Kesäkuulta.
Kaarlo kuningas.
Läksi Kaarlo kaupunnille,
Werolle verikäpälä,
Ruotsin murha murkkinalle,
Pillomus on Piiterille.
Läksi veikaten vesille, 5
Uhotellen ulkomaille,
Päälle päien päästäksensä,
Walloille ruvetaksensa.
Wenähen väki väkevä,
Kuninkahan miehet kuulut, 10
Maaliman valitut miehet,
Alinomaset kasakat,
Illon aamun uotetahan,
Kerta keskipäivälläki.
Katsellahan, käännellähän, 15
Selvälle meren selälle,
Ulapalle aukialle;
Kaarlo kaukoa näkyvi,
Sinisorkka sinnempätä,
Kahen luotosen lomatse, 20
Päällitse Satamosaaren.
Wenähen väki väkevä,
Meiän korkia komanto,
Komantierat korkiammat,
Ne leipo kivisen leivän, 25
Kakun paisto kallioisen,
Kakun rautasen rakensi,
Tulevalle vierahalle,
Saavalle käkeävälle.
Kaarlo ei oo kaukana enämpi, 30
Kovan loittona koroli:
"Wenälainen veikkoseni!
Saa lihoa syöäkseni,
Tuo olutta juvakseni."
Wenähen väki väkevä, 35
Kuninkahan miehet kuulut,
Ei ne anna ampumatta,
Eikä syötä syöksemättä;
Ampumalla antelevi,
Syöksemällä syöttelevi. 40
Joutu jouset joikumahan,
Jäntehet järäjämähän,
Kivileivät lentämähän,
Rautaharkot raastamahan,
Kohti Kaarlon karpasoa, 45
Punaparran purtta myöten.
Jo tiirut tipahtelemi,
Purje'puut tomahtelevi,
Puraksihen purje'nuorat,
Mastot maiskahti merehen, 50
Purjehet putoelevi,
Hajoeli hattaroiksi,
Noiksi tuulen vietäviksi,
Ahavan ajeltaviksi.
Kaarlo kuulusa kuningas 55
Jo tunsi tuhon tulevan;
Jopa tässä lämmittävi,
Jopa riipi rinnuksia,
Housun nappia hosuvi,
Tullessa tulisen nuolen, 60
Teräsnuolen tellätessä.
Kaarlon kulkku kuivettuvi,
Kero käypi keltaseksi,
Parta vaahessa valuvi:
"Wenäläinen veikko rukka! 65
Anna vettä juoakseni,
Ostoa veroksi vettä,
Wenäläiseltä veroksi."
Wenäläinen vet sanovi,
Komarinta kolkkasevi: 70
"On vettä venosi alla,
Alla laivan lakkimista,
Juoa kulkun kuivanehen,
Apata halunalasen;
Wettä viljalta veroksi, 75
Kaarluelle kaunihille."
Kaarlo varsin vastoavi,
Mies paha pakaelevi:
"Werell' on vesi meressä,
Rannat Ruotsin raatoloita." 80
Jo on Kaarlo kahlehessa,
Sinisorkka silmuksessa:
"Wenäläinen veikko kulta!
Jätä Wielä heikko henki;
Emmä toiste tulle'kana, 85
Wasta saane'kan verolle."
Karku Kaarlolla tulevi,
Lähtö Ruotsin rohkialla,
Tullessa tulisen nuolen,
Kivileivän lentäessä, 90
Rautaharkon raastaissa.
Wanno vaikian valansa:
"Ennen kieli kirvotkohon,
Silmä päästä siirtyöhön,
Kun ma tänne toiste tullen." 95
_Toisintoja_. v. 1. L. K. k-kihin. v. 9. Piiterin v. v. v. 20, 21.
Meren luotojen I. P. Atimo (Atamo) saaren. v. 24½; Kovat kostinsa
asujat. v. 25 Leivotaan kivestä leipä, K. p. kalliosta. Rautaharkkoja
rakenti, Terästikkuja tekevi. v. 38½ Ojenna ojentamatta, v. 42. J.
järahtämähän. v. 44. Rautanuolet raastomahan. v. 50. M. maikasi
(maikavi) m. M. maahan maiskoeli, v. 61. T. tempoessa. v. 62. K.
k. kuivahtavi. v. 71. "O. v. venon perässä. Wett' on laivan laian
alla." v. 79, 80. "Ei tunnu vesi veeltä, Wesi tuntuvi mereltä, Rannat
Ruotsin raatoloilta." "Aion (Aivin) on vesi verellä, Ruotsin rannat
raaviskoita, Myssypäit' on myllistetty, Lakkipäitä langeteltu,
Pyöräpäitä pyöritelty." v. 81, 82. Jo on Kaarlo kaupunnissa, Pillomus on
Piiterissä, v. 88. Läksi maalle marsimahan, Ruotsin maahan rohkiahan.
v. 93. "Kieli suusta kirvotkohon."
