pimeäksi, tuli kirkkaan valoisata. Oviverhot siirtyivät syrjään
ja kynnyksellä seisoi Wayne Wayland.
"Kas täällähän te olette, poikaseni! Hawkins kertoi teidän palanneen."
Hän astui peremmälle ja pudisti nuorukaisen kättä tavallisella
sydämellisyydellään. "Tervetuloa kotiini Olette ollut hiukan niinkuin
lomalla, vai mitä? Lähdöstänne taitaa olla jo pari vuotta ellen erehdy?"
"Kolme", oikaisi Emerson.
"Mahdotonta! Kuinka pian aika rientääkään, kun on aina työssä ja
touhussa."
"Boyd on kertonut minulle seikkailuistaan", virkkoi Mildred. "Hän jää
luoksemme päivälliselle."
"Aivan niin." Herra Wayland ei näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. "Entä
palaatteko kuin Pizarro kaikki Incan aarteet mukananne. Vai palasiko
Pizarro lainkaan? Niin pitkälle hän ei tainnut milloinkaan päästä." Ja
vanhus nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen.
"Arvelen Pizarron olleen kullankaivajana minua paremman", hymyili Boyd.
"Eskimoprinssejä olisin voinut ottaa pantiksi vaikka kuinka monta,
mutta siinä tapauksessa olisin saanut heimotkin niskoilleni."
"Palasitteko jäädäksenne tänne?"
"En, sir, lähden takaisin parin viikon kuluttua."
Vastaus näytti jostakin syystä miellyttävän herra Waylandia, jonka
käytöksestä hävisi nyt kaikki jäykkyys.
"Olen sangen pahoillani, ettei teitä luonnistanut paremmin, poikaseni",
virkkoi hän, "mutta olittepa rikas tahi köyhä, ovat kaikki ystävänne
mielissään saadessaan nähdä teidät jälleen. Jäättehän päivälliselle,
että saan puhella kanssanne hetkisen, sillä minunkin mielenkiintoni on
herännyt tuota luoteista maailmankolkkaa kohtaan."