Pohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie,
joka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin
Kalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on.
Kesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta
talvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy
silloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies,
joka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin
hurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa,
eteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta
sanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti
matkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin
kaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella
keinottelevat liikemiehet tietävät.
Kreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja
pitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa --
säilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta -- kas siinä koko kaupunki.
Ensi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin
kaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla
penikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl.
penikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat
katot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja
niiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen
jäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät.
Alkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä
kukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka
niiltä toimeentulonsa verona perii.
Eräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen
puuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden
uupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta
päivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen
hämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa,
mikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava
usva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki
maiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti
kaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat
sumuun tuijottaessaan.
Miehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä
äänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät
kuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka.
Katse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki
sulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.
"Sormeton" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan
ja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit
tempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista
tuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa
kohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.
Fraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin
koirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita
jalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita
jääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät
jaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni
niiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän
puhdistuksen. Fraser istahti rekeen.
"Onpa tämä raatamista!" huokaisi hän. "Ellen näe pian puita tahi
jotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin
tulen varmasti hulluksi."
"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat",
huomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan
ajokkoidensa jalkoja. "Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää
kaukana."
"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan
koko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun
askeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin
kulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte
paistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?",
"Älkää hassutelko!" naurahti koirien viereen polvistunut mies.
"Mitäpä pahaa siinä on, jos välistä muistelee sitäkin herkkua", nauroi
Fraser hyväntuulisesti ja kaivoi taskustaan piipun, jonka varren hän
totesi parilla kiinteällä imaisulla olevan auttamattomasti tukossa.
"Tuokin pakana on jäätynyt", harmitteli hän. "Näyttääpä totisesti
siltä, ettei ihminen voi harjoittaa mitään paheita tässä maassa. Olenpa
iloinen, että pian pääsen täältä."
"Niin olen minäkin", virkkoi toinen, joka oli hiukan nuorempi, ja
istahti toverinsa viereen saatuaan työnsä valmiiksi.
"Kuten jo äsken sanoin", jatkoi Fraser, "en ymmärrä, miksi te
oikeastaan sieppasitte minut noiden sinitakkisten lainvalvojien
kynsistä. Sanotte, että teitte sen saadaksenne seuraa, mutta mehän
olemme murjottaneet koko matkan kuin kaksi kuuromykkää. Minkätähden
teitte sen, Bo? Sanokaahan."
"Siksi, että te puhelette aivan tarpeeksi meidän molempienkin edestä."
"Aivan niin, mutta se ei ole mikään pätevä syy antautua esivallan aivan
liian turhantarkan huomion esineeksi. Sitä ei teidän iäisenne mies tee
vain sentähden, että kaipaa seuraa."
"Otin teidät mukaani koinsyömien siveyskäsitteidenne takia, sillä olin
kyllästynyt itseeni, ja te huvititte minua. Eikä minulla ole sitäpaitsi
Itsellänikään mitään syytä olla esivallan erikoinen Ihailija", lisäsi
Emerson harvakseen.
"No sitähän minäkin", innostui Fraser, "olin varma, että teilläkin
puristi kenkä jostakin. Mistä oli kysymys? Täällä voimme olla
toisillemme avomieliset kuin hyvät toverukset ainakin, enkä minä ole
vielä milloinkaan kielitellyt."
"Riittää jo! En ole toverinne siinä merkityksessä, kuin näytätte
luulevan ja olenpa sitäpaitsi aivan liian tyhmäkin kelvatakseni
kunnianarvoisan ammattikuntanne jäseneksi."