_Jälkimaine_. Tämä laajalta Wienan läänissä laulettama runo ei ole
jos sadan ja muutaman kymmenen vuoden vanha, sillä muusta Kaarlosta
siinä ei liene'kän puhetta, kun mainiosta Ruotsin entisestä
kuninkaasta, Kaarlo XII:stä. Urhollisimmia sotioita sama Kaarlo,
olisiki hänen sodistansa enemmin lausetta, kun pienen kirjan veroksi,
taikka suuremmanki tarpeeksi. Waan ne nyt syrjään heitämmä, sen
ainoasti mainiten, hänen jo viidentoista vuoden vanhasta itsepäällänsä
kuninkaaksi ruvettua esinnä kymmenkunta vuotta yhtäläisellä onnella
sotineen ja kaikki vastustajansa voittaneen, siksikun somemman ajan
tultua itsemuistettavassa Pultavan tappelossa (1709) Suurelta Petriltä,
silloselta Wenäjän hallitsialta, voitettiin. Siitä sitte Kaarlo
Turkkiin paennut viisivuotisen sielläolon perästä jälle kotimaahansa
palasi, sitä vielä, muutaman ajan, taikka loppuunsa asti (1718)
hallitseva, näin ylehensä 21 vuotta Ruotsissa kuningasna ollut. Koko
tämä aika, liiatenki loppupuoli, oli Suomelle kovan surkia, onneton.
Sillä jos lomittain vähä aika saatiinki rauhassa eleä, niin vietiin
miehiä ulos, Ruotsiin, Juuttiin, Puolaan, Saksaan, Norjaan, Wenäjään
ja Turkkiinki, kussa kullonki surmansa löytäviksi. Wielä kahden
valtian alasna sillon Suomen kansa sattu usiasti toinen toistansa
vastaan, ei erittäin tietystä syystä sotimaan. Siitä seki, että
meidän kielellisillä runoilla, toisinaan äärettömästi kiitettiin ja
ylistettiin, toisinaan suuresti alettiin, sorrettiin ja hävästiin yhtä
Kaarloa. Mitä tappeloa nykysellä runolla erittäin tamoteltanee, lienee
vaikia arvata'kana. Oli niitä sillon tappeloita, jos mitäki. Taisipa
olla tämä joita kuita pienempiä pulmastelemisia, joissa Kaarlo ei itse
ollu'kan, vaikka siitä hänen nimellänsä kerrotaan.
Sanoja, v. 4. Pillomus s. o. peto, turmio, surma; Piiterille;
Pietarille, Pietarihin. v. 6. uhotellen; uhkaamalla. v. 17. ulapalle;
aavalle merelle, v. 24. komantierat; päämiehet, v. 31. koroli;
kuningas, v. 45. karpaso; vene, pursi, v. 47. tiirut; viilettimet,
tyyrimelat. v. 61. tellätessä; teuotessa, kulkiessa, tempoessa. v. 63.
kero, kita, nielu, nielasin. v. 74. apata; ottaa, vetää, särpää. v. 91.
raastaessa; raadellessa, leikatessa, kaavitessa.
Kiitos Keisarille.
Täss' on kiitos kirjassani
Keisarille kenkistänsä,
Lahjastansa laulettava,
Kun olen kuullut korvillani
Tapahtuvaksi taloille, 5
Sattumaksi suuren armon,
Ruhtinaita runsahimman.
Niin minäi mielelläni
Kunnioitan kuulusinta,
Majesteetin suurta miestä, 10
Joka anto armostansa,
Lahjoiteli laupiuesta,
Suuren kenkin Suomen maalle,
Avun vahvan vaivasille.
