Viikkoa myöhemmin näkivät Boyd ja George Port Townsendin valojen
häipyvän pimeyteen. Mieliala oli jälleen elpynyt, sillä matka
Juneau'sta oli sujunut niin nopeasti, että koko matkan toinen osa
voitiin nyt suorittaa lyhyemmässä ajassa kuin oli arvioitukaan, ja
viikon täydellinen lepo ja eteläisempien seutujen lauhkeampi ilmasto
olivat melkein kokonaan parantaneet pakkasen ja kärsimysten jättämät
vammat.
George, joka oli viime päivinä ollut merkillisen levoton, rikkoi
vihdoin äänettömyyden.
"Kuinka kauan viivymme Seattlessa?" kysyi hän.
"Päivän tahi pari korkeintaan. Asiani on pian toimitettu."
"Otaksun, että siellä Chicagossa on tapana esiintyä hyvin hienosti
puettuna", jatkoi George.
"Kyllä, ainakin meihin verraten."
"Oikeinko hännystakeissakin?"
"Aivan niin."
"Oletteko milloinkaan pitänyt sellaista?"
"Varmasti."
"No, vie sun --" Kalastaja vaikeni ja tuijotti kumppaniinsa suu auki.
"Oikeinko todella?"
Boyd naurahti. "Yliopistossa ollessani se oli jokapäiväinen pukuni,
mutta muuten sitä käytetään vain illalla."
George tuumi asiaa hetkisen ja jatkoi sitten:
"Eräs mies jutteli minulle kerran jotakin sangen hullunkurista. Hän
kertoi, että etelässä annetaan puhdistaa ja kiilloittaa kynnetkin, kun
tahdotaan olla oikein hienoja. Onko se totta?"
"Aivan totta."
Balt karaisi kurkkuaan ja kysäisi teeskennellyn välinpitämättömästi:
"Oletteko te -- tuota noin -- antanut milloinkaan kiilloittaa
kynsiänne?"
"Olen kyllä."
Balt avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta muutti sitten mielensä
ja huomautti: "Taitaapa olla selvintä, että odottelen täällä, kunnes
palaatte."
"Ei suinkaan!" vastasi toinen nopeasti. "Tarvitsen teitä rahoja
kuulustelussani, sillä tehän olette ainoa neuvonantajani yrityksemme
käytännölliseen puoleen nähden."
"No hyvä. Jos kerran luulette tulevanne toimeen kanssani, niin enköhän
minäkin suoriutune hännystakeista ja noista kynsiä harjaavista
tytöistä. Eihän tätä kauan kestä."
"Milloin olitte viimeksi täälläpäin?"
"Neljä vuotta sitten."
"Entä oletteko milloinkaan käynyt etelässä?"
"Kyllä. Minulla on sisar Spokane Falls'issa. Mutta siellä en viihdy."
"Saapa nähdä, mitä pidätte Chicagosta", hymyili Boyd.
"Sormeton" Fraser ilmestyi laivan kirkkaasti valaistusta keskiosasta ja
läheni hilpeästi tervehtien.
"Onpa hyvä, että tämä laivamatka likenee loppuaan", virkkoi hän. "Olen
puhdistanut melkein koko haahden."
Seikkailija oli pysytellyt erillään heidän seurastaan -- Boydin
suureksi tyydytykseksi, sillä mies oli todellakin sangen ikävystyttävä
-- joten he olivat saaneet rauhassa tehdä laskelmiaan ja pohtia
lukemattoman joukon yksityiskohtia.
"Illallispöydässä tapasin erään farmarin pojan, jonka sain juuri äsken
puhtaaksi kynityksi", jatkoi Fraser kerskailuaan. "Pyyhkäisin taskuuni
kolme ja viisikymmentä aivan kuin leikillä."
"Kolmesataaviisikymmentä _dollariako_?" kysyi Balt.
"Kuinkas muuten?"
"Mistä saitte rahaa päästäksenne peliin?" tiedusteli Boyd.
"Voitin eilen illalla sievoisen summan noilta Dawsonin miehiltä."
"Mutta ettehän voinut heidänkään kanssaan tyhjin käsin alkaa?"
"Myin laivan kapteenille muutamia kaivososakkeita toissa päivänä",
nauroi Fraser. "Ukko oli heti valmis."
