Noin pari tuntia myöhemmin meni Fraser ainakin kahdennenkymmenennen
kerran ikkunan ääreen ja virkkoi lasiin hengittäen ja ulos kurkistaen:
"Mennyt!"
Emerson, joka oli syventynyt erääseen kirjaan, oli vaiti. Äskeisen
välienselvittelyn jälkeen hän ei ollut virkkanut juuri sanaakaan,
ja löydettyään tuvasta kannettoman ja melkein mustaksi tomuttuneen
kappaleen _Don Quixote'n_ englantilaista käännöstä hän oli ollut aivan
vaiti.
"Sanoin, että hän on mennyt", toisti Fraser.
Emerson sulki kirjan.
"Mihin sitten?" kysyi hän.
"Luultavasti kumppaneitaan hakemaan."
Emerson nousi ja huusi oven läpi naiselle, joka oli toisessa huoneessa:
"Keittäkää meille kahvia."
"Kahvia!" huudahti Fraser; "miksi ei oikeata ruokaa? Olen niin
nälissäni, että söisin vaikka roquefort-juustoa."
"En halua rettelöidä enemmän kuin on välttämätöntä", vastasi toinen.
"Tuo kaappihan on elintarpeita kukkuroillaan, niin ettei muuta kuin
kantaa rekeen vain."
"Varas en ole."
"Niin, mutta --"
"Vaiti!"
"Sormeton" Fraser totteli, mutta näytti samalla sangen tyytymättömältä.
"Ihmettelenpä, mistä tuon miehen merkillinen käytös oikein johtui",
virkkoi Emerson miettivästi, kun nainen aikoi puuhailla lieden
vaiheilla.
"Hänhän väitti saaneensa sellaiset toimintaohjeet", sanoi Fraser.
"Jos minulla olisi lämmin tupa, elintarpeita yltäkyllin -- ja
latuskanenäinen _squaw_ -- niin haluaisinpa mielelläni nähdä sen, joka
tulisi antamaan _minulle_ ohjeita."
Vaatteet olivat nyt kuivat, joten he alkoivat hätäilemättä ja
verkalleen pukeutua. Mutta kun Emerson alkoi kääriä makuuhuopla ja
vaatteita kokoon jälleen, keskeytti Fraser äkkiä pukeutumispuuhansa ja
tiedusteli ihmeissään:
"Mitä nyt? Emme aio suinkaan lähteä liikkeelle, vai kuinka?"
"Kyllä. Menemme toisille säilyketehtaille", vastasi Emerson katsomatta
ylös.
"Mutta jalkani ovat verillä", valitti toinen.
"Joko taas?" Emerson naurahti epäilevästi. "Niin ollen on sitten
parasta, että kävelette jonkun ajan käsillänne."
"Nythän tulee jo pimeäkin."
"Entä sitten? Matka ei voi olla pitkä, niin että tulkaa nyt vain."
Emerson pani pöydälle kaksi hopeadollaria maksuksi kahvista, ja niin
painuivat molemmat jälleen joen jäälle hämärään ja lumimyrskyyn.
Oli jo melkein pilkkopimeä, kun he toiselle rannalle päästyään
seisahtuivat synkän näköisen rakennusryhmän eteen, jonka keskeltä
yksinäinen valaistu ikkuna houkuttelevasti pilkotti. He koputtivat Ja
anoivat mieheltä, joka ilmestyi ovelle, yösijaa.
"Olemme taivaltaneet pitkän matkan, ja koirat ovat uupuneet", selitti
Emerson. "Maksamme hyvin."
"Tänne ette voi jäädä", vastasi mies tylysti.
"Miks'emme?"
"Ei ole tilaa?"
"Onko tässä jokin majatalo lähellä?"
"En tiedä."
"Neuvon teitä vastaamaan ihmisiksi", ärjäisi Emerson, jonka veren
toisen epäkohteliaisuus pani kiehumaan.
"Pyrkikää naapuriin hieman alempana", sanoi mies hätääntyneesi! ja
löi oven lukkoon. "Ellei sinnekään huolittaisi, niin ehkä pappi ottaa
teidät luoksensa", lisäsi hän pudottaen salvatkin kolisten paikoilleen.
"Tämä Kalvikin kaupunki tuntuu olevan suunniltaan ihastuksesta
saapumisemme johdosta", huomautti Fraser, "vai mitä arvelette?" Mutta
hänen äkkipikainen kumppaninsa ei vastannut sanaakaan, minkätähden
Fraserkin, joka aavisti tuossa vaitiolossa piilevän katkeruuden, katsoi
parhaaksi olla jatkamatta keskustelua.