Nikolai se niin hymäksi, 15
Rupes meille rakkahaksi,
Anto ratki rakkauesta,
Sulosesta syämestänsä,
Laitto suuren rahasumman
Syntisille Suomen maalla, 20
Köyhille kenkättäväksi;
Että pojat Pohjan maalla
Taitaisivat taloissansa
Wielä eeskipäin elellä;
Ettei ruunu ryösteleisi, 25
Eikä herrat heiltä veisi
Tavaroita taltehensa;
Ettei maita millonkahan
Annettaisi autioiksi,
Taikka pantaisi taloja 30
Kansellihin kaupan päälle.
Minä vielä mielelläni
Rakkahimmasti rukoilen,
Että Herra armostansa,
Suomastansa suuri Jumala, 35
Aina onnea lisäisi,
Laupiutta lainoaisi,
NIKOLAILLE niin hyvälle,
Siellä kuulussa kylässä,
Pietarporin porstuissa, 40
Häntä aina autteleisi,
Suojeleisi suuri Jumala,
Wartioitsisi väkevä,
Ettei vihollinen vihanen
Mieltä myöten millonkahan 45
Saisi häntä saavutella!
Herra häntä hengellänsä
Armostansa auttakohon,
Enkelitki estäköhön,
Warjelkohon vakaisesti, 50
So'issaki suojelkobon
Wihollisen voittamahan!
Hän on tuiman Turkin kanssa
Tapellunna taitavasti,
Ett' on voiton väkinensä 55
Tuonut tänne Turkistaki,
Uskon kautta ulkomaalta;
Jost' on kiitos kirkoissamme,
Sulosesti Suomen maalla,
Kaunihisti kuulta saatu. 60
Woi teitä tuimat Turkkilaiset,
Jumalaton julma kansa,
Pahanelkiset pakanat!
Uskon päältä usiasti
Kapinoita kauhioita, 65
Tappeloita tuimimpia,
Harjotteletta häjyjä,
Herran oppia hyveä
Estelettä eksyväiset.
__
Tämän on laulun laitellunna
Poika pieni Pohjan maalla,
Iisakki ilmottanunna,
Pieksiäinen Pielaveellä.
_Jälkimaine_. Tämän yksinkertasen runon tapasimma jo kesällä 1831
Pielaveden pitäjästä ja olemma sen tekiästä, Iisakki Pieksiäisestä,
ennenki maininneet (Helsingf. Morgonbl. 1832, N:o 12). Mainittuna
vuonna oli hän nuori, minusta noin 16 vuoden vanha poika ja runon
tehdessä arvattavasti vieläi nuorempi. Arvo tällä runolla on
kahtalainen. Ensiksi tietään se tosiaanki lähteneen sulasta, vakaasta
sydämestä, jotta sihen ei millään sovi, mitä muutamista kiitos ja
ylistysrunoista välistä kuullaan lausuttavan, niiden asiain ohessa
toisinaan muistaki, erityisistä syrjäsyistä ilmautuvan; toiseksi
näyttää, miten meikäläisessä rahvaassa moni jo nuorempanasi älyää
sanoja runohin solmiella ja runot laadullensa laitella. Onki
harvassa muussa kansassa havattu rahvasta niin näppäräksi lauluja ja
muita senlaisia lajitelemaan, kun Suomessa. Terävämpikö sentähden
meikäläisillä olisi mielenjuoksu? Sitä en uskova uskon etusuutemme
kielestäki tulevan, joka minkä kansansuisen puheen mukaan tahansa
kirjotettava on selvää suomea, jota vaston usiampain muiden kansain
kieli on erilaista, että kaiken puheen mukaan kirjotettuna tuskin
paikallakan ymmärrettäisi, ulompana ei tuskinkan. Niin heidän joita
kuita mietelmiänsä yhteen suunnitellen hairahtaa ajatus itse asiasta,
sanoja tavotteleva, joilla voisi toisiltaki ymmärrettäväksi tulla. Ja
lienee tästäki nähtävä, mikä ankara asia eikö ole'ki, niin kirjottaa,
kun puhutaanki, kieltä.
