Marraskuulta.
Kummia.
Laain liiton nostakseni
Kuunki, päivänki keralla,
Nousin ennen liittoani,
Ennen ehtoaikoani.
Pyhin pikkupirttiseni, 5
Lakaelin lattiani,
Tinasilla lehtisillä,
Waskisilla varpasilla.
Ammuelin rikkaseni
Waskisehen vakkasehen, 10
Tinasehen tokkasehen.
Wein mä rikkani pihalle,
Kannon ulos usta myöten,
Pihalle vajoa myöten,
Pellolle perimmäiselle, 15
Kaijimmalle pientarelle.
Seisattelimma rikoilla,
Kääntelimmä, kuuntelimma;
Siellä kuulin kuusoalta,
Seitsemältäki tähysin, 20
Jopa kuulin kummempia,
Imehempiä tajusin:
Oravalla kynnettihin,
Hepo hännin puuhun juoksi,
Oro kuusessa makasi; 25
Sika tiellä poikki puolin,
Kahet kannukset jalassa,
Oksat kuusen kummassai.
Näin Wielä imehempiä,
Toki kuulin kummempia: 30
Siat sotki taikinata,
Emännät sikana röhki;
Kirvehellä keitettihin,
Kattilalla leikattihin;
Orot otran leikkuossa, 35
Siikaset sitelemässä,
Lakloset latsottamassa,
Hanhet haasioitsemassa.
Anna hanhut siivyttäsi,
Lakla laakamoisiasi, 40
Millä lennän tuolle maalle,
Tuolle maalle vierahalle,
Ylitse meren yheksän,
Meripuolen kymmenettä,
Sinisen salon sisähän, 45
Waskisehen varvikkohon.
Siellä vuoret voina vuoti,
Kalliot sianlihana,
Mäet mämmikakkaroina.
Siell'on naiset listin lastin, 50
Morsiamet mustin kulmin,
Akat vanhat vaskivöissä,
Tyttäret tinasiloissa,
Kukot kultakannuksissa,
Lehvät leppäsin utarin, 55
Paimenet pajusin jousin,
Ei juoa oluttakana
Kuparitta kultasetta,
Ei syö a sianlihoa
Weitsettä hopiapäättä. 60
Laulajat lehellä lemmen
Kuuliat kukalla kullan
Mie itse remon rekehen
Wirsi väkkärän väkehen.
_Toisintoja_. v. 3, 4. Nousin aivan aikasehen, Aivan aika huomenessa
Wielä ennen ennättelin, Ennen kuuta paiveäni. v. 5. Lämmittelin
pirtt. v. 6. Lakuolin (Lapuoni) l. v. 13—15. Läksin u.u.m. Pellolle
pärettä myöten, Perimmälle pellolleni. v. 17. Seisoimma rikoillani. v.
19,20. Kuulin tuolta kuusiammat, Tähysin kaheksiammat. Kuulin kummat
kuusialta, Näin miehet yheksältä. Kuulin kummat, näin imehet, Hämehessa
käyessäni. v. 24,25. Hevonen makasi puussa, v. 35. Urot (Sulhot) otran
leikannassa. v. 36. Sinervöt (Neitoset) s. v. 38. Hanhuet haasiomassa.
Akat vanhat päätä poimi. Itse hanhut antelevi. v. 41,42. Millä mennä
muille maille, maille tuntemattomille (Noille maille tuttaville). v. 46.
Waaher vaskinen salossa, v. 54. Neitoset tina sylissä, v. 56. P. p.
sauoin. v. 62. K. kullan kannalle.
_Jälkimaine_. Sanotaan olevan lisäksi rikanki rokassa, hämähäkin
taikinassa ja niinpä olkoon tämäki Wenäjän Karjalasta saatu lasten
remputus muun luvun lisänä. Waan ettei kukaan arvelisi, jo lopussa
olevan parempain runojen, jos semmoisia muuten on ollutkan, niin saamma
tiedoksi antaa, että niitä vielä on kyllin tulevaksi vuodeksi; sen
jälkisistä emme vielä' virka mitänä.
[Tulevata vuotta muistellessamme toki ohessa muistelemma
Mehiläistämmeki. Jos vaan ei lie ylen vähä hyvittäjiänsä tänä
vuonna hyödyttänyt, niin olisi harras ja nöyrä pyyntömme, etteivät
tulevaksikan vuodeksi häntä unhottaisi. Siipinensä, sulkinensa ja
kaikin karvoinensa lupaa hän heitä edespäinki palvella kolmen ruplan
palkalla ja 45:den kopeikan pestillä vuodessa. Läheläisiltänsä, jotka
eivät vaivaa häntä pimiään, ahtaasen postilaukkuun tunkeumaan, hän ei
pestiä vaadi'kan. Tulostansa, olostansa ja toimestansa saapi hän pian
Suomen Yhteisestä Avisassa paremman ilmotuksen antaa.]
Oudompia sanoja, v. 11. tokkasehen sama kun vakkasehen. v. 20.
tähysin s. k. tajusin, hoksasin, äkkäsin jne. v. 37. lakloset; lakla
kuuluu olevan suorsansukunen lintu; latsottamassa, kekoja tekemässä,
kekoilemassa. v. 40. laakamoisiasi, sieviä, oivia, jaloja siipiäsi. v.