"Ammatti kuin ammatti, ja omasta mielestäni on omani yhtä kunniallinen
kuin mikä muu hyvänsä. Kaikkea olen koettanut ja kokemuksestani
tiedän, että edellytykset ovat kaikkialla samat. Täytyy vain osata
valikoida helpoin ja mukavin." Hän kumartui lumikenkäinsä nauhoja
kiristämään ja loi sitten tutkivan katseen kumppaninsa ilmeettömiin
kasvoihin, jotka olivat kuin kiveen veistetyt, joutuen jälleen kiihkeän
uteliaisuuden valtaan, joka oli jo kolmen viikon ajan häntä taukoamatta
kiusannut. "Niin, ellette ole meikäläisiä, niin teidän pitäisi tulla
sellaiseksi", huomautti hän vihdoin hieman ärtyisesti. "Etevämpää
pokerinpelaajanaamaa en ole kuunaan nähnyt; sehän on sileä ja ilmeetön
kuin kalkittu seinä. Silloin vain näin piirteissänne jotakin eloa, kun
pelastitte minut jäälautalta Nortonin salmessa."
Hän tallusteli valjakon eteen, koirat nousivat vastahakoisesti, ja
ruoskan läjähtäessä lähti tuo pieni karavaani jälleen jatkamaan
äänetöntä matkaansa harmahtavan hämärän halki.
Noin tunnin kuluttua matkue saapui joen äyräälle, jonka korkeisiin
kinoksiin syöpyneestä ahtaasta solasta tie laskeusi melkein
äkkijyrkästi jäälle. Mereltä puhalsi jäätävän kylmä viima, eikä
edessäpäin näkynyt muuta kuin kaukaa häämöttävien, nousuveden
puristuksessa muodostuneiden ahtojääröykkiöiden ja -harjanteiden
korkealle kohonneet särmät, mutta tie, joka oli nyt kova ja kiinteä,
näkyi niin selvästi, että molemmat miehet heittäytyivät rekeen,
koirien, jotka hyvän tien rohkaisemina heti unhottivat uupumuksensa,
puhaltautuessa täyteen laukkaan.
Hetkisen kuluttua saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantui. Toinen
haara poikkesi suoraan joelle, ja kun miehet tiesivät, että kaupungin
täytyi olla jossakin sielläpäin joen toisella rannalla, vaikka
lumipyry esti sen näkymästä, lähtivät he seuraamaan sitä joutuen
pian ahtojääröykkiöiden keskelle, jotka olivat siinä kuin rajamerkit
osoittamassa, mihin saakka nousuveden rynnistys ulottui.
Eteenpäinpääsy kävi nyt niin hankalaksi, että molemmat hypähtivät
reestä, jota toinen sitten ohjaili tien mutkien mukaan taakse
kiinnitetystä tangosta, toisen juostessa rinnalla. Tie nousi ja laski
harjanteiden yli kiiveten ja teki äkkiarvaamattomia mutkia röykkiöitä
kierrellen, mutta valjakon vauhti ei hiljentynyt hetkeksikään.
Röykkiöt alkoivatkin pian harveta ja viimeisen harjanteen yli, jonka
toisella puolella jää oli jälleen sileätä ja tasaista, laskettiin
täydessä laukassa, mutta kun päästiin alhaalle, kuului tuhoa ennustava
rusahdus, ja ennenkuin kumpikaan ennätti tuskin huudahtaakaan,
hulvahti vesi reenjalasten yli. Emerson karjaisi, koirat rynnistivät
eteenpäin, mutta jää ei kestänyt, vaan murtui kaameasti ritisten, ja
hän vaipui hetkeksi umpisukkeloon. Koirat pysähtyivät, ja reki, jonka
jalakseen hän hädissään tarrautui kiinni pelastuakseen hukkumasta,
liukui myös avantoon, vetäen mukanaan "sormettoman" Fraserinkin,
jonka henki salpautui melkein kokonaan, kun jääkylmä vesi kohosi
äkkiä kainaloihin saakka. Reki vajosi ensin hitaasti, kunnes se
uiskenteli avannossa melkein upoksissa, ja paikka, joka äsken oli
näyttänyt niin houkuttelevan turvalliselta, muuttui nyt mitä suurimman
sekasorron näyttämöksi, jossa veden valtaan joutuneet miehet ja koirat
kamppailivat henkensä edestä. Valjakon ensimmäinen pari oli päässyt
tuon vaarallisen paikan yli kiinteälle jäälle, toisten huppuroidessa
avannossa koettaen uimalla päästä pälkähästä, mutta vetohihnat olivat
liian lyhyet. Emerson ponnisti jalkansa rekeä vasten ja oli jo monta
kertaa pääsemäisillään jäälle, mutta reuna ei kestänyt hänen painoaan,
vaan murtui yhä uudelleen ja joka yrityksellä entistä helpommin.