Seuraavassa paikassa heillä oli yhtä huono onni. Pyyntöön vastattiin
entistä töykeämmin ja kehoitettiin pyrkimään venäläisen papin luo.
"Koetan vielä kerran", mutisi Emerson hammasta purren heidän
kääntyessään jälleen pimeyteen. "Ja ellen nyt onnistu, niin sittenpähän
nähdään. En aio rämpiä koko yötä tällä tavoin."
"Ehkäpä pappi on vieraanvaraisempi", virkkoi "sormeton" Fraser. Mutta
kun he penikulman verran kuljettuaan pysähtyivät valkoiseksi maalatun
rakennuksen eteen, jonka harjalta häämötti kreikkalaiskatolisen kirkon
risti, ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä eikä heidän koputuksiinsa
vastattu.
"Autio! -- ja sen he tiesivät."
Ruoskan kiukkuinen läjähdys, joka säesti noita sanoja, ilmaisi kyllin
selvästi Emersonin mielentilan. Kolmen viikon vaivalloisen vaelluksen
kärsimykset ja rasitukset olivat pakottaneet heidät ponnistamaan
voimansa aivan äärimmilleen ja saattaneet heidät melkein epätoivon
partaalle, minkätähden sanoja ei enää tuhlattukaan, kun he neljännen
kerran näkivät kirkkaan valon säteilevän pimeästä yöstä. Koiratkin
pysähtyivät kehoituksetta.
"Riisukaa!" käski Emerson äreästi ja alkoi päästellä reen remmejä,
lähtien sitten makuuvaatemytty olkapäällään pyrkimään valoa kohti
Fraser kintereillään. Mutta tultuaan lähemmäksi he huomasivat heti,
ettei rakennus, jonka ikkunoista valo tulvi, ollutkaan säilyketehdas,
vaan muistutti enemmän maja- tahi kauppataloa, sillä se oli matala ja
hirsistä rakennettu. Takana oli toinen samanlainen, joka oli yhdistetty
edelliseen umpinaisella käytävällä, katto nietoksien peitossa ja
ikkunat kirkkaasti valaistuina. Nuo tummiin seiniin upotetut pienet
neliöt, joiden eteen oli ripustettu puhtaat, lumivalkeat uutimet,
vaikuttivat niin lämpöisiltä ja kodikkailta, että luuli katselevansa
jotakin kaunista joulukorttia nietoksineen ja kirkkaine tulineen, jonka
lukemattomat sadoin särmin säihkyvät jääkiteet täydellistyttivät.
Miehet nousivat portaille, sysäsivät oven kursailematta auki ja
työntyivät sisään heittäen kantamuksensa permannolle, intiaaninaisen,
joka puuhaili huoneessa, tuijottaessa heihin säikähdyksestä suurin
silmin.
"Nyt ainakin olemme osuneet oikeaan", tuumi Emerson silmäillen
ympärilleen. "Tässä näkyy olevan kauppa. Haluamme syötävää ja yösijan",
lisäsi hän naiseen kääntyen.
Seinät olivat täynnä hyllyjä, joilla oli kaikenlaista kauppatavaraa, ja
pitkällä myymäläpöydällä oli kasoittain vaatteita ja nahkoja, ja mikä
vieläkin parempi, keskellä lattiaa oli suurehko pyöreä kamiini, josta
suloinen lämmin hohti joka taholle.
"Mitä haluatte?" tiedusteli nainen astuen lähemmäksi. Boyd, joka
parhaillaan hellitti turkkiaan, totesi, että kysyjä oli nuori,
melkeinpä tyttö vielä -- alkuasukas epäilemättä, mutta siististi puettu
ja poikkeuksellisen vaaleaihoinen, musta tukka kiedottu sievälle
sykerölle niskaan.
"Ruokaa! Lepoa!" vastasi hän.
"Tänne ette voi jäädä", lausui tyttö lujasti.
"Kyllä", vastasi Emerson. "Tilaa näkyy olevan runsaasti, ja tuollahan
on ruokaa", -- hän viittasi hyllyille pinottuihin säilykkeisiin.
Tyttö koroitti äänensä ja huudahti paikaltaan liikahtamatta:
"Constantine! Constantine!"
Huoneen toisessa päässä avattiin eräs ovi, ja valopiiriin ilmestyi
roteva mies, joka läheni nopeasti äänettömin askelin.