64. väkkärä, lasten tuulimylly.
Huotarin Naimisista.
Tuoll' on tytty syntynynnä,
Lapsi laavu kasvanunna,
Kuikan kuulussa kylässä,
Latvajärven laitehilla;
Lesosen suku leviä, 5
Suku suuri kuoharien.
Pien' on piikoina elänyt
Missä vuoen, kussa kaksi,
Kussa kohta kolme vuotta.
Pääsi päälle Teirivaaran, 10
Oli Läykyssä keseä'
Naia huol'ois Huotarista,
Läykkyläss' on pieni piika.
Meni Läykkyhyn läpällä,
Puhutteli puolisoksi. 15
Siitä heillen häät paneksen,
Tahi tanssi alkanevi.
Heitti Iivo ilkiäksi,
Kuurnis kuulemattomaksi:
Pani pönkän pirtillensä, 20
Pirtin lukkuhun lujahti.
Paavil' on parempi miesi:
"Kyllä mull' on, missä maata;
Mene louhella lopista,
Alota alakivellä, 25
Piätä pikkuhuonehessa."
Arki aamulla tulevi,
Talon töille tarvitahan.
Astua alottelevi
Kotihinsa kohvasäällä; 30
Jo kohta koti näkyvi,
Talo vaaralla näkyvi.
"Onko tuo minun kotini?" —
"Sihen sinua vietänehe." 35
Nousi rannasta mäkehen,
Pääsi pirttihin pihalta,
Risti silmät ripsahutti,
Istu penkille perähän,
Lasin alle laittelihen. 40
Katsovi kaluksi ukko,
Minnoahan mieleväksi;
Elettihin ensitalvi
Muihen ihmisten mukahan.
Tuli äiti atimoksi, 45
Pitkäkorva maammo luoksi;
Hoto huolelle rupesi,
Murehelle vaimo kaunis;
"Sain miehen, mitä parasta,
Waan on vähä vanhanlainen, 50
Iho ilkiän näkönen,
Kasvot menty kaitaseksi,
Nokka nossut korkiaksi,
Hampahat sitäi pahemmat,
Puolet aikojain puretan." 55
Ei se hyvä Huotaristai:
"Hairahin polonen poika,
Kun nain naisen nuorenlaisen,
Nuorenlaisen, kaunukaisen;
Mont' on miestä Miinoassa, 60
Paljo poikia kylässä:
Läksin aamulla varahin
Akan luota astumahan,
Katso tuoll' on toinen miesi
Seisomassa seinän alla. 65
Minä kiljasin kivasti:
"Mit' oot aamulla varahin
Seinän alla seisomassa?" —
"Ilman aikoja kohennan,
Kun on kaatunt kallellahan." 70
Ukko tuosta arvelevi:
"Hoto on tuotu helvetistä,
Paha pitkästä perästä;
Heitäksen paha pahaksi.
Etona elämän rikko, 75
Koin kultasen hävitti,
Saatto miehet mieron tielle.
Minnä minua vaartelevi,
Paloilla pahentelevi,
Peitti jauhot penkerehen; 80
Nyt meillä nuju tulevi,
Tahi tappelo paneksen,
Parallen jako tulevi,
Tukat käypi tuuhakaksi.
On meitä kovoa kaksi 85
Utautut yhen näköset;
Minnä minua nakkelevi,
Kuppiloilla koittelevi,
Otti koivusen korennon,
Kopahutti kättä vasten; 90
Pääsin mie polonen poika,
Astun armasvelleheni,
Pääsin tuonne Petrin luoksi:
Hoi on, Petri veikkoseni!
Pahoin on käynyt parralleni, 95
Tukalleni tuhmemmasti."
Wietiin viestiä kylälle,
Teiriniemehen sanoma;
Kokoutu kokohon kuikat,
Tunki tuppelot tukulle, 100
Miehet Miinoan kylähän,
Itse Iivo päällysmiessä.
Katseltihin kaikki paikat,
Otettiin omin lupinen, 105
Pantiin Huoti puhtahaksi.
Wiel' oli Ollilla osaksi,
Kun ei ollut omassa koissa,
Kaunihissa kartanossa:
Iivo ois lyönyt ilkiästi, 110
Oisi koskenna kovasti,
Pahoin piessyt pitkäkorva,
Hoto saualla hosonnut,
Ohkemi omalla käällä.
Pelona ihasteleksen, 115
Arvelee Lapukan akka:
"Oleksi on oiva ukko,
Waan on mieleltä kepiä,
Minnoansa saarnoavi,
Niinkun kiivas kirkkoherra. 120
Tok' olitki oiva lapsi,
Hoto muita muitterampi,
Kun kisoit parran palkastasi,
Kolme vuotta oltuasi."