Fraser taisteli vastapäisellä sivulla aivan yhtä huonolla tuloksella,
ja jokainen uusi ponnistus vain laajensi avantoa. Kylmä tunkeutui
luihin ja ytimiin, ja hukkumaisillaan olevat koirat alkoivat
säälittävästi ynistä ja köhiä veden tunkeutuessa sieraimiin, jolloin
Emerson huusi kumppanilleen:
"Katkaiskaa hihnat! Sukkelaan!" Mihin toinen vastasi vettä syljeskellen
ja kalisevin hampain änkyttäen:
"En -- en osaa uida!"
Emerson raahautui puolittain uiden reen keulapuolelle ja viilsi yhdellä
vetäisyllä vetohihnat poikki, jolloin koirat heti kiipesivät avannosta
ja alkoivat piehtaroida kuivassa lumessa. Sitten hän yritti nostaa
reen keulan jään reunalle ja ärjäisi johtajille, jotka olivat vielä
valjaissa, kehoittaen niitä vetämään, mutta ne vastasivat kaikkiin
kehoituksiin vain surkeasti uikuttaen ja häntäänsä heiluttaen. Hän ei
kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti yhä uudelleen, mutta jää murtui
joka kerta hänen altaan, kunnes hän siinä kamppaillessaan kiskaisi
avantoon koiratkin, jotka olivat vielä hihnoissa kiinni. Tilanne
näytti aivan toivottomalta. Hän olisi kyllä voinut helposti päästä
lujalle jäälle reen takana, johon Fraser parhaillaan pyrki, mutta
siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt jättää koirat oman onnensa
nojaan, mitä hän ei tahtonut tehdä. Toinen iski käpälällään puukonkin
hänen kädestään, ja kylmän jäykistämänä hän oli jo menettänyt melkein
kaiken pelastuksentoivon, kun hänen korviinsa osui samassa monen pienen
kulkusen kilinä ja vieraalla äänellä huudettu, tiukka komentosana.
Lumipyrystä sukeltautui suunnalta, johon he olivat pyrkineet,
täyttä laukkaa kiitävä valjakko, joka oikealle kaartaen vältti tuon
vaarallisen paikan ja pysähtyi. Emerson totesi yhdellä ainoalla
hätäisellä silmäyksellä, ettei hän ollut koko pohjolassaoloajallaan
nähnyt toista tuon vieraan valjakon veroista. Koirat kuin susia,
harmaita, laihoja ja villejä, ja kaikki kaksitoista niin kookkaita,
että jokainen ulottui pitkääkin miestä reiteen. Pulkan tapainen reki
oli pitkä ja keveä, jonka kaltaista Emerson ei ollut myöskään ennen
nähnyt, ja kaikki tarvittavat peitteet olivat valkoisen ketun nahkaa.
Niihin kietoutunut olento lausui jotakin käskevällä äänellä,
jolloin valjakon ajaja, eräs roteva intiaani, kiiruhti nopeasti
onnettomuuspaikalle. Napittamaton polviin saakka ulottuva päällysmekko
oli tehty oravannahoista, joiden hännät liehuivat tuulessa, ja kun
mies läheni, huomasi Emerson, ettei tämä ollutkaan intiaani, vaan
poikkeuksellisen vaaleaihoinen sekarotuinen. Ehdittyään kohtaan,
jossa nousuveden puhkaiseman avannon heikko jää aikoi, mies laskeutui
pitkälleen ja läheni varovasti ryömien tarttuen vihdoin kiinteällä
kädellä toisen jäiden seassa huppuroivan koiran kaulavyöhön, madellen
sitten yhtä varovasti takaisin, kunnes pääsi lujalle jäälle jälleen,
jolloin hän alkoi kiskoa kaikin voimin vetohihnasta.
