Miehet puuhailivat koko päivän matkavalmistuksissa. Balt riemuitsi ja
Emerson oli kärsimätön aivan kuin maa olisi polttanut hänen jalkojaan,
mutta Fraser, jonka tyyneyttä ei voinut mikään järkyttää, loikoili
melkein koko päivän huomauttaen, että täytyi nauttia mahdollisimman
kauan kunnollisen vuoteen mukavuudesta, sillä eihän tiennyt missä ja
milloin hänelle sellainen jälleen tarjottaisiin.
Näennäisestä hilpeydestään huolimatta oli Cherry sisimmässään sangen
murheellinen, sillä näiden miesten mentyä hän jäi jälleen yksin
pelkonsa ja häikäilemättömien vihollistensa kouriin. Luoksepääsemätön
erämaa sulki hänet kuin hautaan, jonka hiljaisuudessa ei ollut yhtään
ystävää häntä lohduttamassa ja rohkaisemassa. Hän oli melkein vihainen
Emersonille ja itselleenkin. Miksi oli hän sallinut tuon itsekkään
nuoren miehen häiritä koko hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.
"Onko hän mieleisenne?" kysyi hän kerran Baltilta.
"Kyllä. Hän on 'all right'", vastasi jättiläinen. "Juuri sellainen,
jota tarvitsen -- hurja ja pelkäämätön, joka ei säikähdä mitään, kun
tosi tulee." Silmät leimahtivat ja hampaat kiristyivät yhteen, kun hän
muisti kaikki kärsimänsä vääryydet. "Onhan kyllä paljon asioita, joista
hän ei tiedä mitään, mutta niissä olen taas minä mestari, ja niin ollen
meidän täytyy onnistua. Mutta sanokaahan, eikö hän ole aivan kamala
tekemään kysymyksiä? Hän on pitänyt minua niin lujilla, että pääni
on vallan sekaisin ja selkäni halpaantunut, eikä hän näytä unohtavan
mitään, minkä kerran kuulee."
Tuo leppymättömän vihan lietsoma hillitön kiihko, jolla jättiläinen
odotti suunniteltua yhteenottoa, ilmaisi Cherrylle kyllin selvästi,
että voimat aiottiin ponnistaa äärimmilleen. Katumus, että oli
houkutellut tuon nuoren miehen tähän vaaralliseen yritykseen, hiipi
jälleen hänen sydämeensä ja täytti sen viiltävällä ahdistuksella.
Illan hämärtyessä jätti Emerson Baltin ja Fraserin juttelemaan
varastohuoneen kamiinan ääreen ja meni arkihuoneeseen Cherryn luo
pyytäen tätä soittamaan jonkun kappaleen. Tyttö oli heti valmis,
ja he lauloivat yhdessä, kuten ensimmäisenäkin iltana. Sävelten
taikavoima rakensi jälleen sillan heidän välilleen ja karkoitti kaiken
jäykkyyden, nuoren miehen arvokkuus suli, ja hänestä tuli jälleen mitä
miellyttävin ja hauskin toveri, jonka hilpeät puheet ja poikamainen
sydämellisyys herättivät tytössä tunteita, jotka uhkasivat järkyttää
tämän mielenrauhan kokonaan. Tämmöisistä hetkistähän Cherry oli aina
unelmoinut, ja hänen koko olemukseensa ilmestyi nyt jotakin suloisen
viehkeätä ja vastustamattoman lumoavaa, niin että nuori mies unhotti
huolensa ja kopeutensa kokonaan ja koetti kaikin tavoin olla tytölle
mieliksi, ja sama voima, joka saa linnun kiiruhtamaan puolisonsa
luo kutsun kuultuaan, pani nyt tytönkin sydämeen herkimmät kielet
väräjämään. Oltuaan niin kauan kaiken hellyyden puutteessa tunsi
Emerson nyt kiihkeätä myötätunnon kaipuuta, ja tämä iltahan oli heidän
viimeisensä, ennenkuin hän lähti vaaralliselle matkalleen kultaista
taljaa valloittamaan. Kun hän vihdoin toivotti hyvää yötä, oli hänellä
aivan toiset käsitykset emäntänsä viehätysvoimasta ja kyvystä hoitaa
asioita, ja kun hän iltapiippuaan poltellessaan muisteli hupaisata
vierailuaan, ei hän voinut vapautua tunteesta, että oli leikitellyt
tulen kanssa. Cherry lepäsi valveilla aamupuoleen yötä sydän onnea ja
epämääräisiä toiveita tulvillaan, joista selittämätön pelontunne hänet
kuitenkin silloin tällöin havahdutti.