"Petittekö tuota kunnon vanhusta?" huudahti Emerson kiukkuisesta
"Painakaa mieleenne, etten aio sallia mi--"
"Petinkö? Kuka on sanonut minun pettäneen häntä. Minun, joka en voisi
tehdä pienintäkään vääryyttä pahimmalle vihollisellenikaan!"
"Teillä ei ole kaivosvaltauksia."
"Mistä te sen tiedätte? Alaska on laaja."
"Itsehän sanoitte niin."
"Aivan niin. Silloin minulla ei ollut todellakaan mitään, mutta
noustuamme Juneau'ssa tähän lotjaan, olen käyttänyt aikani hyvin.
Teidän rakentaessanne Georgen kanssa säilyketehtaita olen valvonut omia
etujani ja onnistunut oikein hyvin."
Emerson kohautti leveitä hartioitaan. "Joudutte ikävyyksiin. Ja jos
niin käy, niin älkää odottako minulta apua. Olen jo tehnyt voitavani
hyväksenne."
"Älkää olko huolissanne tähteni", vastasi Fraser itsetietoisesta.
"Asiani osaan kyllä hoitaa." Hän helisteli kultakolikolta taskussaan ja
alkoi vihellellä huolettomasti. "Milloin lähdemme Chicagoon?" kysyi hän
hetkisen kuluttua.
"Lähdemme?" toisti Emerson. "Muistaakseni sanoin, että vien teidät vain
Seattleen saakka. Luulen olevan viisainta, että jäätte sinne, vai mitä?"
"Ehkäpä", huomautti. Fraser välinpitämättömästi ja poistui toivottaen
hyvää yötä. Mutta kun seuraavana aamuna saavuttiin telakkaan, nousi hän
mitään kehoitusta odottamatta samoihin ajopeleihin ja seurasi mukana
hotelliin kirjoittaen nimensäkin matkustajaluetteloon välittömästi
toisten yhteyteen. Hän katosi kuitenkin pian näkyvistä, sillä Balt ja
Emerson menivät ensi työkseen erääseen valmiiden vaatteiden myymälään,
jossa heidän vanhat ja pahoin kuluneet pukunsa vaihdettiin käden
käänteessä uusiin ja muodikkaisiin, mitään huomiota herättämättä,
sillä Seattle on lavean pohjolan portti, johon kaikki pohjankävijät,
niin tulevat kuin menevät, aina kokoontuvat. Mutta kaupungin vilkas
liike ja hälinä tuntui heistä sangen oudolta. Erämaan yksinäisyyteen
ja hiljaisuuteen tottuneina vaivasi kaduilla vallitseva melu
sanomattomasti heidän korviaan ja kulkijoiden taukoamaton vilinä
väsytti ja hermostutti heitä. Jokainen kellonkilahdus sai Georgen
vavahtamaan, ja hän kiiruhti katujen yli kuin takaa-ajettu.
Kun hänen vaaniva katseensa sattui erään hedelmämyymälän ikkunaan,
harppasi hän heti sisään ja täytti taskunsa tomaateilla.
"Olen uneksinut näistä neljä vuotta", selitti hän, "enkä voi enää
hillitä itseäni. Hän nielaisi yhden parilla puraisulla ja seurasi
sitten kumppaniaan syöden tomaatin joka askeleella ja täyttäen taskunsa
aina uudelleen sikäli kuin entinen varasto väheni."
Kun he asiansa toimitettuaan palasivat hotelliin, ilmoitettiin
Emersonille, että erään sanomalehden edustaja halusi puhutella häntä.
"Kuulimme teidän juuri saapuneen pohjoisesta", selitti reportteri,
"joten herra Athens lähetti minut luoksenne haastattelua varten."
"Athens! Billy Athensko?"
"Aivan niin. Hän on esimieheni, ja ellen erehdy, teidän
yliopistotoverinne. Hän tahtoi sangen mielellään saada tietää, oletteko
Michiganin potkupallojoukkueen Boyd Emerson."
"Kyllä", hymyili Boyd. "Billy Athens oli taitava pelaaja."
"Hän ajatteli, että olette varmaankin kokenut Alaskassa yhtä ja
toista mielenkiintoista", jatkoi sanomalehtimies, "mutta olen jo
toveriltanne kuullut matkoistanne, suunnitelmistanne ja suurenmoisesta
menestyksestänne, niin että haastatteluni on pian suoritettu."
"Toveriltani?"
