AMALIA (riuhtaisten itsensä irti): Minä olen kuullut, minä tiedän
vihjauksen.
TUOMAS: Tiedätkö, sinä enkeli?
AMALIA (riemuissaan): Tiedän vihjaukset ja ohjaukset ja kaikki.
MIINA: No?
TUOMAS: No?
AMALIA: Miinalle toinen mies.
MIINA: Mistä?
TUOMAS: Mistä?
MIINA: Ei minua kukaan huoli -- ei ainakaan niistä, joita tunnen.
AMALIA: Joo, huolii, nyt minulle selvisi kaikki. Ensiksi: Suutari sen
olla pitää, ettäs takaisin sukuusi pääset -- (syleilee). Miina, Miina,
rakas kälyni, etkö jo ymmärrä?
MIINA: Mitä, mitä, kälysi -- miten? Selitä, minun rintani halkeaa.
TUOMAS: Ja minun mahani.
TIINA: Amalia, anna olla. Mitäs Kinkkusta kaupittelet, vierasta
tavarata? (Miinalle.) Eläkä osta sikaa säkissä sinäkään. (Amalialle.)
Katso, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt. Saat siihen eukkoja -- vaikka
satoja --
AMALIA: Vaan ei sellaisia, joilla on taloja.
TIINA: Ei, talon päässä on mieltä.
MIINA: Vaan ei vanhan ämmän päässä (tarkoittaa Tiinaa).
TIINA: Kuten sinun -- eipä näy, kun talollinen suutarille.
TUOMAS: No, sopikaatte. Vanhahan Tiina on siihen leikkiin.
AMALIA: Mitä riitelette. Olen oikeastaan aina tuntenut, että Miina on
sukua.
TIINA: Niinpä tuntuu riidoistanne.
AMALIA: Vieraan kanssa ei viitsi riidelläkään. Mitä läheisempi, sitä
riitaisempi sille -- se on rakkautta.
TUOMAS: Varjele, ai-ai!
TIINA: Vai se se nyt sitä on. Ähää!
AMALIA: Sukua se on Miina, muuten ei meitä olisi samanne vetänyt.
Veljeni kylkiluusta sinä olet tehty.