Jäähyväiset olivat lyhyet ja ylimalkaiset, eikä muuhun ollut
aikaakaan, sillä koirat riuhtoivat vimmatusti ja joulukuun ilma
oli pureva. Cherry viittasi kuitenkin Emersonin luokseen ja pyysi,
koettaen pakottaa äänensä rauhalliseksi, tätä vielä kerran tarkoin
ajattelemaan, ennenkuin lopullisesti ryhtyi tehtävään "Jos tämä maa
olisi toisenlainen ja jos täällä noudatettaisiin edes jotakin lakia,
joka takaisi henkilökohtaisen turvallisuuden, niin en sanoisi mitään,
vaan päinvastoin kehoittaisin, mutta --"
Emerson oli purskahtaa nauruun tytön pelolle, mutta nähdessään otsan
huolestuneen rypyn ja huulten tuskallisen vavahtelun hän kumartui ja
suuteli tyttöä, ennenkuin tämä ehti arvata hänen aikeensa, pulppuavan
elämänhalunsa pakottamana ja mitään seurauksia ajattelematta.
"Hyvästi!" nauroi hän silmät sädehtien. "Kas siinä vastaukseni!" Hän
heittäytyi rekeensä ja ärjäisi koirille, jotka hypähtivät eteenpäin, ja
pian oli koko matkue liikkeellä.
Toiset, jotka eivät olleet huomanneet hänen hyvästijättöään,
huutelivat nyt viimeisiä jäähyväisiä, mutta tyttö seisoi äänetönnä
ja liikkumattomana ja pakkasesta välittämättä silmissään hämmästynyt
ja ihmettelevä katse, joka seurasi matkamiehiä, kunnes ne häipyivät
näkyvistä. Silloin hän huokasi syvään ja kiiruhti sisään Constantinen
ja Chakawaman luo.
Pohjolan pimeillä perillä on talvinen matka aina arveluttava, mutta
taipale, joka oli Emersonilla ja hänen kumppaneillaan nyt edessä, oli
erikoisen vaarallinen, sillä kulkihan heidän tiensä Alaskan korkean
vuoriston poikki, tuon aution ja pilviä tavoittelevan vallituksen
yli, joka erottaa Pohjois-Canadan äärettömät erämaat napapiirin
autioista alueista. Tämä vuorijono on kuin suunnaton jääpeitteinen
torahammas, kaareva kuin sarvikuonon sarvi, jonka kärki kurkottautuu
noin kahdeksansataa penikulmaa Aasian rannikkoa kohti ja jonka huiput
ovat aina tiheän usvan ja tuliperäisten höyryjen peitossa. Se on kuin
terävähampainen saha, kaitainen, kiinteä ja luoksepääsemätön, jonka
vaiheilla tuimat myrskyt alituisesti temmeltävät. Kesällä pieksävät
sateet sen jyrkkiä rinteitä, joilla peurat ja karhut silloin asustavat,
mutta kun talven valkoinen käsi ojentuu jäämeren helmoista, muuttuu
sade lumimyrskyksi, joka ensin peräytyen hyökkää yhä vimmatummin
eteenpäin kietoen vihdoin vaippaansa koko vuoriston ja sokaisten
matkamiehet sekä maalla että merellä. Puutteellisesti kartoitetulla
rannikolla ei ole mitään majakoita, minkätähden se on kaikkien
merenkulkijoiden kauhu, ja soliin, jotka siellä täällä katkaisevat
jonon, puristautuu lumimyrsky niin hillittömällä voimalla, että
kulkijat kaivautuvat nietoksiin tahi ryömivät makuusäkkeihinsä sen
raivoa pakoon. Se on äkillisten myrskyjen alue, oikein luonnonvoimien
taistelutanner, jonka jylhässä alastomuudessa on jotakin kaamean
uhkaavaa ja toivottoman lohdutonta. Siellä täällä tapaa jonkun yskivän
alkuasukkaan, joka viettää kituvaa elämäänsä jossakin suojaisessa
vuorenonkalossa tahi kurjassa majassa, joka on köysillä ja paaluilla
kiinnitetty maakamaraan.