"Niin. Herra Frobisher'ilta. Kuullessaan minun tiedustelevan teitä
tarjoutui hän haastateltavaksi teidän nimessänne."
"Frobisher!" toisti Emerson nyt kokonaan ymmällään.
"Niin juuri -- hän tuolla." Puhuja osoitti "sormetonta" Fraseria,
joka, seurattuaan keskustelua taampaa, sulki nyt juhlallisesti toisen
silmänsä ja kohautti suupieltään.
"Aivan oikein, aivan oikein", sammalsi Boyd. "Vai kertoi _Frobisher_!"
"Miellyttävä mies, eikö niin? Hän kertoi muun muassa, kuinka pelastitte
tuon tytön, joka oli sortunut jäihin siellä Kalvikissa."
"Vai niin?"
"Todellakin suurenmoista, josta kyhään oikein oivallisen kertomuksen
sanomalehteeni. Hän lupasi myös, että pääsen mukaan, kun alatte
toimeenpanna suuria suunnitelmianne. Minulla ei ole tietystikään suuria
summia käytettävänäni, mutta kaikki näyttää niin lupaavalta, että --"
"Saanko luvan kysyä, neuvottelitteko asiasta jo yksityiskohtaisesti?"
kysyi Boyd uteliaasti.
"Kyllä; olen suurin piirtein selvillä kaikesta. Panen konttorissa
poikain kesken toimeen keräyksen ja toimitan rahat tänne illalla ennen
lähtöänne."
"Puhun asiasta ensin herra Frobisherin kanssa", sanoi Emerson luoden
seikkailijaan tuiman katseen, "niin että suokaa anteeksi. Luulen,
ettemme tarvitse uusia osakkeita."
"Ette siis huolikaan minusta."
"En ainakaan tällä haavaa."
"Sepä ikävää! Olisin niin mielelläni tahtonut koettaa onneani
lyöttäytymällä johonkin todellakin onnen suosimaan kullankaivajaan.
Kun saa kuukauden toisensa jälkeen ahertaa melkein yötä päivää
niukan palkan edestä, niin tulee kateelliseksi nähdessään teidän
klondykeläisten saapuvan kaupunkiin reput kultaa täynnä. Ehkäpä annatte
minulle myöhemmin tilaisuuden yrittää?"
"Ehkäpä", myönsi Boyd mennen heti haastattelijan lähdettyä kiivaasti
Fraserin luo, joka nojaili laiskasti erästä pylvästä vasten naurettavan
pitkä sikari suupielessä.
"Kuulkaahan, herra Frobisher", virkkoi hän matalalla äänellä,
"mitä tämä kalkki merkitsee? Miksi sekoitatte minut konnamaisiin
valheisiinne?"
Fraser veti suunsa nauruun. "Sointuva ja kaunis nimi tuo 'Frobisher',
eikö totta? Ja niin luottamustaherättävä. Luulenpa, etten luovukaan
siitä toistaiseksi."
"Nyt tein mitättömiksi kurjat hankkeenne, mutta jos vielä kerran
yritätte jotakin sellaista, luovutan teidät viranomaisten haltuun",
uhkasi Emerson. "Painakaa se mieleenne."
"No, no", tyynnytteli seikkailija lempeän nuhtelevasti; "teinhän
puolestanne kaiken voitavani. Suunnitelmianne en ilmaissut, vaan puhuin
vain suurenmoisista vakauksistamme ja kaivostekniikan hämmästyttävistä
saavutuksista niin lennokkaasti, että tuo nuori mies oli heti valmis
ostamaan osakkeita. Lupasipa hän kaupita niitä esimiehelleenkin."
"Esimiehelleenkin!" huudahti Emerson säikähtyneesti. "Tuo esimies
on hyvä ystäväni, jonka apu voi olla sangen tervetullut Chicagosta
palatessani."
"Niinkö! Sitä en tiennyt"
"Muistakaa nyt, Fraser, että teidän täytyy ehdottomasti jättää minut
keinottelujenne ulkopuolelle. Olette tehnyt minulle monta suurta
palvelusta, mutta jos kuulen vielä kerran jotakin tämmöistä, ilmoitan
asian poliisille."