_Jälkimaine_. Tätä runoa kuulin usiammassai paikassa Menäjän Karjalassa
somasti tehdyksi kehuttavan, jonka tähden sen mielellämme tähän
präntäytimmä, jos ei muuksi hyväksi, niin toki näytteeksi heidän
somasta. Miinoa on suuruudeltaan jommoinenki, noin viidentoistatalonen
kylä samannimisen ison järven vaiheilta. Siinä asu Olli eli Oleksi
(Aleksei) Huotari, jonka naimisista runolla on työnsä. Luodepohjaista
päin Miinoasta on Suomen rajoa möyten ensin Teirivaara ja Akonlahti
sitte eräitä pienempiä kyliä ja niiden perästä taasen vähä suuremmat
Kivijärvi, Latvajärvi ja Lapukka. Kuikasta Latmajärven laitehilta sanoo
runo Hoto Lesottaren olevan kotosin. Läykkylä talon nimi Teirivaarassa
ja Paavila toinen, rikkaaksi huuttu talo, jonka riiheen Huotari
akkanensa sai morsianvuoteen, kun Iivo ei laskenut huoneesensa, jonka
luona esinnä oli tuumat, yötä maata. Petri talon isäntä Miinoassa ja
Pelona Hoton 'äiti, Ohkemi ja Iivo muita omasia.
_Oudompia sanoja_. v. 5. L. suku leviä s. o. Lesosen leviästä (isosta)
sumusta. Niin pannaan semmoiset selvityssanat useinki Nimentäsiaan.
v. 7. piikoina; muutamissa paikoissa Suomessa sanottaisi Yksikössä:
piikana. v. 14. läpällä, kiireesti, joutuen. Kun lintu lentää siipiään
lekuttelematta, sanotaan siivet läpällä lentävän. v. 24. louhella,
kivellä, paadella. v. 27. Arki, arkio, v. 38. risti, ristiksi Wenäjän
tapaan silmänsä. v. 45 atimoksi, vieraaksi, kostiksi, v. 52. menty;
niin Wenäjallä, Suomessa menneet, v. 75. etona, hylky, heittiö, ruoja.
v. 84. tuuhakaksi, pieniksi päiksi. v. 86. utautut (utautunut),
sattunut. v. 97. viestiä sanaa, v. 100. tuppelot, mitättömät,
epäkelvot, vähäpätöset miehet. v. 105. omin lupinen (lupine'); niin
alkutäydellisyydessään, sitte Suomessa tavallisesti lyhettynä _omin
luvin_, v. 12S, kisoit, kiskoit, revit.
* *
Muualta saatuja Mehiläiseen lähettyjä eli ilman koskemia kirjotuksia.
***sta 5 Toukokuuta 1836.
— — — Muutamille Juuan talonpojille luin "Härjän ampuja" runon, jotka
kuultuahan ihmettelivät, mistä seki asia on niin julkiin tullut.
"Saahaan nyt valeen runoksi, ja runona kirjaan", olivat heidän sanansa.
Onko Mehiläisellä ilman monta ottajata, että saat kulusi maksetuksi?
Kanssalukiani ei juuri kiitä sen aineita ja kirjotuksia, ja vähäpä
lieneeki niiden kanssa hänen tekemistä; itsestäni kyllä ovat välttäviä,
vaan sen saan vilpittä sanoa, että historian suomennus useinki
on kankiansujuva. Arvuutukset ovat hyviä, jos sinulla niitä vaan
usiammaksiki vuodeksi riittäisi! — —
Weli!
Jos nämät kaksi koetta ansaitseevat tilaa Mehiläisessä, niin ole hyvä
ja pistä ne siihen — joseivät—polta jäskiään.
Kiitos Kalevalasta ja Mehiläisestä! Jokainen rehellinen Suomalainen on
sinulle suuressa velassa. —
Pari vuotta viljelen minäkin Isäin lausetta, ainoa huvitukseni
vieraassa maassa. Wiron rajalle joutunut, on aivoitukseni oppia Wiron
sisär-kieltä, ja tutkistella sitä Suomen kielen rinnalla.
Jos vielä muistellet Opisto-ajasta minua, niin sulje edeskinpäin
ystävyyteesi vanha toveri, joka j.n.e.
Narvan linnassa 30 p. Touko-kuuta 1836.
—n. —r.
Ilolle.
(Mukaama). [Fr. v. Schillers An die Freüde.]
Ilo säken Ijäisien,
onnen kukka kaunoinen,
joukko riemu-rientävien
tulee templiis', Taivainen!
Lumoukses' lieventäävät
erot suuret säädyissä,
veikkoisiks' kaikk' velittäävät
sima-siipeis' siimeessä.
* * *
Suku-kunnat syleiltynä
rintaa mästen riehkäisen!
Tover — yli tähtien
kaitsee Isä kiitettynä.
* * *
Kelle koitto ystävyyden
rusottaavi riemua,
kelle huohtet helleyyden
lempeyyttä liemuaa,
joka syttyi suosiohon,
suli sopivaisuuteen,
juopuneena julistakoon
ihastustaan, intoinen!
* * *
Asujamme! maamme alan
yltykäätte yhtyyteen!
Tuolla yli tähtien
se antaa tyynen saataman.
* * *
Iloo olennot imeevät
luonnon rikkaan rinnoista,
hyvät, pahat hyppäileevät
jälkii samaa suloista.
