Ruokailuhuoneen odottamaton ylellisyys ja päivällisen oivallisuus
olivat jossakin määrin valmistaneet Emersonin sitä varten, mitä hän
näki arkihuoneeseen astuessaan, mutta yllätyksillä ei ollut näköjään
mitään loppua -- ensimmäinen esine, johon hänen katseensa osui oli --
piano. Lattialle levitetyt karhuntaljat, suuret, mukavat nojatuolit,
kirjahyllyt ja sanoma- ja kuvalehtiä tulvillaan oleva pöytä -- kaiken
tuon hän saattoi kyllä sulattaa, mutta piano -- Kalvikissa!
"Olen hirveästi mukavuuteen taipuvainen, eikö totta?" virkkoi tyttö
huomaten katseen. "Mutta minulla on niin vähän työtä, etten voisi tulla
toimeen ilman tuota. Enhän juuri teekään muuta kuin luen, soittelen ja
ajelen valjakkoani."
"Ja pelastelette hukkuvia", lisäsi Emerson tietämättä oikein,
miellyttikö tämä nuori nainen häntä vai ei. Hänellä oli kovat
kokemukset tästä lumen, jään ja pakkasen maasta, jossa vain vahvimmat
saattoivat menestyä, joten tytön järkähtämätön tyyneys ja luja
itseluottamus ikäänkuin loukkasivat häntä, jonka kaikki ponnistukset
olivat olleet turhat. Tyttö näytti onnistuvan siinä, missä hänellä ei
ollut ollut menestystä, mikä ei myöskään soveltunut hänen käsitykseensä
maailman järjestyksestä. Ja elämän miellyttävimpiä ehtojahan on
kaikkien yhdenmukaisuus ja yhteenkuuluvaisuus, minkä todellinen arvo
todetaan useinkin vasta sittenkuin huomataan sen puuttuvan, ja tämä
tyttö oli kaikkea muuta kuin toisten kaltainen.
Emerson unohtui jälleen mietteisiin, joista emännän mitkään
ponnistukset eivät kyenneet häntä havahduttamaan, ja samaan kohtaan
tuijottava katse ilmaisi pian, että hän oli unhottanut tämän
läsnäolonkin kokonaan. Tuommoinen välinpitämättömyys pani tytön
kärsivällisyyden kovalle koetukselle, minkä huomaten Fraser virkkoi:
"Tuommoinen hän on melkein aina, niin että älkää loukkautuko. Vartioin
kerran erästä miekkosta, joka oli tuomittu hirtettäväksi murhasta
seuraavana aamuna, ja hän istui juuri noin tunnittain. Veljeni
käyttäytyi muuten aivan samoin naimisiin mennessään", lisäsi hän
ikäänkuin vastaukseksi tytön kysyvään katseeseen.
Noin tunnin kuluttua, millä ajalla Emerson oli tuskin virkkanut
sanaakaan, tyttö kyllästyi toisen kaskuihin ja nousi mennen pianon
ääreen.
"Välitättekö musiikista?" kysymys oli tarkoitettu Emersonille, mutta
toinen ehätti vastaamaan:
"Kyllä. Olen soiton intohimoinen ihailija." Tyttö ei ollut vastausta
kuulevinaankaan, vaan teki toisen kysymyksen olkansa yli.
"Mistä lajista pidätte enimmän?" Seikkailija ehätti jälleen kumppaninsa
edelle:
"'Vaahteran laulu' on lempihymnini. Antakaahan kuulua, professori."
Cherry Malotte istahti jakkaralle ja soitteli hetkisen kuvitellen
koko ajan, että Emerson siirtelihe hermostuneesti ikäänkuin tämä
soitannollinen keskeytys olisi häirinnyt häntä, mutta kun hän kääntyi
istuimellaan, istui tuo nuori mies tuolissaan yhtä välinpitämättömänä
kuin ennenkin.
"Tuo jotakin oli", sanoi Fraser ihaillen. "Tuommoisesta juuri pidän,
niin että lisää vain samaa lajia." Ja nähdessään, että tämä kuunteli
vilpittömällä nautinnolla, tyttö soitteli edelleen tyydyttäen silloin
tällöin uteliaisuuttaan katsahtamalla salavihkaa toiseen. Hän oli juuri
alkanut jonkun vallattoman tanssikappaleen, kun Boyd äkkiä huomautti:
"Soittakaahan jotakin, olkaa niin hyvä."