Mitä taasen tämän runon toisien arvokohtaan koskee, sen sulasta,
makaasta sydämestä, ei viekottelevasta kielestä syntyneen, niin se
jo on tekiän nuoruudestaki arvattama. Erittäin havatsin hänen varsin
peljänneen, niin tätä kun muitaki runojansa ilmituottaa ja vasta
paljolla anomalla ja vaatimalla sain sihen myöntymään. Monessa kohti
maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman
olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellaki niitä. Lienee niin ollut
paavin aikoina, joina senaikuisit papit ei taineet suata kansassa muita
tarinoita käyvän, kun omiansa, usein kylläki mielettömiä loruja, vaan
jo kolme sataa vuotta paavin pimeydestä erillä oltuamme, olisi toki
järjen pitänyt siksi tointua, että tietäisimmä runoilla ja lauluilla
ei mitänä pahaa tehtävän, jos niillä ei ilman erittäin ketänä rikota,
pahoteta, jota aina muussaki puheessa tulee varoa. "Laki lauloa lupasi,
hyvät herrat hellitellä" sanoo muutama runoilla tästä asiasta, joka
häneltä oikein onki sanottu ja toinen muutaki laulusta kertoma lausuu:
"Waan muista aina varota
ne kaikki väärät värsyt,
ettei laki sua sakota
ja pane pahat reisut.
Niin saatki laulaa helistä,
ett' oikein seinät soipi,
olutta juoda välistä,
kun kallo kantaa moipi."
Tämä nykynen laululupa ei tainut Pieksiäisillä oikein tuttu eli
uskottu olla, ilmanki pelkäävällä, muutamista naururunoistansa erästen
suuttuvan, jotta laulettuansa sano: "voi jos tietäisivät näitä minun
teille laulaneen, niin toki ensitilassa minun pieksäisivät." Toivossa
hänen siitä ajasta jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voiman
pieksiöitänsä vastustella olen aikaa voittain samat naururunotki
pränttäyttävä. Ja häntä, jos tämä kirjotukseni olisi luettavaksi
joutuva, pyydän ja kehotan jo tointuneemmalla älyllänsä vastaki runoja
tekemään, luvaten niistä, jos Pielavedessä tulisin käymään, usiampiaki
tolppia, kun viimmesellä kerralla, jona vaan kahdesta saadusta
mielihyvissänsä lausu "ei toki menneenkän runotyönsä tyhjään."
Aineensa tälle runolle on saanut 1829 vuoden ruunurästien anteeksi
annosta, josta lie paljoki ihastuttu, koska tämä poikaki siitä laulella
alko, sillä "siit' on laulut lapsillaki miesten mielijohteisista,
pakinoista partasuun." Hyvä ja kiitettävä asia kyllä onki, avun
tarpeessa apua saada, mutta vielä parempi olisi, niin laittaa, jotta
tultaisi avuttaki aikaan. Joka kerran lainohin ja apuun totutaksen,
velassa ja köyhänä useimmiten ikänsä elää. Waan köyhyys ja velka on
aina liiallinen rasitus elämässä. Muistaa pitäisi myös, Jumalan sanaa
myöten "Keisarille antaa, mitä Keisarille tulee," eikä, toisinaan
vähemmästäki tarpeesta, veroja maksamatta heittää ja esivaltaa
köyhyyden huudoilla rasitella. Tulisipa ainaki mielessä pitää, kuinka
paimen pojan kävi. Miehiä vietelläksensä huusi suden karjaan tulleen ja
miehet riensimät apuun. Waan sutta ei ollen menivät jällen matkohinsa
ja poika nauro heille. Toisella ja kolmannella päivällä vietteli
heidät samalla tavalla. Niin neljännellä päivällä tuliki susi ja
sillon piti toden perästä huutaa. Waan miehet valhehuutohin tottuneet
eivät mennetkän apuun ja susi söi karjan. Mieluisilla maksajoilla
harvon verot auki jäävät, vastahakosilla, anteeksi saamista toivovilla
useinki. Tiedän myös muutamanki pitäjän, jossa entisen, veronotoilla
helpon olleen nimismiehen aikana aina oli rästiä, ylen vähä nykysen,
ryöstöissä kiintiämmän aikana. Waan niin on kansa toisinaan mieletön,
että entistä kiitettiin hyväksi, joka heidät velassa piti, nykyistä,
joka lopun teki veloista, pahaksi, kovaksi, armottomaksi. Ilman on
itsekullaki kolme apulaista, jotka, jos ei useinki ylen katsottaisi,
halpana pidettäisi, mielellänsä estäisivät velkoja ja rästejä taloon
pääsemästä. Nämät ovat Toimi, Uutteruus ja Säästämäisyys.