"Älkää nyt olko lapsellinen", nuhteli seikkailija. "Liittykää minuun,
niin kyllä minä rahaa teen. Pidän teistä ja --"
Emerson pyörähti kiivaasti ympäri ja poistui käsittäen, että oli aivan
turhaa saarnata kuntoa sellaiselle turmeltuneelle oliolle. Hänen
verensä kuohui, mutta hän ei antanut vihalleen sen suurempaa valtaa,
sillä hän tiesi, että ilman tuon kiusallisen ihmisen apua hän makaisi
nyt Katmaissa Petellinin majassa ilman mitään toivoa voida täyttää
tehtäväänsä.
"Milloin lähdemme?" huhuili Fraser hänen jälkeensä, mutta nuori mies
ei vastannut, vaan meni nopein askelin huoneeseensa, kiiruhtaen
peseydyttyään lähimpään lennätintoimistoon, josta hän lähetti Chicagoon
kaksi sähkösanomaa, toisen räätälilleen ja toisen erääseen numeroon
Rantaviertotiellä. Viimemainitun kirjoittaminen antoi hänelle paljon
päänvaivaa, kunnes hän muutamia kaavakkeita turmeltuani vihdoin ojensi
sähkösanoman virkailijalle omituisen nöyrästi ja samalla uhmailevasti.
Sitten hän riensi erääseen pankkiin ja palasi parin tunnin kuluttua
riemuiten hotelliin, jossa hän tapasi ison Georgen tuijottamassa kuin
lumottuna kynsiinsä, jotka olivat merkillisen puhtaat ja kiiltävät.
"Katsokaahan!" huudahti kalastaja ihailevasti. "Nehän ovat puhtaat kuin
koiran hampaat ja hohtavat niin, etten tohdi koskea mihinkään."
"Olen toimittanut asiani pankissa", riemuitsi Boyd. "Onnistuin niin
hyvin, että tarvittavasta pääomasta puuttuu vain satatuhatta dollaria."
"Suurenmoista", sanoi Balt ihaillen yhä kynsiään; "kerrassaan
suurenmoista. Mutta katsokaahan, kuinka ne välkkyvät. Hienot, vai mitä?"
"Nuo satatuhatta dollaria eivät tuota mitään vaikeuksia, sillä nyt
käy kaikki helposti. Menestyksemme on varma. Nämä pankkimiehet
näkyvät tietävän, kuinka kannattavaa lohenkalastus on. Kaikki kävi
aivan itsestään. Kun meillä on kerran hallussamme edullinen paikka
Kalvik-joen rannalla, niin ei epäonnistumisesta voi olla puhettakaan,
sanottiin minulle."
"Oikeassa ovat. Luulenpa, että se tyttö luuli minua joksikin
klondykeläiseksi", huomautti George, "koska hän oli niin kovakourainen.
Mutta muuten oikein korea ja kiltti tyttö. Kun astuin sisään ja
istahdin tuoliin, olin niin ymmälläni, etten osannut sanoa kerrassaan
mitään, mutta siihen hän ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja
kun poistuin, pyysi hän minua pian uudistamaan hauskan ja miellyttävän
vierailuni. Todellakin _hirveän_ hieno tyttö."
"Olkaahan varuillanne!" nauroi hänen kumppaninsa. "Noihin kynsiä
puhdisteleviin tyttöihin rakastuminen näyttää olevan jokaisella
pohjankävijällä aivan kuin veressä, mutta muistakaa, ettei meillä ole
nyt aikaa kuherteluun."
"Häneltä en saisi edes silmäystäkään", sanoi kalastaja punastuen.
Iltapäivällä istuivat he asiansa toimitettuaan runsaan ja monipuolisen
päivällisen ääressä etsittyään ensin Fraseria turhaan kaikkialta.
Yhteisvoimin kestetyt ponnistukset ja matkan rasitukset kiinnittivät
seikkailijan heihin siteillä, joita ei voinut katkaista, minkätähden he
eivät tahtoneet erota hänestä ilmaisematta jotenkin kiitollisuuttaan
palveluksista, jotka hän oli tehnyt.
"Tämäpä kummallista", huomautti Boyd. "Jäähyväiset hän olisi ainakin
voinut sanoa ja toivottaa meille onnea ja menestystä."
"Kun hän on saapuvilla, hermostun, mutta kun hän on poissa, kaipaan
häntä", vastasi George. "Hänellä on todennäköisesti jälleen jotakin
tekeillä."