Sinne olivat miehet nyt matkalla, Katmai-solaa kohti, joka on vain
kapea rotko kahden huipun välissä. Paikka on ympäröiviä harjanteitakin
alastomampi, sillä solassa, joka laajenee suppilomaisesta molemmissa
päissä, kiihtyy myrskyjen raivo moninkertaiseksi. Sillä oli mainekin
sen mukainen ja sitä kartettiin taikauskoisella pelolla, mutta Emerson
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan turvallisemmasta tiestä, vaan väitti,
ettei heillä ollut aikaa kierroksen suorittamiseen. Hänen mieltään ei
voinut mikään masentaa, eivätkä mitkään ponnistukset saaneet häntä
pysähtymään, hän oli väsymätön ja kiihkeydessään julma ja säälimätön.
Viikon päivät kestäneen rasittavan matkan jälkeen he saapuivat vuoren
jääpeitteisen rinteen juurelle, johon he leiriytyivät harvaan ja
kituvaan pensaikkoon, mukanaan eräs alkuasukas, joka oli luvannut
opastaa heidät toiselle puolelle. Kolme vuorokautta maattiin
toimettomina myrskyn tyyntymistä odotellen, ja neljäs aamu valkenikin
tyynenä ja selkeänä. Mutta katseltuaan hetkisen tutkivasti vuorten
huippuja, intiaani ravisti päätään ja sanoi jotakin Baltille, joka
nyökkäsi myöntävästi.
"Mitä nyt?" ärjäisi Emerson. "Miksi emme lähde liikkeelle?"
"Ei tänään", vastasi Balt. "Näettekös, kuinka nuo kärjet savuavat." Hän
osoitti korkeimpien huippujen ympärillä häilyviä valkoisia pyörteitä,
jotka näyttivät sinne tänne kiitävältä keveältä udulta. "Lunta, kuivaa
lunta, joka ennustaa, että tuuli kiihtyy jälleen."
"Tarkoitatteko, että meidän täytyy maata tässä ja odottaa ehdottomasti
tyyntä päivää?"
"Aivan niin."
"Mutta siihenhän voi mennä vaikkapa kokonainen viikkokin."
"Kaksikin, mutta huomennakin voi sää jo olla mitä parhain."
"Eihän tämmöinen tuulenhenki merkitse mitään."
"Tuulenhenki!" Balt nauroi. "Tuolla ylhäällä se mellastaa kuin
pyörremyrsky, siitä voitte olla varma. Emme voi nyt tehdä muuta
kuin odottaa sopivata hetkeä ja sitten yrittää. Lähin metsä on
kolmenkymmenen penikulman päässä, ja kun on tunkeutunut solaan, ei voi
pysähtyä ennenkuin on päässyt toiselle puolelle."
Emersonin täytyi alistua, kun ei muuta neuvoa ollut, ja Balt alkoi
laitella rekeä kuntoon ja ruokki koirat. Fraser makasi teltassa ja
hoiteli turvonneita nilkkojaan, joita lumikenkien hihnat olivat
kalvaneet, kiroillen kohtaloa, joka oli saattanut hänet tähän tylyyn
ympäristöön, ja sadatellen miestä, joka oli keksinyt lumikengät.
Mikään ei ollut hänelle mieleen. Leipä oli mautonta ja nuotion ääreen
kyyristyneen tulta hoitelevan oppaan haju inhoitti häntä sanomattomasti.