Mitä v. 61—69 Turkkilaisista sanotaan ei ole toden tosi. Turkkilaiset
eivät ole jumalattomia eikä pakanoita, vaan Mahometin uskolaisia, jotka
tunnustavat yhden ainoan Jumalan, samatekun me Kristinuskovaisetki,
siinä meistä erinomattain poikkeavaiset, etteivät pidä Wapahtajata
Jumalana, vaan muuna pyhänä miehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkan
kun yhdessä personassa. Pian Wapahtajan siasna on heillä Mahometi, ei
kuitenkan jumalallisesta, vaan propheitan arvosta, jonka kautta Jumala
olisi ilmottanutse. Tämän sanoimma Turkkilaisista asian mukaan, sen
ilman pahaksumatta suatessamme, Pieksiäisen vanhaa luuloa myöten heitä
pakanoiksi ja jumalamattomiksi kutsuneen, liiatenki vähä ennen meidän
Keisarilla heidän kanssa sodan oltua.
Edellisen kuun osassa olemma nimittäneet, minkätähden emme pidä
sanasopunsa vuoksi hyvinä senlaisia runoja, kun nykysessä v. 19, 21,
22, 55, 64, 72. Parempia mielestämme sanasopunsaki vuoksi ovat v. 23,
35, 42, 44, 50, 61, muut peräti moitteettomia.
Muinelmia.
Lieto Lemminkäinen.
(Lisä Toukokuun Osaan).
Akkain keskelle tupaan jäänynnä Lemminkäinen kysy Pohjolan emännältä
tyttöä puolisoksi, luvaten ei millä pahoin oletella. Oli sillon tapana
maassa, ei anneksella tyttöjä ansiottomille miehille ja sentäpä määräsi
Lemminkäisellenki Pohjolan emäntä muutamia ansiotöitä. Tahallaan
valitsi, mitä tiesi vaikeimmia ja muuten vaarallisimmia löytyvän, aina
toivossa, jossaki surman Lemminkäistä kohtaavan, sillä arvattamasti
ei ollutkan mielenmyötänen kosia, vaikkei suorastaan tohtinut
häneltä äiti tyttöänsä kieltää. Niin laitti esinnä Hiiden hirviä
hiihtämään. Tekasi maanvaliot sukset Lemminkäinen ja uhkasi, mitä
neljän jalan metsässä juoksi, kaikki niillä tavata. Pääty kuulemassa
Hiisi ja laitto erittäin Lemminkäisen ajaa oudonlaisen hirven, Lapin
tannerta juoksemaan käskevä. Juoksi käskettyä hirvi Lapin kodatse
ja sivujuostessaan potkasi aikavauhdilla ovea, sillä keittopadanki
tulelta kaatava, jotta lihoista, tuhkiin tuhertuneina, ei ollut mitänä.
Tästä koirille haukunto ja ihmisille kodassa, kulle itku, kulle nauru
keiton kummanlaisesta menosta. Lemminkäinen oudon rähinän kuuleva
riensi paikalle ja kysy, mitä itkettiin, kuta naurettiin ja mikä
koirillasi haukunta. Hirven sivujoesseen ja senlaisia kummia tehneen.
Niin astu suksille Lemminkäinen sai käteensä sauat, jotka susten
mukaan lienevät kylläki kauneita olleet, sillä vertaa niitä runo,
toista satamarkkaseksi, toista ruskian revon (eli ketun) maksavaksi.
Kerran potkastua jo lenti "silmän siintämättömihin", toisella "korvan
kuulemattomihin", kolmannella ajettavan hirvensä tapaava. Tavatun pisti
aituusen, sinä seisoa. Itse katseli ja rupesi selkää silittelemään,
kylläki hyväksi arvellen taljaa eli nahkaa, sillä Pohjan neitsen kanssa
levätä. Waan hirvi tuumat älyten alko potkia, hajotti tarhan ja lähti
matkohinsa. Lemminkäinen viivyttelemättä jälkiin hiihtava potkasi
taasenki kerran, vaan ei toista, sillä jo ensipotkussa lysmätti eli
taittu lyly (s. o. vasemen jalan ja toista pitempi suksi) nauhareiästä,
kalhu (oikian jalan ja lyhempi suksi, jota myös kattavaksi ja
potasmaksi paikon sanotaan) kannan alta ja saua lenti somman paikoilta
poikki, niin mies neuottomaksi jääden. Waan hirvi juoksi juoksemistaan,
ettei päätänä näkynnä.
Niin tuli Lemminkäiselle peräti uusi työ. Joko lie itseki arvannut,
jonkun jumalista häntä vastustelevan, jonka tähden rupesiki kauniilla
tavalla metsän haltioita, Hiittä ja muita voimallisia olentoja
suosittelemaan, sanoen:
"Joko hiihan hiljalleni,
Werkkahalleni vetelen;
Hiljallehen huono käypi,
Sauan voimaton pitävi.