"Kas, kas! Tuossahan se vanha oravanhäntä onkin", huudahti Fraser.
"Hyvää iltaa, Constantine!"
Tulija oli sama pitkä alkuasukas, joka oli päivällä pelastanut heidät
avannosta, mutta vaikka hän oli tietysti tuntenut heidät, ei hän
osoittanut sitä millään tavalla. Tyttö puhkesi kiihkeisiin selityksiin
antaen sanojen ryöpytä aivan koskena, mistä nuo molemmat valkoiset
miehet eivät ymmärtäneet rahtuakaan.
"Tänne ette jää", murahti Constantine vihdoin, ja astui kynnykselle
riuhtaisten oven auki ja viittasi ulos pimeään.
"Olemme taivaltaneet pitkän matkan ja olemme väsyneet", selitti Emerson
rauhallisesti. "Maksamme puolestamme."
Constantine äyhkäisi entistä lujemmin: "Ei", mihin toinen vastasi veren
kihahtaessa ohimoille yhtä päättävästi: "Jäämme!"
Emerson seisoi intiaanin edessä selkä kamiiniin päin ja hänen äänensä
kalskahti kuin kylmä teräs, kun hän lisäsi: "Täältä emme poistu,
ennenkuin itse haluamme. Olemme levon tarpeessa, joten jäämme tähän --
ymmärrättekö? Ja sanokaa nyt emännöitsijällenne, että hän antaa meille
jotakin syötävää. Sukkelaan!"
Sekarotuisen kasvot karahtivat tumman punaisiksi, ja sanomatta
sanaakaan hän astui askeleen puhujaa kohti, tavalla, jota ei voinut
väärin ymmärtää. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa aikeensa, sai eräs
pehmeä ääni huoneen perältä hänet pysähtymään.
"Constantine", lausui ääni.
Matkamiehet pyörähtivät ympäri, ja katso, ovella, josta intiaani oli
äsken ilmestynyt, seisoi tuo kultakutrinen tyttö, tuo lumimyrskyn
suloinen hengetär, jota he saivat pelastuksestaan kiittää. Hän lähestyi
heidän hämmästykselleen viehättävästi hymyillen.
"Mistä on kysymys?"
"Nämä eivät jää tänne!" huusi Constantine kiukkuisesti. "Te käskette,
ja minä heitän heidät ulos."
"Pyydän -- pyydän tuhannesti anteeksi", alkoi Emerson --
"tarkoituksemme ei ollut tunkeutua väkivalloin luoksenne, mutta me
olemme aivan uuvuksissa -- kukaan ei ole huolinut meistä -- muuta
neuvoa ei ollut --"
"Yrititte tehtaille ylempänä?" keskeytti tyttö.
"Niin."
"Ja teidät neuvottiin papin luo, eikö niin?" Hän naurahti sointuvasti.
"Pappi on ollut jo kuukauden poissa, eikä hän olisi sitäpaitsi antanut
teille yösijaa, vaikka hän olisi ollut kotonakin."
Hän sanoi intiaanitytölle pari sanaa ja viittasi Constantinelle,
jolloin nämä poistuivat huoneesta -- Constantine vastahakoisesti kuin
vahtikoira, jonka epäluulot eivät ole kokonaan haihtuneet.
"Olemme iloiset saadessamme tilaisuuden lausua kiitoksemme meille
tänään tekemästänne korvaamattomasta palveluksesta", lausui Emerson.
"Jos olisimme aavistaneet teidän asuvan täällä, emme totisesti olisi
tunkeutuneet taloonne tällä tavoin." Hän tunsi olevansa sangen onneton,
kun tilanne sai tämmöisen käänteen, mutta tuo nuori nainen säästi
häneltä enemmät anteeksipyynnöt vastaamalla huolettomasti:
"Eihän se mitään. Olen odottanut teitä koko ajan. Constantinen
pienellä veljellä on, näettekös, tuhkarokko, ja minun täytyi kiiruhtaa
päästäkseni perille ajoissa, jottei tuota lapsiparkaa olisi pantu
kuumaan kylpyyn ja sitten hierottu lumella, minkä tavan alkuasukkaat
ovat oppineet venäläisiltä ja mihin he ovat hyvin kärkkäät. Muuta
lääkettä täällä ei tunnetakaan. Sentähden minulla ei ollut aikaa
pysähtyä ja antaa tarkempia neuvoja."
"Ellei -- tuota noin -- isällänne --"
Tyttö pudisti päätään.