Seuraavana aamuna siintivät vuorten huiput kirkkaina kuin
norsunluupuikot teräksensinistä taivasta vasten, ja kun he kiipesivät
solaan, oli ilma niin tyyni, että piipuista nousevat savukiehkurat
leijailivat kauan heidän yläpuolellaan. Kuiva lumi kirskui terävästi
joka askeleella, johon moninkertainen kaiku vastasi jyrkistä
seinämistä. Matka edistyi ensin sangen nopeasti, mutta sitten alkoivat
kinokset kasvaa, ja eteen tuli jyrkänteitä, joihin täytyi hakata
luotettavat jalansijat, tavarat täytyi purkaa ja viedä vähitellen ylös,
koirat riisua valjaista ja kiskoa reki nuorilla jyrkänteen päälle, mikä
kaikki toistui aina vähän väliä. Tuo raataminen oli hyvin väsyttävää
ja hidastutti sitäpaitsi kulkua, minkä lisäksi tuli vielä se, että
korkeammalla oli kaikki kyynärää vahvan untuvan hienon lumikerroksen
peitossa, joka ei kannattanut rekeä, vaan kasautui haitallisesti sen
eteen.
Keskipäivällä saavuttiin korkeimmalle kohdalle, tuon jylhän ja
aution paikan sydämeen, suunnattomien sikin sokin viskeltyjen
kallionlohkareiden keskelle, jossa ei mikään kasvullisuus tahi
ainoakaan elävän olennon painama jälki rikkonut hangen häikäisevän
valkeata pintaa. Siellä täällä tuijotti joku valkoisen lumivaipan
varjostama alaston vuorenseinämä uhkaavasti matkamiehiin, jotka
uurastivat hiestä märkinä työläästi eteenpäin. Kaikki olivat uuvuksissa
ja äänettömät, paitsi Emerson, joka rohkaisi ja kehoitti toisia
herkeämättä.
Parin tunnin kuluttua intiaani pysähtyi ja alkoi nuuskia ilmaa, jossa
Balt näytti myös huomanneen jonkun muutoksen tapahtuneen.
"Onko jotakin hullusti?" murahti Emerson.
"Pelkään, että saamme jälleen myrskyn niskaamme", vastasi jättiläinen
päätään ravistaen. Intiaani alkoi selittää jotakin hyvin kiihtyneesti
ja heidän siinä seisoessaan hyväili jo ensimmäinen purevan kylmä
henkäys heidän poskiaan. Katsahtaessaan ylös he näkivät ilman olevan
kuin sakeata savua täynnä, ja kun he loivat katseensa maahan,
huomasivat he, että tuo untuvantapainen lumikerros liikahteli ja
väreili hiljaa. Ohuita lumipyörteitä alkoi kieppua kinosten harjoilla
kadoten yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja ennenkuin he
tiesivätkään, oli myrsky riehahtanut valloilleen rynnäten solaan
joka hetki kiihtyvällä raivolla. Lumikenttien hengettären näkymätön
käsi oli päästänyt myrskyn raivottaret valloilleen, ja koko tienoo
kajahteli niiden kaameasta ulvonnasta. Vihuri, joka syöksyi takaapäin
matkueen kimppuun, nosti susikoirain selkäkarvat pystyyn ja täytti
niiden turkin ihoa myöten pienillä jääneulasilla, niin että eläimet
kääntyivät vihdoin päin tuuleen ja kyyristyivät reen taakse suojaan
korvat luimussa. Miesten kasvot kuivuivat silmänräpäyksessä, höyryävät
vaatteet jäykistyivät, ja veri alkoi kiertää hitaammin.
Fraser karjaisi jotakin, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan,
ja välittämättä tiedustella, mitä seikkailija oli sanonut Emerson
kiiruhti reen etupuolelle ja vetäisi valjaat poikki Baltin ja oppaan
alkaessa purkaa kuormaa. Kun he avasivat viimeistä solmua, kiskaisi
vihuri tavaroita suojelevan tervakankaan heidän kohmettuneista
käsistään riuhtaisten mukaansa oppaan höllästi laskostetun peitteen,
joka oli päällimmäisenä. Mies tavoitteli sitä kiinni, mutta se kohosi
ilmaan kuin siivillä pudoten hiukan etempänä hangelle, jossa se avautui
kokonaan ja nousi jonkun kiivaan tuulispään kiidättämänä jälleen
korkealle leijaillen vihdoin rinnettä alas kuin joku jättiläismäinen
lepakko, omistajan epätoivoisten valitusten seuraamana. Kaikki
irrallaan olevat kevyemmät esineet menivät samaa tietä -- kahvikupit,
ruoka-astiat, ja säilykerasiat lähtivät kierimään vihurin vieminä
hankea pitkin ja katosivat pian näkyvistä, mutta miehillä oli niin
paljon muuta tekemistä, että he tuskin huomasivatkaan myrskyn tekemää
kepposta.