Tyttö ymmärsi viittauksen ja alkoi todellakin soittaa, huomaten hyvin
pian, että hänellä oli kerrankin vieras, joka sekä ymmärsi että
rakasti soitantoa. Hänen sormiensa pehmoinen kosketus teki koneesta
soitannollisten tunteiden todellisen tulkitsijan. Iloiset sovitelmat,
vilkkaat ja intohimoiset unkarilaiset tanssit ja monet katkelmat
Wagnerin suurenmoisista sävellyksistä seurasivat nopeasti toisiaan,
ja kuta surunvoittoisemmiksi sävelet vaimentuivat, sitä selvemmin
hän tunsi mielenkiinnon, jolla nuorempi vieras seurasi nyt hänen
esityksiään.
Omituista kyllä tunkeutui todellisen musiikin taikavoima Fraserinkin
paatuneeseen sydämeen, niin että hän hillitsi kerkeän kielensä ja
kuunteli mitään huomautuksia tekemättä. Hetkisen kuluttua alkoi
Cherry laulaa, enemmän omaksi kun toisten huviksi, lyöden vihdoin
pari alkusointua tuosta Bartlettin suloisesta Unelma-nimisestä
sävellyksestä, jolloin hän kuuli Emersonin nousevan ja seisahtuvan
hänen taaksensa. Osanneekohan hän laulaa, ihmetteli hän alkaessaan
sanella laulun ensimmäistä säettä? Sitten hänen uneksivat silmänsä
suurenivat ja hän kuunteli kuin lumouksen vallassa ääntä, joka
teki tuon vanhan laulun ihanat sanat aivan ilmieläviksi. Emerson
lauloi taiteilijan antaumuksella ja taituruudella, ja hänen voimakas
baritoninsa sointui erinomaisesti tytön kontra-alton kanssa.
Kun he olivat laulaneet laulun loppuun saakka ja viimeinen sointu
oli vaiennut, kääntyi tyttö ympäri hehkuvin kasvoin ja silmissä
kostea kiilto. Vieraassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Nuo äsken
aivan ilmeettömät kasvot olivat nyt elävät ja henkevät, ja piirteitä
kirkastava, miellyttävä hymy osoitti, että sävelten taikavoima oli
luonut heidän välilleen täydellisen sopusoinnun.
"Oi, _kiitos_", hengähti tyttö.
"Samoin", vastasi toinen yhtä lämpöisesti. "Onpa siitä aikaa, kun olen
viimeksi laulanut. Elämä on välistä tuntunut niin lohduttomalta ja
tyhjältä, kun en ole voinut tyydyttää musiikin kaipuutani, ja illoin
majassani valvoessani on ympärillä vallitseva hiljaisuus tuntunut aivan
musertavalta. Olen usein pakkasessa väristen ihaillut revontulten
loimua yöllisellä taivaalla ja kuuloani Jännittäen koettanut erottaa
niiden pohjasävelen -- ne ovat liian kauniit ja suurenmoiset ollakseen
äänettömät, ettekö tekin ajattele niin?"
"Niin, aivan niin", kuiskasi tyttö.
"Metsien huminallakin on oma sointunsa, mutta se ei ole voinut janoani
sammuttaa, ja tänään olen kolmeen vuoteen ensi kerran todellakin
nauttinut täysin siemauksin. Ajatelkaahan, kolmeen vuoteen!"
Hän puhui nopeasti ja siniset silmät sädehtien. Cherry muisti
ajatelleensa päivällispöydässä, että nuo teräksensiniset silmät olivat
liian kylmät ja kovat mitään hellyyttä kuvastaakseen, mutta nyt hän
huomasi, kuinka syvät ja ilmehikkäät ne saattoivat olla.
"Olen muun puutteessa soitellut poikasten lailla kammalla ja
silkkipaperi palallakin ja kerran kyhäsin banjon tapaisen soittimen
sovittamalla rautalangasta kielet sikarilaatikkoon, ja Kougaroikissa
ollessani kuljin kymmenen penikulmaa kuullakseni erään neekerin
soittavan harmonikkaa. Olen koettanut kaikin mahdollisin keinoin
tyydyttää musiikin kaipuutani, mutta tämä maa on siihen nähden aivan
kuollut ja tunteeton, soraääniä täysi."
Hän siirsi tuolinsa tytön viereen ja puhui edelleen kuumeisella
kiihkeydellä sanojen voimatta oikein seurata ajatusten nopeata juoksua.