"Ellei miehellänne -- haluaisin sopia hänen kanssaan asunnosta pariksi
päiväksi. Maksusta --"
Tyttö auttoi häntä jälleen.
"Olen isäntä täällä. Kaikki tämä yltäkylläisyys on minun." Hän teki
valkealla, kaunismuotoisella kädellään mahtavan eleen ja nauroi
niin iloisesti, että Emerson vapautui heti äskeisestä kiusallisesta
tunteesta. "Olette sydämellisesti tervetulleet, ja voitte viipyä
täällä niin kauan kuin haluatte. Constantine katselee karsain silmin
vieraanvaraisuuttani, sillä hän pelkää, että kaikki vieraat ovat yhtiön
väkeä, ja kun viivyitte näin kauan, luulin hänen tällä kerralla olevan
oikeassa, ja teidän päässeen jonkun noiden vartijoiden luo."
"Heitimme erään ruotsalaisen pää edellä ulos", selitti Fraser rennosti,
"ja luulen hänen kiidättäneen sanan toisillekin hengenheimolaisilleen."
"Eikö mitä! Heitä on kaikkia ankarasti kielletty antamasta suojaa
kenellekään, uhalla että menettävät heti toimensa. Constantine
huolehtii kyllä koiristanne, niin että ruvetkaa taloksi. Päivällinen
on myös pian valmis, ja minä toivon teidän suovan minulle sen kunnian,
että aterioitte kanssani", lopetti hän niin suloisen luontevasti, että
Emerson joutui jälleen hämilleen.
"Mielihyvällä", mutisi hän omiin ajatuksiinsa unhottuen. Kuka oli
tämä hyvin puettu, kieltämättä kaunis ja sulavaliikkeinen tyttö, joka
käyttäytyi niin varmasti ja tottuneesti? Miten hän oli tänne joutunut
ja mistä? Ja mitä maailmassa hän täällä teki?
Hän havahtui "sormettoman" Fraserin juhlalliseen esittelyyn. "Tämä
on herra Emerson, ja minun nimeni on French -- Virginian Frenchejä,
tiedättehän; olette ehkä kuullut heistä? Ettekö? Kunnon väkeä, oikein
kunnon väkeä."
Tyttö kumarsi, mutta Emerson keskeytti toimituksen sanomalla
ujostelematta ja seikkailijaan vihaisen katseen luoden:
"Hänen nimensä ei ole lainkaan French, neiti, vaan Fraser -- 'sormeton'
Fraser. Hän on suuri veijari, johon ei voi ensinkään luottaa. Otin
hänet mukaani Nortonin salmen jäältä pelastaen hänet siten poliisin
kynsiin joutumasta."
"Eihän siinä ollut takaa-ajosta puhettakaan", kielsi Fraser aivan
röyhkeästi. "Kuinka sellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään, kun
minä ja tuo poliisi olemme parhaimmat ystävät, minkä kaikki hyvin
tietävät. Hänen tarkoituksensa oli vain pistää mukaani muutamia
papereita, siinä kaikki."
"Vangitsemismääräyksiä, arvatenkin", huomautti Boyd olkapäitään
kohauttaen.
"Ei suinkaan! Ei suinkaan!"
Tyttö, jota tämä esittelytoimituksen merkillinen käänne suuresti
huvitti, keskeytti väittelyn.
"French tahi Fraser, kumpi hyvänsä, te olette molemmat tervetulleet",
lausui hän. "Mutta karkulaisena olette mieluisempi vieras kuin Nomen
poliisipäällikön hyvänä ystävänä, sillä tunnen sattumalta tuon herran."
"En tunne häntä sen tarkemmin kuin että pelastin hänet paleltumasta",
huudahti Emerson heilauttaen päätään Fraseriin päin.
"Ymmärrän." Tyttö nyökäytti päätään hieman ilkamoiden lisäten samassa
vakavasti: "Olen neiti Malotte, mikä minun olisi ehkä pitänyt jo
ennemmin sanoa."
"Ch--", tapaili Fraser, mutta vaikeni äkkiä luoden tyttöön omituisen
katseen, minkä Emerson huomasi ollen näkevinään, että tytön kasvot
punehtuivat hieman, hymynkin muuttuessa merkillisen väkinäiseksi. Tyttö
kääntyi samassa häneen päin.
"Otaksun teidän olevan matkalla etelään?"