Asemalla he viipyivät laiturilla aivan viimeiseen saakka heikosti
toivoen, että Fraser ilmestyisi, ja astuivat sitten vaunuun
loukkautuneempina kuin tahtoivat myöntääkään. Mutta kun he junan
liikkeelle lähdettyä menivät tupakkavaunuun vieläkin ihmetellen
seikkailijan omituista käytöstä, kuulivat he tutun äänen huudahtavan
hilpeästi:
"Halloo, te siellä!" -- ja siinähän seisoi Fraser heidän edessään
heidän hämmästykselleen hymyillen.
"Mitä te täällä teette?" huudahtivat molemmat yhtä aikaa.
"Minäkö? Olen matkalla itään."
"Itään? Mihin sinne?"
"Chicagoon. Muistelen teidän sanoneen niin, ellen erehdy." Hän istahti
ja sytytti pitkän sikarin.
"Oletteko matkalla Chicagoon?" ihmetteli George.
"Varmasti. Järjestämme siellä nuo säilyketehdasasiat." Seikkailija
puhalsi mahtavan savupilven ja oikaisi jalkansa. "Mukava juna, eikö
totta?"
"Kyllä", myönsi Emerson tietämättä oikein, ollako hyvillään vai
harmissaan miehen äkillisen ilmestymisen johdosta. "Missä vaunussa
olette?"
"Samassa kuin tekin."
"Mitä aiotte tehdä Chicagossa?"
"En ole vielä lopullisesti päättänyt mitään, sillä eihän siellä ole
mahdollisuuksista puutetta, kun taas Seattle on aivan liian vaarallinen
paikka kotiutuvalle pohjankävijälle."
Emerson tuumi hetkisen, ennenkuin vastasi: "Olen melkein varma, että
sekoitatte minut johonkin yritykseen, joka saattaa meidät molemmat
rautoihin, minkätähden sanon nyt teille itseäni suojellakseni mitä
aion tehdä. Teillä on hyvät liikemiehen taipumukset, ja jos todellakin
aiotte ryhtyä johonkin rehelliseen --"
"Rehelliseen!" keskeytti Fraser närkästyneesti. "Suunnitelmani ovat
kaikki rehellisiä, minkä kuka hyvänsä voi todeta. Niihin ei tarvitse
kenenkään puuttua vastoin tahtoaan, ja ellei joku ehdotukseni miellytä,
niin teen toisen, joka sopii paremmin. Teette minulle vääryyttä."
"Jos tahdotte työskennellä rehellisesti, niin luovutan myytäväksenne
osan perustettavan säilyketehtaan osakkeita kohtuullisella
välityspalkkiolla."
"Tuossa en näe mitään houkuttelevaa, kun voin myydä omia osakkeitani
ja pitää kaikki rahat itse. Ehkäpä perustan Chicagossa oman
säilykeosakeyhtiön --"
"Jos perustatte oman --" riehahti Boyd.
"Aivan niin. Älkää suinkaan loukkautuko, sillä teinhän vain viittauksen
sinnepäin. Jos ala on kerran teidän, niin keksin jotakin muuta
parempaa."
Nuorempi mies ravisti päätään. "Olette auttamaton", virkkoi hän, "enkä
kuitenkaan voi olla teistä pitämättä."
He valvoivat myöhäiseen yöhön. Emersonin ollessa, milloin kiihkeän
puhelias, milloin synkkä ja sanaton. Hän oli iloinen kuin onnellinen
sulhasmies ja seuraavassa hetkessä alakuloinen ja masentunut kuin
kuolemaan tuomittu, ja sen sijaan että hän olisi rauhoittunut sitä
mukaa kuin matkan määrä läheni, hermostui hän yhä enemmän.
Chicagossa seurasi Fraser, samoinkuin Seattlessakin, kumppaneitaan
samaan hotelliin ja olisi jälleen kirjoittanut matkustajaluetteloon
jonkun komean ja ylhäiseltä soinnahtavan nimen, ellei Boyd olisi
kuiskannut hänelle pari varoittavaa sanaa. Huolehdittuaan siitä, ettei
hänen kumppaneiltaan puuttunut mitään, kiiruhti Emerson räätälin luo,
jolle hän oli sähköttänyt, ja palasi hetkisen kuluttua yllään uusi
ja hieno puku. Fraser istui ravintolahuoneessa ja hieroi parhaillaan
tuttavuutta tarjoilijan kanssa.
