AMALIA (huutaa ulos): Tuomas, Tuomas, tulkaahan tänne.
TUOMAS (tulee): Tuomaaksi sitä on minua kutsuttu, kun ei muuksikaan ole
osattu.
AMALIA: Ha-ha-haa. Tiesivätpäs parhaalle parhaan nimen antaakin.
(Ottaa pullon senkistä, kaataa viiniä.) Minäpä annan Tuomaalle mielen
virikettä. Onhan se tosin ihmisen vihollinen.
TUOMAS: Vaan sanassa sanotaan, jotta tulee rakastaa vihollistaan
niinkuin itseäänkin. Itseäni pidän omassa nahassani -- (ryyppää) -- ja
vihollisenikin pistän sinne -- hihhei -- ne siellä armaassa syleilyssä
myllertävät -- näin -- (ottaa Amaliaa kaulasta ja pyörittää) -- ne
iloitsevat toistensa olemisesta niinkuin sulho ja morsian. Heh-helei.
(Pyöräyttää Amaliaa.)
AMALIA: Helei!
TUOMAS: Helei. Pyöri iankaikkisuus ja sulata nämäkin kaksi onnellista
kappaletta laajaan syliisi. Minä avaan sinulle köyhän ja nöyrän
sydämeni ja sulan syntineni sinun iki-iloosi. Hei, minua ei enää ole,
sinä vain -- (katselee yhä ylös).
AMALIA: Minä vain. Nyt sinä olet avioon kelvollinen, kun sen tunnet,
että mies on mitättömyys naisen rinnalla, kuin hyypiö hävitetyssä.
Sopii nyt elämää alkaa. No -- (tarjoaa suutansa).
TUOMAS: No, no, oma mamma. Prosit.
AMALIA: Prosit oma pappaherra. -- Ai, kun on kiire. Pitäjäläisiä tulee
kohta. Pankaapas, Tuomas, tuo seppeleenpää ylös. Ja ollaanhan nyt
ystäviä elämän loppuun asti.
TUOMAS (lyö kättä): Ystäviä elämän loppuun, jos ei viha väliin tule
eikä elämä ole loppumaton.
Amalia menee.