Rauhan, riemun, rakkauden
lahjoitti se lempeän;
madolle myös makeuuden
eloss' etsi hempiän.
* * *
Millionit miekahtaavat!
Aavehtitkos alkuas'?
Henqee hymää, haluas'
tähdet, taivaat piilottaavat.
* * *
Wipu, veto ompi ilo
laviassa luonnossa.
Rattaan reutoo ilo, ilo,
kaikkein aikoin ajoissa.
Hielimasta hentoisesta
kukkasia kasvattaa.
Wyöryvästä vahvuudesta
aurinkoja aivastaa.
* * *
Loistavasti, lumovasti
lentää valo Luojamme.
Weljet voiton-tietämme
lentäkäämme luottavasti.
* * *
Tuli-peilistä totuuden
tutkiaa se tervehtää.
Kajoittaavi kateuuden
kärsemyksen keventaä.
Johdattaavi uskon uulun
laitumelle loistehen:
läpi raon ruumis-kirstun
näkyy eloss' enqel'ten.
* * *
Kärsikäätte kansa-kunnat
tavaroiksi taivasten!
Tuolla-puole tähtien
ruunun saavat suorat sunnat.
* * *
Palkintoa Pyhimmälle
tuotkos? Et. Siis salli, suo
lohdutus levottomalle
sääli, siunauskin tuo.
Waino olkoon viskattuna
unhotuksen umeeseen,
kyyneleetkin kuivatuna
viha-miehen viimeisen.
* * *
Ihmis-su'ut ihastukaan
suloisissa suonnoissa!
Tover — tähti-talossa
myöten töitäs' maksetaan vaan!
* * *
Ilo siittää selkeyyttä
mustuneessa mielessä.
Julmat juomat leppeyyttä
viina-marjan veressä.
Kahto pilviin pirskahtakoon
Kuohuvasta kauhasta.
Suotuisesti "tästä saakoon"
Henki hyvä taivaasta!
* * *
Jota tähdet kaikki kiittäät
hyminällä heliäll'
liitollakin lempiäll'
luodut itsens' Häneen liitttäät.
* * *
Urhollisuus uljastukoon
rasituksess' raskaassa —
valan-pyhyys vahvistukoon
alin-omaks' ajassa —
turma olkoon totuudella —
vapa mieli miehillä —
armo aina ansiolla —
viha, vaino vilpillä! —
* * *
Rauha, riemu rikastukoon
lempiästi luoduissa!
Tähti-Isän tullessa
osanamme autuus olkoon.
—n. —r.
Narvan linna.
Kesä-kuussa 1836.
Kuoleva Joutsen.
(Salaus Herderiltä).
"Pitääkös minun yksinäni oleman mykän ja lauluta?" — huokaisi itsekseen
hiljainen joutsen, kylpeissäan iltaruskon ihannimmassa loisteessa —
"minun, pian-sanottu, yksinäni mykän koko höyhön-joukon valta-kunnassa?
Enhän minä kadehti närisevää hanhea, kaikattavaa kanaa, ja päräjävätä
Nälkä-kurkea äänestänsä; vaan sinua, suloinen kyntö-rastas kadehtin
minä siitä, kyntäissäni, ikään-kuin sidottuna siltä, hiljaan vakoja
laineella, ja viipyissäni juopununa taivaan kuumeessa. Kuin enkö minä
laulelisi sinua kultainen ilta-aurinko, laulelisi ihanaa valoasi ja
ihastustani, ja sitte ruusu-kasvosi peilissä ummistaisiin ja kuolisin!"
Waissa ihastuksessa ummistiin joutsen, ja tuskin oli hän nousnut
allosta, niin viittaisi kiiltävä hahmo, joka seisoi rannalla, hänen
luoksensa; se oli aamu ja ilta-aurinkon haltia, kaunis Phoebus.
"Hento, rakastettava olento," — lausui hän — "suotu on sinulle rukous,
joka useasti kyti tyynessä rinnassasi, mutta joka ei ennen kun nyt,
taitanut tulla sallituksi." Juuri tämän sanottuna, koski hän joutsenta
kanteleellansa, ja sovitti siihen kuolettomain aannön. Riemuisesti
lävisti tämä ääntö Apollon lintua; sulavasti ja soivasti lauloi hän
kauneuuden jumalan kielten äännössä, lauleli kiitollisesti ihanaa
auringoa, loistavaa järveä, ja omaa viatointa, onnellista eloansa.
Lemmes kuin hänen hento muotonsa, oli sopu-soiva laulu: hiljaisesti
lainehtien vaikeniit sulavat äännöt, kunnes hän Apollon jalkain
juuressa ja totisessa taivaallisessa kirkkauudessa, huomaitsiin
onnistossa. Elämässä kieletty laulu, oli tullut hänen ensimäiseksi ja
viimeiseksi lauluksensa: lempiästi, mutta välttämättömästi, sammutti
se hänen olentonsa, sillä hän oli kuullut kuolettomain äännön, ja
nähnyt yhden jumalan kasvot. Kiitollisesti liihentiin hän Apollon
jalkain juureen, tarkottain kormansa ijäisesti nuoren jumalallisiin
ääntöin, ja nyt tuli myös hänen uskollinen puolisonsa, joka suloisessa
laulussa hänestä valitti itsensä kuoliaksi. Wiattomuuden jumalatar otti
molemmat rakkaiksensa, ja tämän kylpeissä nuoruuden laineessa, ovat he
valjastetut hänen raakku-vaunuunsa.