Kaikki jäykkyys oli hävinnyt ja äskeinen harvasanaisuus muuttunut
luontevaksi vilkkaudeksi, joka veti kuulijan puoleensa. Hänen vahvan
luonteensa vastustamaton voima tempasi tytön mukaansa, joka heränneen
myötätunnon herkistämänä käsitti täydellisesti toisen mielentilan
ja puolittainkin lausutut ajatukset virvoittaen ja rohkaisten tätä
lämpöisellä osanotollaan. Tytön herkkä tajuamiskyky vaikutti häneen
ihmeellisen elvyttävästi. Se johdatti mieleen monta onnellista
hetkeä menneiltä ajoilta, ja kun hetkinen oli kulunut, nauroivat
he ja laskivat leikkiä kuten poika ja tyttö ainakin, jotka ovat
hyvät toverit. Tämä lähentyminen oli karkoittanut tytöstäkin kaiken
miehekkyyden, ja jäljellä oli vain tosi "naisellinen nainen" -- hento,
vilkas ja viehättävä.
Fraser, jonka molemmat olivat unhottaneet, tuijotti heihin ensin
hämmästyksestä aivan ymmällään alkaen sitten paljon sanovasti iskeä
silmää matkatoverilleen, jossa oli nyt tapahtunut noin merkillinen
muutos. Mutta äänettömänä istuminen kävi hänelle ajanoloon
ylivoimaiseksi, joten hänkin alkoi puuttua keskusteluun sanoen sanan
silloin toisen tällöin, mikä tietysti vaikutti sangen häiritsevästi.
Häntä ei voitu kuitenkaan käskeä olemaan vaiti, ja verrattoman
puheliaisuutensa voimalla valtasi hän pian puhevallan kokonaan.
Emerson kuunteli kärsivällisesti ja kuvalehtiä selaillen, talon emännän
katsellessa häntä sivulta salavihkaa. Kuinka monin verroin paremmin tuo
valoisa ilme sopikaan tuolle nuorelle miehelle! Mutta huulten hilpeä
hymy, joka oli kasvotkin kirkastanut, muuttui äkkiä omituisen kovaksi
-- hän hätkähti ja jäi sitten tuijottamaan kuin kivettyneenä sivuun,
punan vähitellen kadotessa ruskettuneilta poskipäiltä. Cherry näki
lehteä pitelevän käden vapisevan.
"Oletteko lukenut tämän lehden?" kysyi Emerson käheästi keskeyttäen
Fraserin yksinpuhelun.
"En aivan. Se tuli viime postissa."
"Olisin mielelläni tahtonut ottaa siitä yhden lehden. Saanko?"
"Olkaa niin hyvä. Saatte koko lehdenkin, jos vain haluatte."
"Kiitos" mutisi Emerson irroittaen veitsellään nopeasti yhden ainoan
lehden, jonka hän taittoi kokoon ja pisti takkinsa, povitaskuun, minkä
tehtyään hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, jotka liikkumattomasta,
yhteen kohtaan nauliintuneesta katseesta päättäen harhailivat jossakin
hyvin kaukana.
Tämä äkillinen siirtyminen äskeiseen synkkyyteen koetteli tytön
kärsivällisyyttä, etenkin kun hän oli vilahdukselta saanut nähdä
minkälainen tuo mies todellisuudessa oli. Hän tunsi nyt ikäänkuin
jonkunlaista pettymystä annettuaan toisen hetkellisen vilkkauden ja
hilpeyden temmata itsensä mukaansa, ja oli samalla kiihkeän utelias
saamaan tietää, mikä tuon äkillisen muutoksen oli aiheuttanut. Toinen
ei antanut kuitenkaan mitään selityksiä, vaan nousi hetkisen kuluttua
kelloonsa katsahtaen ja toivotti tytölle hyvää yötä kiittäen tätä
samalla osoitetusta vieraanvaraisuudesta.
"Oli suuri nautinto saada jälleen pitkästä kotvasta kuulla oikeata
musiikkia", virkkoi hän hajamielisesti ja tyttöön katsomatta. "Hyvää
yötä."
Cherry Malotte oli saanut kokea jotakin uutta, mutta sellaista, josta
hän ei pitänyt. Hän oli närkästynyt ja vannoi, ettei hän voinut
sietää miehiä, jotka eivät olleet häntä näkevinään, eikä hän voinut
edes muistaakaan ketään toista, joka olisi käyttäytynyt tuon miehen
tavoin. Saadaanpa nähdä, ajatteli hän kostonhimoisesti, eiköhän
jäähyväissanoissa ole sydämellisempi sointu, kun se hetki on käsissä.