Minun sukseni kuluvat
Hopiaiset hoikkenevat;
Otan Hiien hienot sukset,
Lemmon leppäset sivakat.
Niillä hiihan Hiien maita,
Lemmon maita löyhyttelen,
Hiihan kohti korven rannan
Salon sintävän sisälle."
Näin Hiittä mielitellen tapasi uudet sukset, jousen ja koiransa,
joita, liiatenki koiria, pitkillä kuvuilla kehotteli, varusteli.
Kauan hiihti nyt ristin rastin metsiä, saloja, korpia ja vaaroja ei
löytäen tavattavatansa. Kaikella tällä ajalla rukoili hartaasti metsän
kultaista kuningasta, ainoista Tapioa, Mielikki metsän emäntää, metsän
neitoja Tellervoa, Tuulikkia ja muita, saadakseen heiltä metsän viljaa,
kultaa, hopiata, mettä eli olutta, joiksi ja muiksiki saalistansa
vertailee. Ainaki ei tapaava jo toisinaan valitti ikävätänsaki, sanoen:
"Ikävä minun tulevi,
Ikävä tulettelevi,
Kun ei oo kullan muttajoa,
Hopian majehtajoa;
Ikävä on iloton ilta,
Päimä pitkä saalihiton."
ja toisinaan kehuen, toisinaan moittien metsän emäntää lausu:
"Mikä mieli, mikä muutos,
Mikä ainonen ajatus,
Mielusassa Metsolassa,
Tarkassa Tapiolassa!
Entinen metsän emäntä
Oli kaunis katsannolta,
Ihana imertimiltä;
Käet oli kullan käärehissä,
Sormet kullan sormuksissa,
Pää kullan pätinehissä,
Tukat kullan suortuvissa,
Korvat kullan koltuskoissa,
Silmät kullan simsukoissa.
Nykynen metsän emäntä
Ruma on Marsin rungoltansa,
Ilkiä imertimiltä;
Käet on vitsakäärehissä,
Sormet vitsasormuksissa,
Pää vitsapätinehissä,
Tukat vitsasuortuvissa,
Korvat vitsakoltuskoissa
Kaula vitsahelmilöissä."
Toisinaan taasen syitä kysyvä, miks ei saanut ja itseänsä osallisiin
pyytömiehiin vertaeleva virkki:
"Miks et anna antoluoja,
Lupoa luja jumala? —
Ei ne muutkana paremmat,
Eikä pyytäjät pyhemmät,
Metsämiehet mielusemmat.
Eipä miesten muienkana
Sinisemmät silmiripsit,
Koriammat kulmakarvat,
Jalan heitto hempiämpi.
Muut ne vievät viekkahulla,
Ottelevat ounahulla,
Mie en veisi viekkahulla,
Ounahulla otteleisi;
Weisin vaivani näöstä,
Ottaisin omasta työstä."
Ei niinkän saaden alko viettelemällä ja antimien muistelemisella metsän
väkeä mieluisimmaksi tehdä, kultaa kullasta, hopiasta hopiata näilläki
lauseilla luvaten:
"Mimerkki metsän emäntä,
Metsän muori muotokaunis,
Metsän kultanen kuningas,
Metsän ukko halliparta!
Tule nyt kullan muuttelohon,
Hopian vajehtelohon.
Minun on kullat kuunikuiset,
Päivänpolviset hopiat,
Isoni soasta saamat,
Tavottamat tappeloista.
Ne kuluvat kukkarossa,
Tummentuvat tuhniossa,
Kun ei oo kullan muuttajoa,
Hopian vajehtajoa."
Niin viimmen metsän miellyttyä sai uudelleen hirven, jonka tavattuansa
sito kovemmasti, kun että enää mainittavasti potkia, vähemmin
irtipäästä. Lupaustansa myöten anto sitte metsän haltioille pieniä
kultaia hopiamuruja taikka veitsen kaapimia, varavammalla kädelläpä
sitä ei juuri ollutkan tapana antaa. Senki tehtyä riensi Pohjolaan
uudelleen tyttöä kysyvä, jo hirven hiihtäneensä. Waan pani nyt toiselle
työlle Pohjolan emäntä, Hiiden suurta ruunaa suistamaan. Ei joka pojan
suistettava tosiaan ollutkan tämä.