Ole kärsiväinen sinä, hiljaisella luottamuksella, aavehtiva sydän! Mikä
sinulta elämässä kielletään, koska se käy voimasi yli, lahjoitetaan
sinulle kuoleman-hetkellä.
—n. —r.
***hesta 1 Kesäkuuta 1836.
— — — Wiimeisen kirjanne olen käsittänyt ja mielelläni nouvatan,
mitä siinä pyyvättä. Minusta se ei ole oikein tehty, riitojenkaan
välttämiseksi toista sanapukua (orthographia) seurata, kuin minkä
ilman sanotta parahimmana pitävänne, ja joka niin minunkin mielestäni
on paras. Yhteiseltä hyvältä olemma vaaitut, jotain uskaltamaan, eikä
moitteita ja riitoja pelkäämään, jos muutoin tiijämmä yrityksemme
hyövyttävän. Nykyinen aika ehkä on ainoa, jona voimma jotain sen
estämiseksi, ettemmä erouvu kansassa ja kielessä, kuin muinen
Greikaiaiset. Uskottavasti oli suurin syy heijän keskinäiseen
eripuraisuuteensa kielessä, jota yksi lahkokunta puhui ja kirjoitti
yhellä, toinen toisella tavalla. Jopa se onneton kirjanenä δελτα antoi
tilan erityisille herjanimille. Harvoissa kielissä se oikein ääneksi
taipuu ja Suomalaisilla ei käytä niinkään asiasta selvetä, kuin
Saksalaisilla, jotka myös eivät saa kieltänsä d-ääneen taipumaan, vaan
kuitenki erottavat d-äänen t-äänestä sanoen eellisen olevan: das veiehe
t (d), jälkimmäisen: das Harte t, kumpiakin yhellä tavalla ääntäen.
Semmoista sorinaa, kuin Suomalaiset paikoin d-äänestään saavat, ei vaan
luulisi ihmisten suusta lähtevänkään, ken sattuisi ouokselta kuulemaan.
Ei yhessäkään paikassa Suomen maassa sitä oikein äännetä ja sepä vaan
on ainakin, kuin seinä Hämäläisten ja Suomalaisten (Karjalaisten?)
välillä. Minusta on se, kuin muukin likaruoho, kielestä erotettava,
piettäköön tahi lisättäköönki muita kirjaneniä, miten tahansa tarvetta
myöten. Kaiketikki pitäisi tavallisessa kirjoituksessa mukauttaman
yheksi kieleksi, niin että sanoja puettaisiin senlaisiin kirjaneniin,
joita Suomalainen missä tahansa helposti voi ääntää. Toinen asia on
runossa, joka olkoon niin vapa kaikista siteistä, että saa kokea ja
ottaa mistä vaanki tahtoo. Ei haittaisi, jos sillä tavalla syntyisi
erityinen runokieli, Wäinämöisen kieli, samaten kun Greikalaisilla
viies eli Homeiron murre, sillä Wäinämöinen toki oli yhteinen
Hämäläisillä ja Suomalaisilla.
Juopuneen Herran olosta.
(Hämeessä muinen muutamassa Kestikivarissa kuultu ja paikalla jälkeen
muistoksi kirjotettu).
... Tuli sitte aamupuolella yötä tuohon pihalle ja piti hirmuista rytyä
trenkinsä kanssa. Ei tuntenut paikkaa, ei mitään, vaikka kyllä usein
on meillä lapsuudesta asti käynyt. Sillä hän on syntynyt ja kasvanut
ei hyvin puolta virstaakan meiltä. Kiroi vaan trenkiänsä lakkaamatta:
"enkö minä käskenyt sinua ajaamaan H***n kestikivariin ja sinä p*rk***
ajoit minun pappilaan." Trenki kyllä vakuutti, ei pappilassa oltavan,
vaan kestikivarissa, mutta kuuleeko juopunut toisen puhetta? Nyt
tiuskai toisen kerran: "jolles kohta aja kestikivariin, niin minä ammun
sinun, p*rk**n vietävä, keskeä läpi." Me kuulimme hyvin selkiästi
joka sanan tupaan ja tunsimme äänen. Äitini sanoi minulle: "Gusta
kulta! heitä jotain päälles ja mene auttamaan sitä huoneesen, kyllä
se on mistä vaan tulleekaan, kuin nyt on tuommoisena." Minä nousin
ylös sängystä, sain kengät jalkaani, puhalsin valkian hiiloksesta,
sytytin kynttilän ja otin takin päälleni. Kuin justin olin sen tehnyt,
niin taas kuulin, kuinka riuskat trengillensä: "etkö nyt näe, että
ollaan pappilassa, kuin jo viedään valkiaakin kamariin?" Samassa tulin
minä ulos ja tervetin: hyvää iltaa, vaikka jo olikin aamupuoli yötä.