Tehtävä olisi ollut sangen vaikea ja vaatinut mitä suurinta taitoa ja
kätevyyttä, mutta kun miehellä oli varma tuki mihin nojata jalkansa,
ponnisti hän kaikki voimansa kiskoen sekä tempoilevat koirat että reen
heikon jään läpi, joka alati murtui, kiinteän jään reunaan, jossa hän
alas kumartuen vetäisi ensin tuon melkein tunnottomaksi jäykistyneen
Emersonin luokseen, kiskaisten siten koirat ja reenkin kuivalle.
Pulkassa istuva henkilö oli katsellut heitä vaieten, mutta lausui
nyt jotakin hyvin painokkaasti, minkä sekarotuinen toisti kovemmalla
äänellä, sillä pulkassa istuja oli nainen.
"Penikulma -- valkoisen miehen talo. Menkää sukkelaan -- palellutte."
Hän viittasi suuntaan, josta miehet olivat tulleet, osoittaen samalla
tien toista haaraa.
Fraser oli sillä aikaa kömpinyt omin voimin jään reunalle ja kierteli
nyt avantoa vaatteet kauttaaltaan jäässä.
"Eikö teillä olisi antaa meille kuivia vaatteita?" tiedusteli hän.
"Kaikki varusteemme ovat kastuneet."
Tyttö lausui jälleen pari sanaa, jotka intiaani tulkitsi.
"Ei! Älkää viivytelkö, vaan kiiruhtakaa. Menemme eri suunnalle, emmekä
voi viipyä kauemmin."
Hän kiiruhti takaisin emäntänsä luo ja huudahti koirilleen, jotka
lähtivät heti kirmaamaan hurjaa vauhtia rantaa kohti, ajajan
seisoessa takana kannaksilla valjakkoaan kättenliikkeillä ja kimeillä
huudahduksilla ohjaten. Kun reki syöksähti ohi, näkivät molemmat
valkoiset miehet vilahdukselta nuoren naisen miellyttävät piirteet
suuren turkispäähineen alta. He jäivät tuijottamaan sanattomina
nopeasti loittonevan valjakon jälkeen, jäämeren viiman jäykistäessä
heidän vaatteensa ja jäädyttäessä kengänpohjat jäähän kiinni.
"Huomasitteko?" huudahti Fraser. "Hyvä Jumala, sehän oli _nainen!_ Ja
_kaunis_!"
Emerson liikahti. "Mitä joutavia! Arvatenkin joku sekarotuinen",
murahti hän.
"Sekarotuiset eivät ole milloinkaan vaaleatukkaisia!" intti toinen.
Irtipäästetyt koirat valjastettiin kiireimmiten kukin entiselle
paikalleen ja valjakko hoputettiin tielle, miesten juostessa rinnalla
lämpimikseen, sillä märistä vaatteista hohtava kylmyys oli läpitunkeva.
Päällimmäiset vaatteet olivat jäätyneet melkein metallinkoviksi,
niin että käynti oli hyvin vaivalloista ja kömpelöä, mutta pysähtyä
ei uskallettu, sillä pohjolassa merkitsee pysähtyminen näissä
olosuhteissa kuolemaa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat miehet jokitörmällä suuren
rakennusryhmän keskellä, jonka he olivat nähneet häämöttävän
lumipyrystä. Syvään tallattu polku vei pienelle, melkein kokonaan
lumeen hautautuneelle tuvalle, jonka savutorvesta kohoava lämpö pani
ilman väreilemään. Koirat yltyivät haukkumaan, johon talossa majailevat
ja tulokkaiden aiheuttaman melun havahduttamat koirat kiukkuisesti
vastasivat, mutta molemmat miehet olivat niin uuvuksissa, että tuskin
pystyssä pysyivät.
