Huhtikuun 6 päivän iltapuolella teki Thymian viimeisen lyhyen, tuskin
luettavan muistiinpanonsa. Jo viikon ajan olivat lääkärit ja hoitajat
joka hetki odottaneet hänen kuolemaansa, ja 7 päivänä kello 9 aamulla
hän nukahti hiljaa ja tuskattomasti siihen pitkään uneen, jonka
salaperäisyys hänet oli aina semmoisella kammolla täyttänyt.
Lämpimän, pilvisen päivän aamuna saatoimme hänet »maatilalleen»,
hänen »kesähuvilalleen», kuten hän oli nimittänyt hyvästi hoidettua,
rauhallista hautapaikkaansa.
Hänen yksinkertaista, ainoastaan muutamilla kallisarvoisilla
seppeleillä koristettua kirstuansa ei ollut saattamassa mikään komea
jono surevia, niinkuin oli ollut Osdorff raukan hautajaisissa. Hänen
hautauksensa oli semmoisen henkilön viimeinen matka, jonka maailma on
jo hänen eläessään unohtanut. Hänen miesystävistään oli ainoastaan
tohtori saapuvilla. Mikä noita molempia muita herroja lienee estänyt
tulemasta osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitusta, en tiedä. Ehkä
eivät olleet saaneet tarkkaa tietoa hautajaisten ajasta.
Avonaiseen hautaan satoi. Hiljaa ja äänettömästi putoilivat raskaat
pisarat mustalle arkulle. Joka sillä hetkellä jaksoi ajatella
kuvallisia vertauksia, voi ajatella kyyneleitä, jotka tippuivat
taivaasta.
Tohtori oli nähtävästi syvästi liikutettu. Hautuumaan portilla hän
pysähtyi seisomaan ja antoi minulle kätensä.
»Minulle on tuottanut suurta iloa, kun Te tuota onnetonta armahditte,
kunnioitettava rouva», sanoi hän. »Thymian raukka! Kurja, hukkaan
mennyt elämä. Nyt hänen on hyvä. Mutta kauheaa se on ajatella, että
ihminen voi noin kokonaan turmiolle joutua... Niin paljon kauneutta
ja älyä, niin paljon viehättävää naisellisuutta ja miellyttäviä
luonteenominaisuuksia...»ja kaikki poljettu maahan, vedetty lokaan —
—» Hän asetti hattunsa, jonka oli ottanut käteensä, hitaasti päähänsä
ja kääntyi huoaten poispäin, lausuen vielä puoleksi itsekseen: »Niin,
niin... Niin, niin... Jumala varjelkoon lapsiamme!»
* * * * *
Siitä on nyt kaksi vuotta kulunut. Mutta vielä tänä hetkenä, jona tätä
kirjotan, on muisto tuosta kirkkomaalla käynnistä ja sen edellisestä
ajasta niin elävänä mielessäni, kuin olisi kaikki vasta näinä päivinä
tapahtunut.
Kirkas, lämmin, kukoistava kevät tervehtii minua ikkunasta. Mutta
kesken säteilevää auringonpaistetta, joka valaisee kirjotuspöytääni,
olen näkevinäni mustan varjon ja silmäni käyvät sumeiksi. On ikäänkuin
edessäni kohoisi äkkiä musta seinä, jota eivät mitkään inhimilliset
päätökset ja laskelmat saa järkytetyksi paikaltaan, joka seisoo siinä
jyrkkänä, ylipääsemätönnä _jokaisen_ ihmisen elämän edessä, tehden
tyhjäksi viisaimmankin inhimillisen harkinnan, — ja kaukaisena kaikuna
kuuluvat korviini tohtorin sanat: Jumala varjelkoon lapsiamme! ...