Hiien varsa vaahtileuka,
Hiien ruskia hevonen,
Joll' on rautaset kapiot,
Teräksiset temmottimet;
Jonka tukka tulta tuiski,
Harja suihkivi savua.
Waan mitä huoli Lemminkäinen; kultaohjaksensa ja hopiaisen
marhamintansa eli riimunsa saava jo lähti hevoista Hiiden nurmien
periltä suistamaan. Pian löyttyä ei kuitenkan tohtinut käsiksi käydä
ennen Ukkoa rukoiltuansa jäätä, hyytä, lunta ja vitiä satamaan, hevonen
kylmetyksi saada. Näin jähdytettyä luki hevosen ottosanat ja kävi
suistamaan. Sen tehtyä itse istu selkään ja ajo Pohjolaan, taasen
tyttöä anomaan.
Niin määräsi kolmanneksi työksi emäntä, joutsenen Tuonelan joesta
yhdellä nuolella ja yhdellä yrittämällä ampua. Otti jousensa ja viinen
Lemminkäinen, kävi Tuonelan joelle. Waan Ulappalan ukko vanha, jo kauan
odottanutki, näki tulevan ja laulo käärmeen vedestä linnunampujata
kuolettamaan. Lemminkäinen kotoa lähtiessänsä ei ollut muistanut
vesikäärmeen sanoja äitiltänsä kysyä, josta vielä kuollessansaki
valittaa sanoen:
"Sen mä tein pahinta työtä,
Kun en muistanut kysyä
Kapehelta äitiltäni,
Miten olla, kuin eleä,
Näinä päivinä pahoina
En tieä veen kipuja,
Umpiputken ailuhia."
Kuolevan syyti Ulappalan ukko Tuonelan jokeen Lemminkäisen, jotta meni
koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten. Niin tapasi Tuonen poika,
joka päätti työn, sillä että
Löi on miestä miekallansa,
Kamahutti kalmallansa;
Löip' on kerran leimahutti,
Miehen viieksi muruksi,
Kaheksaksi kappaleksi.
Pään mäkäsi mättähäksi,
Jalat raian haarukaksi,
Muun lihan lahoksi puuksi,
Silmät suolle karpaloiksi,
Hiukset kuiviksi kuloiksi.
Siin' oli loppu Lemminkäisen,
Kuolo ankaran kosian.
Taitaisipa lukian mielestä jo kyllin siinä olla, kun olemma loppuunsa
asti Lemminkäistä johdatelleet. Niin tavallisissa tapauksissa onki
jo siinä, eikä miehen mentyä enempätä sanomista. Waan armeliaiset
luonnostamme, käypi sääliksi, senlaiseen surkiaan tilaan heittää, jos
kohta toisin puolin emme hyvin älyä'kän, millä auttaisimma.
Muistelemma, äitin poikaansa yhä kotoa lähtemästä kieltäen,
Lemminkäisen päätä harjatessaan suuttuneena harjan kädestänsä viskoneen
ja lausuneen, sillon häntä tuhon tulevan, kun suka verin valuisi, harja
hurmehin loruisi. Harja innon mielin viskottuna puuttu orren ja patsaan
lomaan, siitä putoamatta. Sihen korjuun se sitte jäiki, ei mielentaiten
liikuteltava, sillä ainaki pidettiin intolauseita ja kaikkea sen ohessa
tehtyä jossai pyhässä arvossa.
Niin muutamana aamuna äitin kotona taasenki valitellessa, kauan
poikansa kosimatkalla viipyvän, havatsi eräs naispuoli, verta harjasta
vuotavan. Wirkko siitä Lemminkäisen äitille, joka omin silmin nähden
hyrähti itkuun ja voivotteli:
"Woi polonen päiviäni,
Woipa laaja lapsiani,
Kannetuitani katala!
Jo nyt on hukka Lemminkäistä,
Tuho poikoa pätöistä,
Loppu tieto Lemminkäistä;
Jo suka verin valuvi,
Harja hurmehin loruvi."
Äiti heti Pohjolaan poikaansa tiedustelemaan jo kysy Pohjolan
emännältä, kunne oli menettänyt. Orihin reessä jäälle lähteneen vastasi
toinen, eikä tietävänsä, jos olisi uhkuunki uponnunna. Walehtelevan
päättävä, eikä niin toki hukkuvankan poikansa arvellen, käski toden
äiti sanomaan. Niin taasen toinen vastasi hyvin syöneenä, juoneena
ja apatettuna menneen koskia laskemaan, jos sinne olisi hukkunut. Ei
sitäkän todeksi uskova jo kolmannesti kysy äiti poikaansa sanoen:
"Minne saatit Lemminkäisen,
Kunne poikani polojen?