Tuo nuori mies oli hänen mielestään itsekäs ja kömpelö moukka, jolle
täytyi opettaa hieman ihmistapoja, ellei minkään muun niin hänen oman
itsensä takia, mutta hän olisi jyrkästi kieltänyt, jos joku olisi
rohjennut vihjaista, että tuo katkeruus johtui vain naisellisesta
uteliaisuudesta, jota ei oltu tyydytetty. Ja hän oli lopulta
aivan varma, ettei tuossa miehessä ollut mitään mielenkiintoista,
epäkohteliaisuutta lukuunottamatta, josta tälle olisi todellakin
pitänyt sopivalla tavalla huomauttaa. Mutta kun vieraat olivat
poistuneet, kiiruhti hän pöydän luo, sieppasi käteensä lehden ja alkoi
selailla sitä kuumeisella kiireellä. Ah! tuossahan se oli!
Yläreunassa oli otsake: "Kuuluisia amerikkalaisia kaunottaria", ja
joka sivulla oli naisen kuva, jokin merkityksetön nimi alla. Siis eräs
nainen! Hän selaili kahtakäteen jotakin selvyyttä saadakseen, mutta
kokoelmaan ei liittynyt mitään selostusta tahi luetteloa, kysymyksessä
oli vain valikoima tunnettujen näyttelijättärien ja hienoston naisten
muotokuvia, joista useimmat olivat hänelle aivan outoja, mutta joiden
joukossa oli joku tuttukin nimi. Ja tuossa keskipaikkeilla oli jäljellä
vain kaitainen liuska lehdestä, jonka mukana oli kokoelmasta poistettu
kasvot, jotka hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä. Hän koetti
jännittää muistiaan ja mietti kauan kulmat rypyssä, mutta kun lehti oli
tullut, oli hän vain lukenut kirjoitukset kiinnittämättä sen suurempaa
huomiota lehden tähän osaan.
"No, entäpä sitten?" naurahti hän mietteistään havahtuen. "Hän rakastaa
jotakin hienon maailman tyhmeliiniä, ja minulle on aivan samantekevää,
minkänäköinen tuo nukke on." Hän kohautti huolettomasti olkapäitään,
mutta heitti samassa äkillisen vihan puuskan vallassa tuon pahoin
rutistuneen lehden huoneen etäisimpään nurkkaan.
Matkamiehet nukkuivat pitkällisten rasitusten uuvuttamina
seuraavana aamuna sangen myöhäiseen ja kun he vihdoin ilmestyivät
varastohuoneeseen, tapasivat he siellä Chakawanan, joka ilmoitti
hetkisen kuluttua aamiaisen olevan valmiin.
"Missä neitinne?" tiedusteli Boyd.
"Hän on mennyt sairasta veljeäni katsomaan", vastasi intiaanityttö.
"Hänellä aina lääkkeitä sairaille pienokaisillemme. Intiaanit
rakastavat häntä."
"Salliiko hän intiaanien käydä täällä ostoksillakin?" kysyi Boyd
varastohuoneen tavaroita tarkoittaen.
"Oh, kyllä! Intiaaneille ovat hinnat mahdollisimman huokeat, eikä
rahastakaan ole väliä, ellei sitä ole." Tyttö vaikeni äkkiä ikäänkuin
peläten ilmaisseensa jonkun salaisuuden ja loi miehiin tutkivan
katseen. "Miksi sitä kysytte?"
"No, eipä juuri miksikään?"
"Taidatte ollakin yhtiön väkeä?" tiukkasi tyttö. "Valehtelin teille.
Täällä ei myydä intiaaneille mitään. Chakawana valehteli".
"Hän pelkää meidän puhuvan tästä tuolle Marshille", huomautti Fraser,
jolloin tyttö astui lähemmäksi ja nojautui pöydän yli.
"Te tunnette Willis Marshin?" kysyi hän sievillä kasvoillaan pelokas
ilme.
"No, no!" Fraser siirsi lautasensa etemmäksi. "Älkää katsoko minuun
noin, ennenkuin olen juonut kahvini."
"Ehkä olette tutustuneet häneen San Franciscossa?"
"Ei, emme suinkaan! Eilen illalla kuulimme nimen ensi kerran."
"Arvatenkin valehtelette!" Tyttö hymyili merkitsevästi, mutta Boyd
toisti väitteensä.
"Ei, emme tunne häntä lainkaan."
"Miksi sitten puhutte hänestä?"
"Neiti Malotte kertoi hänestä eilen päivällispöydässä. Miltä hän muuten
näyttänee, tuo Marsh?"
"Hieno, kaunis mies", vastasi Chakawana; "lihava ja pulska ja hiukset
kuin -- kuin tulta."
"Lihava ja punatukkainenko? Taitaapa sitten ollakin oikein komea mies?"
"Kyllä", myönsi tyttö hieman epäröiden.