Ilma oli ollut koko aamupäivän aivan tyyni, mutta joku lämpömäärän
muutos oli järkyttänyt ilmakehän tasapainon, ja nyt syöksyi tuuli
tämän aukon läpi särkyneestä säiliöstä purkautuvan veden hillittömällä
raivolla.
Läheisten kukkuloiden ääriviivat muuttuivat ja näköala supistui
merkillisen ahtaaksi, niin että koko tienoo sai oudon vieraan näön. Ja
vaikka lumi ei ollut alkanut vielä liikehtiä, tiesivät miehet saavansa
hetkisen kuluttua harhailla sankassa lumipyryssä, joka peittäisi
näkyvistä kaikki tien viitat.
Balt meni aivan Emersonin viereen ja huusi tämän korvaan:
"Mitä teemme? Kääriydymmekö peitteisiimme vai pyrimmekö eteenpäin?"
"Onko lähimpään metsään pitkäkin matka?"
"Noin kaksitoista penikulmaa."
"Rientäkäämme sinne! Eväätkin ovat lopussa ja tämähän voi kestää monta
päivää."
Oli aivan turhaa yrittääkään hakea reestä lisää vaatteita, niin että
he jättivät varusteensa siihen ja lähtivät pyrkimään eteenpäin myrskyn
ajamina ja oppaan vaistoon luottaen. Koirat olivat jo kaivautuneet
lumeen ja kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle.
Eteenpäin pääsy oli kuitenkin sangen vaikeata, vaikka tuuli olikin
myötäinen, sillä eteen ilmestyi tämän tästä syviä syvänteitä, jotka
täytyi kiertää, ja liukkaita rinteitä, joiden kovaksi jäätyneellä
hangella jalka ei saanut mitään tukikohtaa. Sellaisissa paikoissa
täytyi ryömiä polvillaan ja kätten varassa ja opastaa toisiaan
huudoilla, sillä toisista eksyminen olisi merkinnyt kuolemaa. He olivat
pian aivan tunnottomat ja myrskyn raivon tyrmistyttämät ja sokaisemat;
viiltävä viima jääti kasvot ja heidän keuhkojaan paleli. He lankeilivat
ja kierivät myrskyn kiidättäminä jäätiköitä pitkin pitkät matkat,
mutta heidän täytyi ryömiä takaisin, sillä suunnasta ei tohdittu
poiketa. Eräässä kohdassa seurattiin kapeata harjannetta, jossa yhteen
pusertuneet kalliot muodostivat ikäänkuin katon harjan, ja kun siitä
vihdoin suoriuduttiin, olivat käsineetkin riekaleina. Hangen karkean
pinnan kosketusta ei voinut mikään vaate kestää, mutta kädet olivat jo
puutuneet tunnottomiksi, eikä siinä ollut aikaakaan levätä tahi korjata
vaurioita. Lumella alkoikin pian näkyä verijälkiä.
Kaikki neljä tunsivat pohjolan talven tavat ja olivat tottuneet sen
yllätyksiin, ja käsittäen täydellisesti, miten äärimmäisen vaarallinen
tilanne oli, he olivat valmiit ponnistelemaan loppuun saakka. Mutta
heidän kärsimyksensä olivat sanoin kuvaamattomat, ja sellaisissa
olosuhteissa on uupumus pian edessä.
Paljon on kirjoitettu punaisen miehen suurenmoisesta ruumiillisesta
kestävyydestä, mutta yleisesti tunnettu totuus on, ettei kukaan
intiaani kykene kilpailemaan siinä valkoisen veljensä kanssa.