"Etsikää Isäntä käsiinne ja selittäkää hänelle, että olemme märät ja
väsyneet", lausui Emerson. "Päästelen sillä aikaa koirat valjaista."
Fraser astui tupaan ja Emerson kiiruhti riisumaan valjaat, mikä työ oli
kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki solmut ja soljet
olivat jäätyneet nyrkinkokoisiksi tönkeiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin
kaivaa reestä kirves ja hakata sillä hihnat poikki. Saatuaan koirat
irti hän kävi kirveineen remmien kimppuun, joilla kuroma oli köytetty,
ja sieppasi syliinsä kostuneet vuodevaatteet lähtien sitten pyrkimään
tuvalle.
Mutta ennenkuin hän pääsi perille, Ilmestyi Fraser ovelle kasvoillaan
omituisen hämmästynyt ja tyhmistynyt ilme. Eräs tylyn ja synkän
näköinen mies seurasi hänen jäljessään pysähtyen kynnykselle.
"Muista tavaroista ei ole väliä", virkkoi Emerson kalisevin hampain.
"Eipä olekaan", vastasi Fraser. "Meitä ei päästetä sisään."
Emerson hämmästyi niin, että unhotti pakkasenkin.
"Ja miksi ei?" huudahti hän. "Onko tuvassa joku sairaana?"
"En tiedä; tämä miekkonen sanoo vain 'niks', ja sillä hyvä."
Mies, joka oli ilmeisesti jätetty vartioimaan paikkaa, nyökäytti
päätään ärjäisten: "Niin on laita! Täällä ei ole tilaa."
"Tässä on varmaankin joku väärinkäsitys", virkkoi Emerson. "Putosimme
jäihin ja olemme aivan läpimärät, ymmärrättekö, joten meidän täytyy
päästä suojaan ja tulen ääreen. Kyllähän sopu sijaa antaa vaikka teillä
olisi kuinka ahdasta hyvänsä", ja hän läheni ovea makuuvaatemytty
kainalossa, mutta mies ei siirtynyt kynnykseltä.
"Tänne ette pääse! Kolmen penikulman päässä on toinen talo. Menkää
sinne!"
Emerson ei ollut sanoja kuulevinaan, vaan työntyi eteenpäin asettaen
mytyn olkapäälleen niin, että se töytäsi vartijata kasvoihin, jolloin
tämä hypähti vaistomaisesti syrjään, epämieluisen vieraan tunkeutuessa
kursailematta hänen ohitseen ja vieläpä nauraen, vaikka naurussa
olikin metallinkova, pahaaennustava soinnahdus. Tyhmistynyt vartija ei
ehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ennenkuin Emerson jo astui
tupaan Fraser kintereillään, latuskanenäisen intiaaninaisen peräytyessä
kiireesti ovelta peremmälle. Emerson läimäytti myttynsä permantoon ja
komenti karskisti:
"Tehkää kunnollinen valkea ja tuokaa jotakin syötävää. Sukkelaan!"
Kääntyen isännän puoleen, joka kömpi sisään heidän jäljessään, hän
lisäsi tämän kyräilevistä silmäyksistä huolimatta: "Täällähän on, hyvä
mies, tilaa vaikka kuinka, ja me kyllä maksamme puolestamme. Hakekaahan
nyt lisää puita, niin olette oikein kunnon mies, sillä olemme jäässä
ihan luita ja ytimiä myöten." Hänen aivan musertava sydämellisyytensä
tukahdutti kaiken vastarinnan ja mies totteli happamen näköisenä.
Matkamiehet riisuivat nyt vilauksessa kaikki päällysvaatteensa ja
muutamassa sekunnissa oli tuo pieni huone ripustettu täyteen höyryäviä
vaatekappaleita. He ottivat koko talon haltuunsa ja komentelivat
isäntää ja tämän naista hyväntuulisella jyrkkyydellä, joka ei sietänyt
vastaväitteitä, kunnes talonväki vihdoin hävisi johonkin sisempään
huoneeseen, josta alkoi heti kuulua hiljaista puhetta.