Tunsi kuitenkin minun ja sanoi: "toi p**rk**n juhma on pitkän illan
ajellut minua ristin jäätä, ja kuin minä käskin ajamaan tänne sinun
tykösi kestikivariin, toi hän minun pappilaan." "Ette hyvä herra nyt
pappilassa ole, sanoin minä, kyllä tämä on H***n kestikivaritalo."
"Oletko sinä vissinkin H***n Gusta ja kotonasi?" kysyi hän taas ja minä
vahvistin niin olevani. Uutin häntä sitte reestä ylös, vaan kuin pääsi
jalkeelle, kyllä kauniisti itte kamariin kävi, eikä juuri käynytkään,
vaan pikemmin juoksi, sillä pää tuppai aina edellä muuta ruumista ja
veti jalat perässänsä; ei kuitenkaan langennut. Kamariin päästyä heitti
suden nahkansa keskelle laattiaa ja sanoi: "not p*rk***n hihat estivät
käsiäni, muutoin olisin ampunut sen saatanan mahasta läpi." Riisui
sitte yltänsä ja heitti kaikki vaatteensa yhteen kämyyn laatijalle.
Minä sanoin: "ette nyt niin, hyvä herra, maata menekkään, otetaan
ryyppikin ensin; vilusta sieltä tuletta." "Eipä haittaisi, sanoi hän
sihen; onko sinulla mitään rohtoja sekaan?" Ei sopinut olemaan, vaan
otettiin sitte kylmät ryypit paljaaltaan. Sitte nukkui hän. Trenki
puhui minulle tuvassa jälkeen, että he olivat tulleet ainoastaan pari
virstaa ***sta, eikä ollenkaan jäällä olleet, vaan tavallista maantietä
ajaneet. "Oli Jumalan onni, sanoi hän, että tulitta niin pian ulos,
kyllä se julmapäinen muuten olisikin ampunut minun."
Erinomanen mies.
(Nurmjärven pitäjässä muinen kuultu ja kirjotettu).
Se on peräti erinomaista miehen laatua. Ei makaa yöllä, eikä päivällä,
kuin kerran työhalu tulee. Päivät rehkii hän väen kanssa niitulla,
pellolla ja muussa työssä, kuin talossa sattuu. Yöt, koska muut
makaavat, kiskoo hän päreitä, vääntää köysiä niinestä, tekee ränkejä,
kärryjä, rekiä ja muita kaluja, kuin paras nikkari. Jos tulisitte
näkemään mikä joukko köysiä, rekiä, luokkia, kärryn pyöriä, siloja,
ränkejä ja muita semmoisia kaluja hänellä on vajassa, niin oikein
hämmästyisitte. Jos hän eläisi vaikka kolme ikäänsä, niin niistä ei
sittenkään kaikista loppua tulisi. Häntä ennen tultiin talossa hyvin
huonosti aikaan, vaan kyllä nyt löytyy eloa. Saa hän nyt pellostansa
välistä yli sadankin tynnyrin. Waan ei myy koskaan jyviä. Aitat ovat
kohta katosta saakka täynnä, ja uskon minä sen, ettei alimmaisia
koskaan leivota. Sillä ne ovat kymmenisiä vuosia liikuttamata maanneet,
mitä hiiret ja rotat lienemät liikutelleet.
Mutta sama isäntä, kuin yhtyy viinaan, silloin makaa viikkokaudet kuin
sikana. Silloin ei huoli töistä mitään, vaan on hyvä kaikille muille
paitsi emännälle. Sentähdenpä vaimo ei tohdikkaan viinaa kotona pitää,
mitä jouluksi vähä poltetaan. Ja kuin hän viinapäissä tulee kylään, ei
sitä varten, että hän sieltä läksisi, ennen kuin väkijoukolla mennään
perään. Wälistä täytyy oikein köysiin sitoa, köntätään sitte rekeen
ja tuodaan kotia. Pitää sitte ensiyön väen vahdissa olla, ettei pääse
vaimonsa päälle; kyllä se sen ainaki kuoliaksi löisi. Sitte kuin taas
kerran selkii, on kyllä hyvä vaimollensa, vaan muun väen tulee pahempi.
Kuinkapa kävi mennä suvena — oltiin heinäniitulla ja isäntä niitti
ensimmäistä laistaa. Weli, joka on säällinen heinä'mies, niitti kohta
isännan perässä ja sanoi "ota sinä, veljeni, jälkimmäinen laista,
anna minun niittää edellä." Tästä suuttui isäntä ja vastasi: "vai
sinunko tekee mielesi minun edelleni pyrkiä!" Juoksi sitten viha päissä
veljensä päälle vaan loukkasi samassa peukalhankansa vikattimessa, niin
että vaan vähä nahkaa piti kiinni. Siitä makasi monta viikkoa kotona.
Semmoinen mies se on.
Herralla Maanmiehelle.
(Lisää ja loppu viimme-lehteen).