Alkuasukkaalta puuttuu sivistyksen mukana seuraava sisällinen voima
ja kestävyys, johon liittyy vielä sukupolvia kestäneen puutteellisen
pukeutumisen ja niukoissa oloissa eletyn elämän aiheuttama yleinen
heikentyminen. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, että intiaaniopas
alkoi illan tullessa väsyä. Hän pysähtyi yhä useammin ja lähti yhä
vastahakoisemmin jälleen liikkeelle, hän lankeili ja kompasteli ja
nousi joka kerta entistä vaivalloisemmin, mutta kun hän oli ainoa,
joka tunsi tien, eivät toisetkaan voineet ottaa hänen paikkaansa. He
koettivat parhaansa mukaan tukea ja taluttaa häntä, mutta hämärän
tullessa hän oli jo niin menehtynyt, että Baltin, joka oli kerran ennen
kulkenut tätä tietä, täytyi ruveta oppaaksi, toisten raahatessa tuota
miespoloista mukanaan omia, kalliita voimiaan tuhlaten.
Hän pyysi jo kerran, että hänet jätettäisiin jälkeen, mihin Balt ja
Fraser heti myöntyivätkin, mutta Emerson ei tahtonut kuulla sellaisesta
puhuttavankaan.
"Hän kuolee kuitenkin", väitti kalastaja. "Hän on jo melkein kuollut",
lisäsi Fraser, "ja metsään lienee vielä kymmenen penikulmaa jäljellä."
"Vien hänet perille saakka, kun kerran houkuttelin hänet mukaanikin",
sanoi Emerson jäykästi ja alkoi hoputtaa opasta eteenpäin, joka tuskin
kykeni enää ollenkaan omin voimin liikkumaan. Hämärä oli syventynyt
synkäksi pimeydeksi, johon he olivat vaarassa joka hetki eksyä, ja jo
ennestäänkin hidas ja vaivalloinen eteneminen muistutti nyt etanan
kulkua. He putoilivat syvänteisiin, joista täytyi kiivetä ylös käsin
ja jaloin, ja kun luisuttiin rinteitä alas, ei ollut muuta neuvoa
kuin hellittää irti oppaasta, joka vieri heidän edellään avuttomana
kuin luuton säkki, mitkä onnettomuudet kuitenkin estivät viimeisen
elonkipinän sammumasta, sillä aina kun pysähdyttiin hengähtämään
tuommoisen ponnistuksen jälkeen, hieroivat toiset häntä kaikin voimien,
vaikka kaikki tiesivätkin, että se oli turhaa.
Fraser, joka oli aina ollut heikko voimiltaan, jaksoi aikansa,
mutta uupui sitten, jolloin Baltin ja Emersonin täytyi pitää huoli
hänestäkin, mikä näytti käyvän heille ylivoimaiseksi, vaikka Balt
olikin vahva kuin härkä ja Emerson peloittavan sisukas.
Vihdoin alkoivat kukin väsyä ponnistuksista ja kylmästä, mutta Balt
ei hellittänyt, vaan kiiruhti ja kehoitti toisia uupumatta eteenpäin
osoittaen itse hyvää esimerkkiä. Emerson talutteli ja tuki Fraseria
ja totesi, että tuo seikkailija oli ollut hänen vastuksinaan hamasta
heidän ensi kohtaamisestaan alkaen. Ajasta ja paikasta ei ollut enää
vähintäkään aavistusta, mutta eteenpäin pyrittiin herkeämättä ja
mistään välittämättä aivan vaistomaisesti. Myrsky riehui ympärillä
ehtymättömällä voimalla, ja hetki ei ollut enää kaukana, jolloin se
olisi pusertanut miehistä viimeisetkin voimat, mutta samassa aukeni
eteen jyrkästi viettävä rinne, jota alas miehet heittäytyivät luisumaan
sen enempää arvelematta päättyikö se äkkijyrkkään putoukseen vai
kinoksiin. Heistä oli aivan samantekevää, mitä alla oli, ja niin
vierittiin alas kaikki yhdessä rykelmässä ja päädyttiin paikkaan, jossa
siellä täällä näkyi hangesta pajupensaiden latvoja. Tämän huomion
rohkaisemina kiiruhdettiin eteenpäin vielä yhden harjanteen yli ja
jyrkkää rinnettä alas, kunnes saavuttiin tiheään näreikköön, johon
tuuli ei päässyt enää tuntumaan. Ympärillä vallitsi syvä rauha ja vain
puiden latvojen humina kertoi ylempänä riehuvasta myrskystä.