"Kyllä; aiomme tavoittaa postilaivan Katmaissa. Otan Fraserin mukaani
seuran vuoksi, sillä vieraassa seudussa on yksin kulkeminen kovin
vaivalloista ja ikävää, ja hän voi olla sangen huvittavakin toveri,
vaikka hän onkin auttamaton nahjus."
"Varmasti", todisti tämä, jonka mielenrauhaa ei voinut mikään
järkyttää. "Nimiä en tahdo oikein muistaa", -- hän katsahti tyttöön --
"mutta leikkisä olen, ja hyvin huvittava."
"Jättäkäämme pois tuo 'hyvin'", oikaisi Emerson.
Sitten keskusteltiin tiestä, elintarpeiden saannista ja
mahdollisuuksista palkata opas loppumatkaa varten. Kun oli hetkinen
juteltu, nousi tyttö ja näytti vierailleen näitä varten varatun huoneen
poistuen sitten pyytäen anteeksi, että hänen täytyi mennä päivällisen
laittoa valvomaan. Hänen mentyään suipisti "sormeton" Fraser huulensa
äänettömään vihellykseen huomauttaen:
"No, jopa jotakin!"
"Kuka hän on?" kysyi Emerson hiljaa mutta kiihkeästi.
"Neiti Malotte, senhän kuulitte. Kaikesta päättäen erittäin
kunnioitettava henkilö."
"Mutta kuka hän oikeastaan on, ja mitä hän täällä tekee?" Emerson
viittasi ympärilleen. "Ja aivan yksin?"
"Lienee selvintä, että kysytte häneltä itseltään", vastasi Fraser.
Seikkailijan äänessä oli omituisen outo sävy, minkä Emersonkin huomasi,
mutta muutos oli sentään niin vähäinen, ettei hänen mielestään
kannattanut puuttua vakavammin asiaan, minkätähden hän rupesi
valmistautumaan päivälliselle.
Hetkisen kuluttua tulikin intiaanityttö heitä hakemaan opastaen heidät
käytävän läpi toiseen rakennukseen, huoneeseen, jonka kynnykselle he
pysähtyivät hämmästyksestä sanattomina. He olivat kuin taikaiskulla
siirtyneet erämaan alkuperäisistä oloista suoraan sivistyneeseen
maailmaan. Huone oli täydellisesti, melkeinpä ylellisesti sisustettu
ja, mikä ihmeellisintä, keskellä välkkyi kirkkaaksi kiilloitettu,
pyöreä mahonkipöytä, joka oli peitetty hienon hienolla, taidokkaasti
ommellulla harsoliinalla. Hopeinen kalusto ja kauniit kristallimaljakot
kimaltelivat sievillä varjostimilla kaihdettujen kynttilöiden valossa,
joiden liekit heijastuivat pöydän tummasta pinnasta, aistikkaat
sinisillä kuvioilla koristetut kultareunaiset lautaset hivelivät
silmää, ja jokaisen eteen järjestetty valikoima korkeita, ohutkantaisia
laseja ilmaisi selvästi, mitä tulossa oli. Lattia oli peitetty
pehmeillä matoilla, ja seinäpapereiden sopusointuiset värit osoittivat
hyvää makua.
Kun on elänyt kauan oloissa, joissa elämän kovuus ilmenee kaikessa
alastomuudessaan, luulee jo vieraantuneensa kaikesta siitä, mikä on
miellyttävää, kaunista ja aistikasta; kaukana sivistyksen rajoilta
eletty vuosia kestänyt, alkuperäinen leirielämä on kasvattanut
ikäänkuin vihamielisyyden kaikkea mukavuutta kohtaan, joka tuntuu
vain menneisyyteen kuuluneelta naurettavalta turhamaisuudelta, kunnes
äkkiä huomaa koko ajan, ehkä aivan tietämättään, ikävöineensä juuri
kaikkea tuota. Puhtaiden liinavaatteiden viileä kosketus tuntuu kauan
sitten unhottuneen lemmityn hyväilyltä, ja lasien ja hopeiden helinä
johdattaa vanhan ja rakkaan sävelen lailla mieleen menneet ajat.
Senpätähden nuo molemmat tuulten ja tuiskujen karaisemat miehet, joiden
mielestä ateriointi oli vain välikohtaus, seisoivat siinä ymmällään ja
sanattomina.
"Tämähän on aivan -- aivan käsittämätöntä", mutisi Emerson muistaen
samassa kuluneet ja tahrautuneet vaatteensa, karvajalkineensa
ja pakkasessa halkeilleet kätensä. "Pelkään, ettemme ole
esiintymiskunnossa."
