TOPIAS: Sitähän minä, jotta neiti se tämä on eikä -- akka vielä. No --
yhyy. (Rykii.) Yh-yh -- tuota, juu.
AINA: No, istukaa.
TOPIAS: Jaksaa tuota seistakin. (Pyörittelee hattuaan ja seisoo hetken,
sitten istuutuu.) Niin, tuota, se Amalia höpsykkä kun se, tuota,
höpsytteli, jotta sitä neiti niinkuin sitä tuttavuutta haluaisi. No,
jospa häntä teen sitten jonkun kysymyksen, alkajaisiksi ikäänkuin,
jotta onkos sitä kangasta kudottu?
AINA: On.
TOPIAS: Sitä kun on siinä vielä se kangas, niin tulisitteko tuota
kutomaan sen?
AINA: Mitä?
TOPIAS (huutaa kovemmin, kun luulee kuuroksi): Sitä kangasta. Ja onkos
sulla se talo?
AINA: Mitä?
TOPIAS (huutaa): Talo onko?
AINA: Ei.
TOPIAS: No, perhana. Mitäs se eukko? Onkos niitä sulla rahojakaan?
AINA: Mitä rahoja?
TOPIAS (huutaa): Perintö, perintö- ja säästörahoja, en suinkaan minä
sinusta muuten, noin laihakin kun olet, ettei kun luu ja nahka, lienet
kivulloinen. Vaan jos oikea ihminen lienet, annan aluksi ruokaa ja
särvintä, jotta tuosta kuontumaan kykenet, jos näet niissä rahajutuissa
perää oli -- noin, tuota, oliko tuota mitä rikettä papinkirjassasi,
oletko, tuota, onko jo perillistä?