Fraser, joka oli pitänyt miestä koko ajan silmällä, huomautti
kumppanilleen:
"Mikähän tuota kuvatusta oikein vaivaa!"
Hyväntuulisuus, jota Boyd Emerson oli teeskennellyt, katosi, kun hän
vastasi:
"En ole milloinkaan kuullut, että paleltumaisillaan olevilta miehiltä
olisi kielletty suojaa. Tässä piilee jotakin -- hänellä on kieltoonsa
varmastikin joku pätevä syy. En ole riidanhaluinen, mutta jos --"
Toiseen huoneeseen vievä ovi aukeni samassa ja isäntä ilmestyi
kynnykselle.
"Tänne ette voi jäädä", sanoi hän. "Toimintaohjeeni, joita minun täytyy
ehdottomasti noudattaa, ovat sellaiset."
Emerson hieroskeli käsivarsiaan tulen ääressä eikä vastannut,
ja kun Fraser oli yhtä huonokuuloinen, toisti mies, joka oli
kansallisuudeltaan ruotsalainen, kehoituksensa uudelleen ja äskeistä
jyrkemmin:
"Ulos tuvastani ja sukkelaan!"
Vieraat seisoivat takan ääressä selin häneen eivätkä olleet vieläkään
mitään kuulevinaan, minkätähden mies ärjähti raivosta käheällä äänellä
läheten samalla uhkaavasti:
"Jumal'auta, minä heitän teidät ulos!"
Hän kumartui ja kahmaisi syliinsä lähinnäolevat vaatteet astuen sitten
ulko-ovelle, mutta ennenkuin hän ehti täyttää, uhkauksensa, pyörähti
Emerson salamannopeasti ympäri syvälle vajonneet silmät vihasta
leimuten ja tarttui miestä kaulukseen riuhtaisten hänet takaisin
niin rajusti, että märät vaatekappaleet sinkoilivat joka taholle.
Ruotsalainen karjahti, mutta Emerson iski häntä kämmenellään vasten
suuta paiskaten hänet sitten luotaan sellaisella voimalla, että mies
melkein lensi vastapäiseen seinään.
"Nyt leikittelen vain kanssanne -- en tahtoisi tehdä teille pahaa",
kuuli Fraser kumppaninsa sanovan omituisesti värähtelevällä äänellä.
"Ulos majastani!" kiljaisi mies hurjistuneesti ja hypähti Emersonia
kohti. Hän oli ilmeisesti sangen vahva ja rohkeakin, joten Emerson
väisti ja antoi nyrkkinsä heilahtaa, koska tappelua ei voinut enää
välttää. Kuului naisen säikähtynyt kirkaisu, ja ruotsalainen kaatui
kuin hirsi. Boyd oli samassa hänen kimpussaan ja raastoi hänet eteisen
halki ulko-ovelle, jonka kynnykseltä hän lennätti vastustajansa yhdellä
potkulla kauas nietoksiin, minkä tehtyään hän salpasi oven ja palasi
sisään vapisevin huulin ja kasvolihakset nytkähdellen.
"Sormeton" Fraser tuijotti häneen suurin silmin kuin johonkin
ennenkuulumattoman merkilliseen ilmestykseen virkkaen vihdoin hieman
arasti naurahtaen:
"Olettepa te aika riivattu, en muuta sano. En luullut teidän olevan
sitä lajia."
Kun toinen ei vastannut, kaivoi hän piipun höyryävän turkkinsa
taskusta, ja täytti sen rasiasta ikkunalaudalla, minkä tehtyään hän
nojautui tuolissaan mukavaan asentoon, heilautti jalkansa pöydän
reunalle ja virkkoi tyytyväisesti huokaisten:
"Tuommoiset raivokkaat kohtaukset järkyttävät aina mieleni perinpohjin."