"Olettepa niinkin", sanoi tyttö. "Olen iloinen saaressani puhua jonkun
kanssa, täällä kun ei käy juuri ketään moneen kuukauteen."
"Hieno paikka", huomautti Fraser tuijottaen ympärilleen suu auki.
"Mistä tämä kaikki on kotoisin?"
"Toin tavarat mukanani Nomesta."
"Nomesta?" huudahti Emerson.
"Niin."
"Olen ollut Nomessa sen perustamisesta saakka. Kummallista, etten
tavannut teitä siellä."
"Olin siellä vain vähän aikaa", vastasi tyttö, kuten Emersonista
tuntui, hieman vältellen, ja pyysi matkamiehiä käymään pöytään antaen
samalla muutamia ohjeita intiaanitytölle, joka oli äänettömästi
ilmestynyt huoneeseen. Merkillisemmällä aterialla ei Boyd Emerson
ollut milloinkaan ollut, sillä täällä erään melkein tuntemattoman maan
unhotetussa kolkassa tarjottiin hänelle huoneessa, jonka hirsiseinät
olivat syvälle lumeen hautautuneet, päivällinen, jossa ei ollut
toivomisen varaa ja jonka rattoisuudesta viehättävä, hienosti puettu,
nuori ja sivistynyt nainen huolehti. Äskeiset kysymykset alkoivat
jälleen kiertokulkunsa hänen ajatuksissaan. Kuka oli tämä nuori nainen?
Mikä tehtävä pakotti hänet olemaan täällä? Ja miksi hän oli yksin?
Mutta tuota ei kestänyt kauan, sillä omien huolten taakka oli siksi
painava, etteivät vieraiden henkilöiden asiat voineet kiinnittää hänen
huomiotaan sen enempää, ja omiin mietteisiinsä vaipuen hän tuli yhä
harvasanaisemmaksi, menneiden aikojen muistojen tulviessa mieleen
näiden sivistyksen ja hienostuneen elämän tunnusmerkkien, joita hän
nyt ympärillään näki, eloonherättäminä. Fraser sitävastoin kukoisti
viinin elvyttämänä kuin ruusu. Hän oli alati äänessä ja kertoili
mitä ihmeellisimpiä juttuja, jotka olivat yhtä uskomattomia kuin
itsekkäitäkin, vallaten kokonaan emännän huomion hänen kumppaninsa
käydessä samalla yhä vaateliaammaksi, hajamielisemmäksi ja melkeinpä
synkäksi.
Tämä ei ollut tulos, johon tyttö oli pyrkinyt; nuoren vieraan
totisuus, joka vain lisäytyi aterian kestäessä, vaivasi häntä,
niin että hän ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa kääntyi tämän
puoleen karkoittaakseen tuon painostavan synkkyyden. Emerson vastasi
kohteliaasti, mutta pysyi yhtä totisena. Tyttö totesi, ettei se
ollut ujouttakaan, sillä pitäessään syrjästä vierastaan silmällä hän
näki tämän salavihkaa silittävän pöytäliinaa ja hypistelevän hopeita
ikäänkuin tunnustellen, miltä niiden kosketus tuntui vuosia kestäneen
eron jälkeen. Tämä välinpitämättömyys, johon tyttö ei ollut tottunut
miesten taholta, ärsytti häntä, mutta kaikki yritykset saada vieras
iloisemmaksi olivat turhat; hän ei voinut keksiä ainoatakaan saumaa
tuossa hajamielisen ilmeettömässä naamiossa, jonka toinen oli vetänyt
kasvoilleen.
"Sanoitte, että noita vartijoita on ankarasti kielletty antamasta
suojaa matkamiehille", virkkoi Emerson vihdoin omasta aloitteestaan.
"Mistähän se mahtaa johtua?"
"Kuuluu yhtiön menettelytapoihin. Pelätään, että joku voisi löytää
kultaa näiltä seuduilta."
"Niinkö?"
"Jokemme on maailman lohirikkaimpia, näettekös, johon nousevien parvien
suuruutta ja lukumäärää ei kukaan voi kuvitellakaan, minkätähden
säilyketehtaiden omistajat koettavat kaikin mahdollisin keinoin estää
vieraita asettumasta tänne."