Toiseksi lausuu Renvalli kielemme sopimattomuudesta tavutarvoin ja
edellisyyden kohdassa (olämplighet för qvantitets och positions
regeln), jota emme voi ollenkan ymmärtää, koska juuri samassa kohdassa
kielemme on yli moninaisten muiden kielten sopiva, eikä sopimaton. Wai
päättäisikö vasta sitte sopivaksi kieltämme, jos pitkät tavuet ynnä
pituudensa olisivat korollisia, lyhyet korottomia, jotta itsekuki mitta
tulisi alkamaan korotetulla tavuella. Waan niinpä ei syntynyt Greikan
ja Latinan kielellä kauniita kuusimittarunoja, jonka tähden mielellään
keskessä runon panivat mitan alkamaan korottomalla tavuella, johon
kirjoista kyllä saamma esimerkkejä, ettei tarvitse'kan tähän erittäin
panna. Samate on meidän tavallisissa nelimittarunoissa mielentehty
kaunistus, saada mitat toisinaan korottomilla tavuilla aletuksi.
Esimerkiksi kahdeksasta seuraavan oravarunon värsyistä ei ole kun
l:sen, 5:dennen ja 8:sannen kaikki mitat korollisia:
Oravainen kummin kukka,
Kummun kultanen omena,
Oksalla ojentelete,
Lehmällä levättelete,
Kuni jouvun jousissani,
Wasamoissani varahun;
Päre'nuolet, puuvasamat,
Ei ne kauas kannattane.
Kolmanneksi tulisi katsoa, jos ei syy Renvallin moittimihin sanain
typertämiseen, katkasuun, pidentöön ja venyttelöön ainaki ole enemmin
kielen käyttäjissä, kun kielessä. Ingmanni ja itseki olemma kokeneet
kuusimittasia vanhain tapaan laittaa, vaan lieneekö kokeissamme
pahemmin sanoja typerretty, katkaistu eli muuten sorrettu, kun, jos
olisimma niitä Renvallin neuon mukaan tehneet. Eräs toinen, meiltä
ja muilta suomen kirjallisuuden hyväiliöiltä arvossa pidettävä
oppinut on Renvallin mukaan Homeiroa suomentanut, jonka käännöksestä
panemma seuraavan palasen (k. Otava eli Suomalaisia Huvituksia C. A.
Gottlundilta. I Osa, s. 248 e.):
"Kultain! elä sie sure mun eistäin niin varsin ja paljon Luojan tahtoa
vasten, ei minua liikutat ykskään. Eihään löyvy sit' miest', joka
omansa onnensa välttää, Lie hän pelkur' vai tuima, kuin kerran on
moailmaan tullut. Kiännä siitt' kultainen kotiis, ja omat askareis
laitak, Kaiteis kuin värttänäis myöskin, ja sinun piikojais käske
Toimittaa totella työnsä; sill soast' on miehillen murhe; Kaikista,
liiotenk' mull', jotk' Ilioss', syntyneet ovat."
Sanat ovat Hektoran, joilla koki asettaa puolisonsa murhetta, itse
sotaan lähtien. Meiltä ovat ne historia- osassa tulleet seuraavalla
tavalla vanhain runolakia myöten käännetyiksi:
"Ellys, lempeni, niin yhä liion mielaloelko! Ei kenkään manalaan
mua vaston luomoa työnnä, Määrästänsäpä vaan ma kenenkän en arvele
päässeen, Ei hyvän, eikä pahan, ken kerran syntynyt ompi. Niin jopa
käy'ki kotiin toimittelemaan tupatöitä, Kankaitai, keträämiä myös,
yhä laittava piiat Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla
Kaikillai, ja minull' yli kaikkein Iiliolaisten."
Homeiron omilla sanoilla luetaan nämät Hektoran lauseet seuraavalla
tavalla:
δαιμονίη, μή μοί τι λίην ακαχίζει θυμῷ·
armas, elä minulle niin liian huolestu mielessä
οὐ γαρ τές μ' ὑπὲρ αἶσαν ἀνὴρ ἀϊδι προϊάψει·
ei-pä ken mua yli luoman mies manalle työnnä
μοῖραν δ' οἰτινά φημι πεφυγμένον ἔμμεναι ἀνδρῶν,
määrää vaan enkenenkän sano päässeen olevan miehistä
οὐ κακὸν οὐδὲ μὲν ἐσθλὸν, ἐπὴν ταπρῶτα γένηται.
ei pahan eikä myös hyvän, kun esinnä syntynyt lie.
ἀλλ εἰς οἶκον ἰοῦσα τὰ σαυτῆς ἔργα κόμιζε,
mutta kotiin astuva omiasi töitä katso,
ἱστόν τ, ἠλακάτην τε, καὶ ἀμφιπόλοισι κέλευε
kangaspaita-ki, värttinää-ki, ja piioille varota
ἔργον ἐποίχεσθαι πόλεμος δ' άνδρεσσι μελήσει
työ alottamaan; sota-pa miehillä huolena olkoon
πᾶσιν, ἐμοὶ δὲ μάλιστα, τοὶ Ιλίω εγγεγάασιν.
kaikilla, minulla-pa enintä, jotka Iiliossa syntyivät.
