Alkaessani kuvailla sankarini Aleksei Fjodorovitš Karamazovin elämää
olen hieman ymmällä. Nimittäin: vaikka sanonkin Aleksei Fjodorovitšia
sankarikseni, niin kuitenkin tiedän itse, että hän ei ole ollenkaan
suuri mies, ja arvaan, että ehdottomasti tehdään tämäntapaisia
kysymyksiä: Missä suhteessa teidän Aleksei Fjodorovitšinne on
merkillinen, koska olette valinnut hänet sankariksenne? Mitä
huomattavaa hän on tehnyt? Kuka hänet tuntee, ja minkä johdosta hän on
tullut tunnetuksi? Miksi minun, lukijan, pitää kuluttaa aikaa hänen
elämänsä tapahtumien tarkasteluun?
Viimeinen näistä kysymyksistä on kaikkein pahin, sillä siihen
voin vastata vain: »Kenties itse näette sen romaanista.» Entäpä
jos romaanin luettuaan sitä ei näekään eikä voi myöntää Aleksei
Fjodorovitšiani huomattavaksi henkilöksi? Sanon näin, koska surukseni
aavistan niin tapahtuvan. Minun mielestäni hän on huomattava, mutta
epäilen suuresti, onnistuuko minun todistaa se lukijalle. Asian laita
on niin, että hän saattaa kylläkin olla toimenmies, mutta hän on
olemukseltaan epämääräinen ja selkenemätön. Muuten olisikin omituista
vaatia semmoisena aikana kuin meidän ihmisiltä selkeyttä. Yksi seikka
lienee jokseenkin varma: hän on omituinen mies, jopa originaali.
Mutta omituisuus ja originaalisuus pikemminkin ovat vahingoksi kuin
antavat oikeuden yhdistää yksityisseikkoja ja löytää edes jonkinmoista
sisällistä yhteyttä yleisessä sekasotkussa. Originaali on useimmissa
tapauksissa erikoislaatuinen ja eristäytynyt. Eikö niin?
Jos te nyt ette yhdy tähän viimeiseen väitteeseen, vaan vastaatte: »Ei
ole niin» tai »ei aina ole niin», niin minä kenties rohkaisen mieleni
sankarini Aleksei Fjodorovitšin merkitykseen nähden. Ei näet siinä
kyllin, että originaali »ei aina» ole erikoislaatuinen ja eristäytynyt
ilmiö, vaan päinvastoin saattaa olla niin, että hänessä ehkä toisinaan
itsessään onkin kokonaisuuden ydin, kun taas muut hänen aikakautensa
ihmiset kaikki ikäänkuin jonkin tulvan vaikutuksesta joksikin aikaa
ovat siitä irtautuneet...
Minä muuten en antautuisikaan näihin varsin mielenkiinnottomiin
ja hämäriin selityksiin, vaan aloittaisin yksinkertaisesti ilman
esipuhetta: jos miellyttää, niin tulee muutenkin luetuksi. Mutta
siinäpä onkin pulma, että tässä on yksi elämänkuvaus, mutta kaksi
romaania. Pääromaani on jälkimmäinen — se käsittelee sankarini
toimintaa meidän aikanamme, nimenomaan nykyhetkellä. Edellinen
romaani taasen tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten eikä ole juuri
romaanikaan, vaan ainoastaan yksi kohta sankarini varhaisimmasta
nuoruudesta. Ilman tätä ensimmäistä- romaania en voi tulla
toimeen, sillä muuten jäisivät monet asiat toisessa romaanissa
käsittämättömiksi. Mutta täten alkuperäinen vaikeuteni yhä vielä
mutkistuu. Jos jo minäkin, s.o. itse elämäkerran kirjoittaja, olen sitä
mieltä, että yksikin romaani kenties on liikaa niin vaatimattomasta ja
epämääräisestä sankarista, niin millaista onkaan laittaa niitä kaksi ja
miten on selitettävä semmoinen röyhkeys minun puoleltani?
Mietittyäni pääni pyörälle näiden kysymysten ratkaisua olen päättänyt
sivuuttaa ne ratkaisematta niitä. Tarkkanäköinen lukija on tietysti jo
kauan sitten arvannut, että minä alusta asti olenkin siihen pyrkinyt,
ja ollut vain harmissaan minulle — miksi tuhlaankaan turhanpäiväisesti
hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa? Tähän annan jo täsmällisen
vastauksen. Olen tuhlannut hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa
ensiksikin kohteliaisuudesta ja toiseksi viekkaudesta: »Saipa, näet,
kuitenkin jonkin verran ennakoineeksi!» Muuten olen hyvillänikin
siitä, että romaanini lohkesi kahdeksi kertomukseksi »säilyttäen
oleellisen yhtenäisyytensä». Tutustuttuaan ensimmäiseen kertomukseen
lukija jo itse päättää, kannattaako ryhtyä toiseen. Tietysti ei kukaan
ole mihinkään sidottu, vaan voi heittää kirjan pois luettuaan pari
sivua ensimmäistä kertomusta ja olla sen koommin sitä avaamatta.
Mutta onhan olemassa hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti
tahtovat lukea kirjan loppuun, etteivät erehtyisi tasapuolisessa
tuomiossaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki venäläiset kriitikot.
Näittenpä edessä juuri on kuitenkin helpompi ollakseni: kaikesta heidän
täsmällisyydestään ja tunnollisuudestaan huolimatta olen kuitenkin
antanut heille täysin laillisen aiheen keskeyttää kertomuksen lukemisen
romaanin ensimmäiseen episodiin. No niin, tässä onkin koko esipuhe.
Yhdyn täydelleen siihen mielipiteeseen, että se on tarpeeton, mutta
koska se jo on kirjoitettu, niin jääköön paikoilleen.
Ja nyt asiaan.