TIINA: Päivää.
AINA: Päivää. Milläs matkoilla se Tiina?
TIINA: Milläs, virkamatkoillapa se Tiina. Sanoi tuo Miina: "Kuules,
Tiina, tules hieromaan noita kävelyvehkeitä, ei niissä enää veren
virekään käy." "Tullaan", sanoin minä... "Vieläkö sinulla on
jaloissasi se sama veri, joka viime kerralla sinne jäi?" "Sama
on", sanoi Miina. "Kupataan pois", sanoin, "eivät ne vanhan jalat
verta enää siedä". "Vanhan", kivahti Miina, "kun morsiankin olen";
sitten se kertoi tämän rengin kihloissa olevansa. "No annas", sanoin
minä, "minäpä sinut nuorennan, kupataan sydämestä kaikki veri pois,
vetäistään sarvi sydämen kohdalle ja pari keuhkoihin, niin kevenet ja
liika ikä häviää veren mukana". "Vetäistään", sanoi Miina. "Ja hae
sinä linjamenttiä, niin hierotaan niitä tunnepaikkoja, kovin tämä
elämän humu väsyttää", sanoi Miina. (Ainalle.) No, paneppas tuohon
linjamenttiä vaikka suutarinmarkalla, ropsauta runsaasti, ei tämä
atteikkari itse ole tarkka, annettiin minulle kahvit, kun viime täällä
kävin, ei ne tässä talossa tarkkoja. No, pane, pane vielä.
AINA: Ei sitä liikaa saa tahtoa.
TIINA: Saituruus on synti, ja se asuu mahassa, maha se on niitä
synninpesäpaikkoja täynnä. No, näytäpäs, paljonko panit, no, pane nyt
paperiin, kun paperin ilmaiseksi saa, -- niin, kahvit viime kerralla
annettiin.
AINA: Ei ole rouva nyt kotona.
TIINA: Vai ei, pistäynpä sitten toisen kerran. Ei ole perillistä?
AINA: Ei ole.
TIINA: Synnin huitaleesta se ihminen maailmaan tulee. Synnistä,
synnistä vain. Ilmankos on sellainen -- saita -- (kääntyy ovelta) --
niin kun oli tuo kyökin ovi säpissä, sille Amalialle olisi vielä ollut
asiata -- mitenkä tuota tapaisi -- pitäisi tuota tavata.
AINA (harmissaan): No, minä käsken tänne.