"En oikein käsitä --"
"Kalvik on, nähkääs, niin eristetty muusta maailmasta ja kalastusaika
on niin lyhyt, että yhtiön täytyy joka kesä tuoda tarvittava
työväestö etelästä. Jos täällä nyt löydettäisiin kultaa, luopuisivat
kaikki kalastajat entisestä ammatistaan ja alkaisivat etsiä kultaa,
jolloin sen kesän saalis jäisi saamatta ja yhtiö kärsisi monien
satojentuhansien dollarien tappion, sillä kalastusajan lyhyys tekee
uuden työvoiman tuottamisen mahdottomaksi. Tästä kyläpahaisesta tulisi
siinä tapauksessa käden käänteessä vilkas kaupunki, tänne ilmestyisi
kullankaivajia aivan tulvimalla, ja silloinpa saattaisi sattua, että
kalastuksessakin alkaisi ankara kilpailu, joka aiheuttaisi hintojen
laskun ja saannin huononemisen. Kuten siis näette on paljonkin syitä,
miksi Kalvik-joen alue on kullankaivajille kielletty maa. Yösijaa ja
leipänaulaa ette saa millään hinnalla, sillä nuo vartijat saavat sitä
paremman palkan, kuta tylymmin he vieraita kohtelevat, ja intiaanit
eivät tohdi myydä kiiskeäkään rangaistuksen pelosta, että saavat
nääntyä nälkään, he kun saavat kaikki tarpeensa yhtiön varastoista."
"Sentähden olette siis perustanut tämän kaupan?"
"Kaupanko? Eihän tämä ole mikään kauppa. Nämä elintarpeet ovat
työmiehiäni varten."
"Työmiehiänne?"
"Aivan niin. Väkeni työskentelee eräällä valtauksella vuoristossa.
Tämä on päämajamme ja minä sen vartija miesteni ollessa
kullanetsintäretkillä."
"Asetutte siis lohitrustin etujen tielle?" nauroi Fraser.
"Kyllä, tavallaan. Tiesin, että nämä seudut olivat aivan tutkimattomat,
minkätähden palkkasin kuusi miestä, ostin pienoisen kuunarin ja
purjehdin tänne Nomesta varhain keväällä. Pidimme vartijat loitolla,
ja kun laivat saapuivat kalastuksen alkaessa, olivat nämä rakennukset
valmiit ja väkeni vuoristossa, johon heitä ei ollut hyvä seurata! Itse
jäin tänne torjumaan mahdolliset väkivaltaisuudet."
"Mutta eihän kukaan suinkaan tahtonut teille mitään vahinkoa saattaa?"
kysyi Emerson, jonka jakamattoman mielenkiinnon tämä merkillinen nuori
nainen oli nyt kokonaan vallannut.
"Oh, kyllä!" vastasi tyttö omituisesti naurahtaen. "Kun mies himoitsee
rahaa, on hän valmis turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin
unhottaen kunnian, ritarillisuuden ja sopivaisuuden alkeellisimmatkin
vaatimukset. Rahanhimo ei tunne mitään lakeja, ja taistelussa
dollareista on sääli tuntematon käsite. Aivan henkilökohtaisesti he
eivät tietenkään voineet kimppuuni käydä, kun olen nainen, mutta onhan
niitä muitakin keinoja, eikä ole lainkaan varmaa, kammoksuvatko he
sitäkään, ellei muu auta. Tehtaat kuuluvat eri omistajille, mutta
kaikki toimivat yhdessä keskinäisen sopimuksen perusteella ja yhden
miehen johdolla. Hänen nimensä on Marsh -- Willis Marsh, eikä hän ole
luonnollisestikaan minun ystäväni."
"Siis jotakin sinnepäin, että 'yhdessä me kestämme, mutta yksin
kaadumme'."
"Niin juuri. Vastuunalaisuus vähenee, kuta laajemmalle se ulotetaan,
joten täällä on ilkitöiden tapahtuessa mahdoton saada syyllisiä ilmi.
Kuunarini upottaminen oli heidän ensimmäinen konnantyönsä -- aamulla
näytän teille sen jään läpi pistävät mastot. Eräs heidän hinaajansa
ajoi 'erehdyksessä' täyttä vauhtia suuren reiän sen kylkeen, vaikka
kuunarini oli ankkuroitu ainakin sadan metrin päähän väylästä, ja,
ajatelkaahan, tuolla Marshilla oli vielä otsaa tulla vaatimaan minulta
korvausta hinaajan saamista vaurioista väittäen, ettei kuunarissa
muka ollut ainoatakaan lyhtyä." Cherry Malotten silmät tummenivat
närkästyksestä. "Niinkuin kukaan olisi tullut ajatelleeksikaan ripustaa
lyhtyjä sellaiseen pieneen alukseen, joka oli sitäpaitsi ankkuroitu
kauas kulkureitiltä. Sitten seurasi peiteltyjä uhkauksia, mutta kun
ne eivät tehonneet, alkoi hän ahdistaa minua julkisemmin. Kun en
sittenkään säikähtänyt, surmasi hän -- olette ehkä kuullut siitä --
yhden mieheni."