Neljänneksi sanoo Renvalli ehkä toisen puolen kielemme sanoista olevan
semmoisia, etteivät Greikalaisen kuusimittarunon jälkeen käytettynä
sovi mihinkän. Kahdestatoista esimerkiksi otetuista sanoista kelpaavat
kuitenki ja ovatki aika somia kuusimittarunoon sillänsa sanat: kuka,
joka, minä, sinä, oli, tuli ja samate sopivat toisetki esimerkkisanansa
mainittuun runoon, jos ei yhdessä siassa, niin monessa muussa.
Koetteeksi panemma toisen puolen näistä sanoista kahteen seuraavaan
runoon:
Nyt minä sain sanoman, joka, jos Jumal' auttava oisi, Tois' olevan
rauhan, kuta niin sinä, kun minä toivoin; vai eivätkö liene
Greikalaisen kuusimittarunon mukaan tehtyjä?
Mutta jos olisiki eräitä joita kuita sanoja kielessämme, jotka
kuusimittarunoon eivät sopisi, niin tuo nyt ei ole niin kauhistuttava
asia. Eikö niitä ollut kyllä monta Greikan ja Latinanki kielessä
semmoisia ja sopivatko sitte kaikki suomalaiset sanat vanhuudesta
rakastettuun nelimittarunohomme? Ei kaikki kukatkan kedolla sovi
seppleiksi, mutta sitoja näkee, mikä sopii, poimii sen ja heittää
sillänsä poimimatta, mikä ei kelpaa.
Näin tuumailtuamme, ettei käytä'kän suomalaisia kuusi mittarunoja
Ruotsalaisten tavalla laitella; joko pitäisiki niitä sitte aivan samaan
laatuun tehdä, kuhun muinen Greikalaiset eli Latinalaiset tekivät
kuusimittasiansa? Ennen mitänä tähän kysymykseen vastattuamme olisi
kaiketi tarpeellinen Greikalaisen ja Latinalaisen kuusimittarunon
luonto tarkemmin selvitetyksi saada, kun sihen tässä kirjassa
näyttää tilaa saavan. Kuusimittaruno Kreikassa omituinen tuli
latinan kieleenki ulkoa otetuksi, vaan ei aivan alkuluonnostaan
muuttumattomana. Kummallai kielellä oli oma muotonsa ja luontonsa,
jonka tähden, mikä toisessa näytti somalta, toisessa ei näyttänyt. Niin
esimerkiksi ei haitannut Greikalaisen korvassa ääniketten yhteentulo
kahdessa sanassa, jotta soivat kumpanenki kuulua omalla äänellänsä,
vaan Latinalaisella tuli edellisen sanan loppuäänike jälkimmäisen
alkuäänikkeeltä nielastuksi ja samate äänetön m edellisen äänikkeen
kanssa. Myös näemmä erittäinki Homeiron Odysseia runoista, kuinka usein
lyhyitä äanikkeita ilmanki edellisyyttä on pitkäin siasta käytetty,
joka Latinalaisilla, olleti'ki parahimmilla runojilla ei kelvannut.
Waan mintäpä luetteleisin näitä erotuksia; tietää hän tuon nyt
jokanenki, että vaikka yksiä puita kasvaa usiammissa maanpaikoissa,
ne eivät ole jokasessa juuri yhtäläisiä. Niin runojenki ja kaikkein
kanssa. Suomalaisia kuusimittarunoja tehtäköön Greikalaisten mukaan,
vaan muistamalla, mitä kielemme oma luonto erittäin vaatii eli vaan
sietääki. Jos, kuni epäilemättä alkuansa tehtiin, kuusimittasia runoja
vieläi laulettaisi, niin kaiketi olisi paljo helpommasti nähtävä, millä
tavalla niitä somimmasti meidän kielellä toimitettaisi. Kaikenlainen
runo ensin synty laulusta ja oliki sillon lapsuudessaan paljo
kauniimpi, ihanampi. Sitte äitistään vierotettuna, orpona kuljekselema,
tuli runo jäykemmäksi, kolkommaksi. Nykyjään enimmiten niin
itsepäällään elelevä on jo paljoki runo ensimmäisestä ihanaisuudestaan
muuttunut. Waan missä vieläki runo laulua noudattaa, aina on paljo
mukavampi, luontevampi. Melkein samalla tavalla lauletaan Hämeessä
Ridvalan Helkarunoja, joiden eräät värsyt juuri ovatki ihmeteltävästi
kuusimittarunojen muotosia esimerkiksi tämä seuraava:
Kolman- | nen kai- | voit kar- | keesen | kauniisa | joukos.
Warahinen ainaki olisi päättää, tämän laulutavan olevan yhden ja saman,
kun jolla muinasGreikalaiset kuusimittasiansa laulovat, jos kohta niin
olla olisi mahdollinenki. Sillä ynnä kauppatavarojensa kuljettelivat
muinasaikaan Greikalaiset moninaisia oppeja ja taitojansa ympärillä
oleville, loitompanaki asuville kansakunnille ja kaikista taidoista on
sulonen laulutapa helpoimmasti opittava ja muistettava.
Satuja.