"Onko hän naimisissa?"
"En tiedä. Hän ehkä valehteli. Ehkä hänellä onkin vaimo."
"Tämä nuori neiti näyttää luulevan, että kaikki miehet ovat
hevosvarkaan tapaisia valehtelijoita", huomautti Fraser kumppanilleen.
"Mihin olette nyt matkalla"? jatkoi Chakawana hetkisen kuluttua.
"Etelään, Yhdysvaltoihin", vastasi Boyd.
"Sitten näette varmasti Willis Marshinkin. Hän asuu siellä. Ehkä
kerrottekin hänelle --"
"Täällä Kalvikissa saattaa herra Marsh olla sangen mahtava henkilö,
mutta en luule hänen ottavan niin suurta tilaa Yhdysvalloissa, että
kohtaamme hänet", nauroi Emerson.
"Mutta ehkä näette hänet kuitenkin?" penäsi tyttö entistä pelokkaammin.
"Ehkä. Entä sitten?"
"Mainitsette nimeni?"
"Emme varmastikaan."
"Saatanhan minä viedä teiltä terveisiä, jos tapaan hänet", sanoi Fraser
kiusoitellen mutta Chakawanan posket kalpenivat huomattavasti ja hän
huudahti nopeasti:
"Ei, ei! Willis Marsh hyvin, hyvin paha mies. Älkää puhuko hänelle
mitään, olkaa niin kiltti! Chakawana turvaton tyttöparka. Olettehan
niin kiltti, ettette puhu mitään?"
Tytön hätä oli niin vilpitön, että he lupasivat pyhästi vaieta, jos tuo
henkilö sattumalta osuisi heidän tielleen.
"Tuolla lohensuolaajalla mahtaa olla julma maine näiden villien
keskuudessa", huomautti Fraser, kun he sytyttelivät piippujaan
varastohuoneen kamiinan ääressä. "Tyttöhän oli aivan suunniltaan."
"Niinkö luulette?" sanoi toinen välinpitämättömästi.
"No, varmasti. Näkihän sen selvästi."
"Taisipa olla."
Samassa alkoi ulkoa kuulua kulkusten kilinää, sitten kajahti
Constantinen tuimalla äänellä ärjäisty komentosana, ja samassa
syöksähti Cherry huoneeseen ulkoilman syöstessä ovesta sakeana pilvenä
hänen jäljessään. Pakkanen oli punannut posket ja saanut silmät
säihkymään; hän oli kuin ruumiillistunut päivänsäde, sädehtivän kirkas
ja eloisa.
"Hyvää huomenta!" huudahti hän alkaen irroittaa valkoista
turkispäähinettään, joka oli erinomainen kehys hänen säihkyville
silmilleen ja hohtaville hampailleen. "Mikä ihana aamu! Jos tahdotte
saada verenne liikkeelle ja ilmaa keuhkoihinne, niin tehkää kierros
Constantinen keralla hänen suttensa jäljessä. Ajoimme viisi penikulmaa
seitsemässätoista minuutissa."
"Entä miten on potilaanne laita?" tiedusteli Fraser.
"Paranemaan päin, kiitos kysymästä." Hän astui ovelle päästäen
sisään Chakawanan, joka oli kaikesta päättäen rientänyt ulos toisen,
rakennuksen kautta. Tyttö oli avopäin ja kylmästä hengästynyt ja kantoi
sylissään turkiskääröä. "Otin tuon pikkumiehen mukaani. Katsokaahan!"
Intiaanityttö polvistui kääröineen kamiinan eteen ja kohotti peitteen
lapsen kasvoilta.
"Kuulkaa! Älkäähän toki!" huudahti Fraser peräytyen säikähtyneesti pari
askelta. "En ole milloinkaan sairastanut tuhkuria." Mutta Chakawana ei
ollut häntä kuulevinaan, vaan liverteli pienokaiselle aito äidillisellä
hellyydellä Cherryn puhellessa Emersonin kanssa.
"Onko tuo pienokainen intiaanilapsi?" kysyi tämä uteliaasti nähdessään
lapsen vaalean ihon.
"Hän intiaani", vastasi Chakawana nopeasti ja kääntyi kysyjään. Tummat
silmät olivat kyyneleiset, mutta niiden katse oli uhmaileva, melkeinpä
vihamielinen.
"Hän pieni veljemme", kuului takaa kumea ääni, ja Constantine, jonka
tuloa ei kukaan ollut huomannut, astui esiin. Cherry kuiskasi pari
sanaa Chakawanalle, joka nousi lapsi sylissään ja poistui huoneesta
veljensä seuraamana.