"Mahdotonta!" huudahti Boyd.
"Mahdotontako? Ei suinkaan. Häikäilemättömät miehet eivät kavahda
mitään seudussa, jossa ei ole laista turvaa; rahasta kilpaillessa
ei valikoida keinoja. Siinä suhteessa ovat naiset erilaisia. En ole
milloinkaan kuullut naisen tehneen murhaa vain rahojen takia."
"Oliko kysymyksessä oleva tapaus todellakin tahallinen murha?"
"Päätelkää itse. Mies tuli hakemaan elintarpeita ja joutui Marsh'in
miesten pariin, jotka juottivat hänet juovuksiin -- hän oli viinaan
menevä -- ja tappoivat hänet. Kerrottiin, että juomingit olivat
päättyneet hurjaan tappeluun, jolloin eräs kiinalainen teki teon, mutta
Willis Marsh on pääsyyllinen. Ruumis oli tuotu sitten tänne ja pantu
portailleni oveni eteen. Oh, kuinka hirveätä se oli!" Tytön silmät
hämärtyivät ja valkoiset kädet puristuivat nyrkkiin.
"Ja kaikesta huolimatta olette yhä paikallanne"? ihmetteli Emerson.
"Tietysti! Tämä seikkailu merkitsee minulle sangen paljon, ja
sitäpaitsi, _suunnitelmistani en aio luopua_" -- lasin kanta, jota hän
oli pyöritellyt sormiensa välissä, napsahti poikki -- "en, vaikka mitä
tapahtuisi."
Ääni ja sanoissa ilmennyt jyrkkä päättäväisyys ja uhma olivat henkilön,
joka oli tottunut suoriutumaan kaikesta omaan neuvokkuuteensa luottaen,
mutta sittenkin oli vaikeata uskoa, että tämä hento nainen omasi
kaiken sen tarmon, rohkeuden ja kyvyn, minkä noiden uhkarohkeiden
suunnitelmien toteuttaminen vaati. Naisellisen reippauden ja
toimintahalun, joka ehkä oli houkutellut tytön yritykseen ryhtymään,
Emerson saattoi kyllä ymmärtää, mutta toiminnan jatkaminen sellaista
vastarintaa uhmaten -- sehän oli miesten työtä, johon tarvittiin
tarmokkaankin miehen kaikki voimat -- ja tyttöhän oli kuitenkin
niin äärimmäisen naisellinen. Emersonista tuntui, ettei hän ollut
milloinkaan kohdannut naisellisempaa naista.
"Kalastusaika on onneksi lyhyt", lisäsi tyttö huolestuneen rypyn
ilmestyessä otsalle, "mutta en tiedä, mitä ensi kesänä voi tapahtua."
"Olisinpa mielelläni tahtonut kohdata tuon Marshin joukon", huomautti
Fraser värittömissä silmissään merenvihreä vivahdus.
"Pelkäättekö väkivaltaisuuksien uudistuvan"? kysyi Emerson.
Cherry Malotte kohautti pyöreitä olkapäitään. "Jotakin he varmasti
yrittävät, mutta en pelkää heitä. Constantine on henkivartijani, ja
teidän täytynee myöntää, että hän on siihen kykenevä." Kohtaus, jonka
hän oli keskeyttänyt ennen päivällistä, sai hänet vieläkin hymyilemään.
"Entä Chakawana, hänen sisarensa. Hän on aivan yhtä urhoollinen ja
muistuttaa vihastuessaan haukkaa, vaikka Chakawana merkitseekin
'lumilintu'. Sointuva nimi, vai mitä?"
Tyttö huomasi nyt, että molemmat miehet tuijottivat häneen vilpittömän
hämmästyneesti, minkätähden hän nousi lisäten: "Toisessa huoneessa
voitte tupakoida, jos haluatte."
Emerson noudatti kehoitusta kaikesta kuulemastaan ja näkemästään aivan
ymmällään ja seurasi häntä "sormeton" Fraser kintereillään.