"Georgeko?" toisti hän vastaukseksi Emersonin tiedusteluun. "George
lähti etsimään tuommoista kynsien puhdistussalonkia, vaikka
hevosenkengittäjän paja olisi hänelle paljon sopivampi Hän on aivan
hurmaantunut kaikkiin kynsienkiilloittajiin."
"Hän on vain joutunut pois tavallisesta ympäristöstään, minkätähden
toivon teidän pitävän häntä hieman silmällä", sanoi Boyd.
"All right! Vien hänet hihnasta talutellen puistoon kävelylle, mutta
jos hän yrittää purra jotakin, panen kuonokopan hänen päähänsä. Suuren
kaupungin sydämessä hän on sangen vaarallinen henkilö, joka saattaa
vaaraan jokaisen tielle sattuvan kynsiä kiilloittavan tytön hengen
ja jäsenet. Olitte sangen varomaton, kun matkalla puhuitte hänelle
sellaisesta."
Täsmälleen kello neljä Emerson vihelsi ajurin ja lähti ajamaan
kaupungin pohjoisosaan, ja kun ajopelit saapuivat rantatielle, kiihtyi
hänen hermostumisensa, jonka vallassa hän oli viime päivät viettänyt,
joka hetki. Kengän kärjet noputtivat taukoamatta mattoon, hansikkaaseen
pujotetut sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat, ja löipä hän
välillä kätensä istuimeenkin ikäänkuin hevosta kiiruhtaakseen. Eikö
taipale loppunut milloinkaan? Hevonen näytti kulkevan yhä hitaammin
ja kumirenkaisten pyörien pyörähdykset harvenevan samassa suhteessa.
Hän kehoitti ajajaa kiiruhtamaan, mutta joutui samassa lamauttavan
epävarmuuden tunteen valtaan ja säikähtyi omaa maltittomuuttaan. Vaunun
suljettu ilma kävi tukahduttavaksi, hän tyrkkäsi ikkunan auki, avasi
suuren palttoonsa ja hengitti syvään järven raikasta ilmaa. Miksi löi
ajuri hevostaan, joka juoksi ilmankin kyllin joutuin? Hehän olivat
jo lähellä päämaalia, mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän kumartui
ulos nopeutta hillitäkseen, mutta painautui takaisin istuimelle huulet
tuimasti yhteenpuristettuina ja tuijotti taloihin, jotka soluivat ohi.
Kuinka tarkoin hän muistikaan ne kaikki!
Nyt näyttivät nuo kiviseinät niin tylyiltä; lyijypuitteiset ikkunat
tuijottivat häneen kuin muukalaiseen, ja kattokourujen taidokkaat
veistokset irvistivät hänelle ivallisesti.
Mieli masentui ja viimeinenkin toivon kipinä, joka oli vielä ollut
jäljellä hänen sydämessään hotellista lähtiessä, sammui. Päämaali ei
ollut näyttänyt olevan milloinkaan niin saavuttamattomissa, eikä hän
ollut milloinkaan ennen tuntenut niin katkerasti rikkauden valta-asemaa
ja köyhyyden toivottomuutta.
Ajoneuvot pysähtyivät vihdoin erään muhkean rakennuksen, tahi oikeammin
sanoen kivipalatsin eteen, jonka järveen kuvastuva monumenttaalinen
julkisivu näytti nuoresta miehestä nyt niin ylpeältä ja vieraalta. Käsi
vapisi, kun hän maksoi ajurin ja vaikka hän nousi portaita ylös pää
pystyssä, oli hän silti sangen kalpea. Jäykästä ryhdistään huolimatta
hän tunsi polvensa vavahtelevan samalla kun keuhkot eivät tuntuneet
saavan tarpeeksi ilmaa, vaikka hän hengitti syvään.
"Päivää, Hawkins", kuuli hän sanovansa, kun eräs livreepukuinen vanhus
avasi oven ja saatteli hänet sisään. "Muistatteko vielä minut?"
"Kyllä, herra Emerson. Olette ollut kauan poissa, sir."
"Onko neiti Wayland kotona?"
"Kyllä, herra. Hän odottaa teitä parhaillaan. Tätä tietä, tehkää niin
hyvin."
Boyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka
salasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota
hän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja
kuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät
olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin
tervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten
sanottu jäähyväiset.
Hawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten
sulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä
tyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi
hiljaa: "Mildred"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.
"Boyd! Boyd!" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen
povelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta
väsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi
omaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta
kilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.