En voi nukkua. Sisar on poissa; hän tulee, kun vaan soitan. Yölamppu
palaa. Sieluni on täynnä kuolemankauhu!
Voimani vähenevät hetki hetkeltä.
Kuolemako se on, joka tahtoo minut viedä? Hänkö taistelee minun
kanssani elämästäni?
Tuhansia ajatuksia risteilee aivoissani.
Tahtoisin kirjottaa paljon, mutta käteni on liian heikko pitelemään
kauan kynää. Täytyy alinomaa levätä.
Oi, miten minä pelkään tuota pitkää, kamalaa yötä, häviämistä mustaan,
loputtomaan nirvanaan. Milloin minä taas herään? Mille rannalle kuolon
synkkä virta minut kuljettaa?
Tuleeko minusta huuhkaja, joka valoa kammoten pesii pimeässä tornissa
ja aavemaisella äänellään ihmisille onnettomuutta ennustaa — — Vai
siirtyykö sieluni pantterin ruumiiseen, joka verta janoovana saalista
etsien hiipii — —
Onko minun uudestasyntymiseni tapahtuva kirouksen vai siunauksen
merkissä?
Miksi muuksi hyvänsä, mutta ihmiseksi en tahtoisi enää tulla. En enää
toistamiseen tätä kurjuutta kärsimään- — —
Yö ei milloinkaan lopu.
Minua janottaa.
Eikö nuo sanat lausuttu Golgatalla?
Luulenpa niin. Ne lausui hän, joka uhrautui ihmiskunnan edestä.
Pyhä Jumala, jos sinä olet olemassa, sammuta tämä tuskan tuli minun
sielustani ja huuliltani.
Minä muistelen ruusuja ja liljoja kotini puutarhassa.
Minä ikävöin. Ikävöin takaisin elinvuosiani...
Ikävöin äitiä.
Ruusuja.
Hautoja.
Enempää en jaksa...