Kului ainakin tunti, ennenkuin Balt ja Emerson saivat nuotion palamaan,
sillä paksussa lumessa oli kuivien puiden hakeminen sangen vaikeata,
semminkin kun he olivat molemmat menehtymäisillään uupumuksesta.
Cherry oli antanut Emersonille pullon konjakkia, jonka tämä nyt jakoi
Fraserille ja oppaalle ollen, viisaasti kyllä, kieltäytynyt koskemasta
siihen, ennenkuin oli päästy myrskyltä turvaan. Sitten hän sulatti
lunta Baltin tinatuopissa ja juotti kuumaa vettä noille onnettomille,
kunnes seikkailija alkoi virota, mutta intiaani oli jo inhimillisen
avun saavuttamattomissa ja kuoli tuntia ennen aamunkoittoa.
He juoksuttivat Fraseria koko yön nuotion ympärillä ja hieroivat tämän
tunnottomiksi turtuneita jäseniä koettaen samalla karkoittaa oman
vaarallisen väsymyksen tunteen ja lämmitellen välillä kituvasti palavan
nuotion hohteella.
Päivän valjetessa he koettivat saada intiaanin ruumiin kyllin korkealle
näreiden latvaan, mutta tehtävä oli heille ylivoimainen, niin että
heidän täytyi jättää ruumis sutten armoille, kun he lähtivät pyrkimään
laaksoon kylää kohti.
Päivä oli kulunut melkein lopulleen kun he horjuivat Katmain
rappeutuneeseen majataloon, jonka katto oli myrskyn varalta kiinnitetty
kahdella paksulla harjan yli pingoitetulla ankkurikettingillä lujasti
maahan kiinni. Lihavahko venäläinen kauppias päästi heidät sisään
ja kiidätti heti saataville mitä oli välttämättömintä ensi hädän
lievittämiseksi, ja lähetti sitten miesjoukon etsimään oppaan ruumista.
Matkan vaivalloisin ja vaarallisin osa oli nyt suoritettu, tuumi
Emerson helpotuksesta huokaisten ja alkoi heti kun puhumaan kykeni
tiedustella postilaivan kulkuvuoroja.
"Se oli täällä kolme päivää sitten matkalla länteen", vastasi kauppias.
"Aivan niin, ja palaa viikon kuluttua, eikö niin?"
"Ei, palatessa se ei poikkea tänne. Sopimus on sellainen näettekös."
"Mitä!" Emerson tunsi päätään huimaavan.
"Niin, se ei tule tänne ennenkuin ensi kuussa, jolloin, jos ilmat ovat
myrskyiset, se poikkeaa tänne vasta palatessa."
"Siis kuinka pitkän ajan kuluttua?"
"Ehkä noin kahdeksan viikon päästä."
Nuori mies horjahti ja tarttui kertojaan kuin tukea etsien. Myrskyn
aiheuttama viivytys solan edustalla oli siis kumonnut kaikki hänen
laskelmansa! Tuo säälimätön kohtalo oli jälleen murskannut hänen
toiveensa! Hän oli luullut vapautuneensa painajaisesta, joka oli kolme
vuotta pitänyt häntä kahleissaan, mutta tämä oli sen sijaan vain
lujentanut otettaan, kaikki kauniit suunnitelmat olivat sirpaleina. Hän
oli laskenut kaikki mitä huolellisimmin ja todennut, että aikaa oli
juuri niin paljon, että tehtävä voitiin suorittaa, minkä kuukaudenkin
viivytys teki taas varmasti mahdottomaksi. Hän kääntyi toivottomana
kumppaneihinsa päin, mutta Fraser oli lyyhistynyt lähimpään nurkkaan ja
iso George nukkui kamiinan ääressä.
Hän seisoi kauan äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena, kauppiaan
silmäillessä häntä ymmällään, ja alkoi sitten jäykistyneillä sormillaan
haparoida povitaskujaan vetäen vihdoin esiin rypistyneen lehden, joka
oli repäisty jostakin kuvalehdestä. Punnittuaan sitä hetkisen kädessään
hän heitti sen tuleen ja kääntyi isäntään päin raskaasti huokaisten.
Kasvot olivat paleltumisesta mustuneet ja niiden ilme tylsä ja
välinpitämätön.
"Antakaa meille vuoteet", lausui hän; "olemme levon tarpeessa."