Sano tarkkoja tosia,
Walehia viimmesiä;
Taikka surmasi tulevi,
Kuolemasi kohtoavi."
Sillon Pohjolan emäntä joko uhkaamistaki peljäten sano toden ja vastasi:
"Panin hirvet hiihtämähän,
Jalopeurat jaksamahan,
Suuret ruunat suistamahan,
Warsat valjastattamahan,
Laitin joutsenen hakuhun,
Pyhän linnun pyyäntähän;
Enkä tieä itsekänä,
Mi lie tullunna tulonen,
Mikä huolo kohtaellut,
Kun ei kuulu jo tulevan,
Morsianta pyytämähän,
Tyttöä anelemahan."
Lähti siitä äiti halki maiden poikaansa hakemaan, millon venehellä,
kullon suksilla kulkeva, missä sutena korvet juosten, kussa saukkona
samoten, missä oravana eli kärppänäki kulkien ja tarkon kaikki
heinästöt ja kanarvikotki katsellen, runoa myöten
Ei tieten emo polonen,
Eikä kantaja katala,
Miss' on liikkuva lihansa,
Wierevä oma verensä;
Liekö maalla, vai merellä,
Waiko suurella salolla,
Käyneekö käpymäkeä,
Kanarvaista kangasmaata,
Wai lienee meren selällä,
Lakehilla lainehilla.
Niin etsimistään etsivä äiti tapasi Tien, jolta nöyrimmästi kysy, jos
tietäisi. Wastasi ei tietävänsä Tie, jos olisi vaikka
Hiien hiilikankahilla,
Pahan vallan valkioissa,
Kypenissä kyynäsvarsin,
Koprin kuumissa poroissa.
Sieltäki etsivä ei löydä. Niin matkoillansa tuli Kuu vastaan, jotka
kumarrellen kysy, jos eikö tietäisi neuoa. Eikä tietävänsä, vastasi
Kuuki, olisi poika, jos missäki
Pohjan pitkässä perässä,
Lapin maassa laukiassa,
Lammissa kalattomassa,
Aivan ahvenettomassa,
Sisarena siikasilla,
Weikkona veen kaloilla.
Niin nämätki paikat katseleva, eikä löytäen, sattu Päivän eli Auringon
tiellänsä tapaamaan, jota hartaasti kumarrellen pyysi ilmottamaan, jos
mitä kadonneesta olisi tietävä. Jopa jotai tiesiki Päivä ja vastasi
kumartajalle:
"Tuoll' on poikasi polonen,
Kuulu kultasi omena,
Metsän meren takana,
Meripuolen kymmenettä,
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa;
Mennyt koskessa kolisten,
Myötävirrassa vilisten,
Pää pätösen mättähänä,
Jalat raian haarukkana,
Muu liha lahona puuna,
Silmät suolla karpaloina,
Hiukset kuivina kuloina."
Sen kuultua Lemminkäisen äiti meni pajaan suuren suunnattoman haravan
raudasta taottava. Sai sitte muutamia vastoja; ne siiviksi sitova
ja purstoksensa lapion lenti löyhytteli monen meren ylitse jotta
kiitävältä sinisiksi maat, puut punasiksi, silmissä näytti. Tuonelan
joelle tullut rukoili Päivää kovin lämpimällä paisteella Tuonen kansa
nukuttamaan. Niin Päivä rukouksen kuultua vaipu alemma puun latvalle
istahtaen, josta lähetti kovin hiostavan lämpimän Tuonen väkeä
uneen uuvuttamaan. Sen tehtyänsä itse jällen taivaalle kohosi. Waan
Lemminkäisen äiti harava kädessä astu veteen, Tuonen jokea pitkin,
poikki ja vitahanki haraava. Jopa viimmen puuttu kun elotukku haravaan.
Ei ollenkan elotukku oli poikansa päätön, käsitön ja muutenki pahasti
raadeltu ruumis. Niin vieläki haraten sai pään, kädet ja muita muruja,
joista yhteen siotellen rupesi uudelleen poikaa laittamaan. Joutavaksi
arveltaissa tätä työtä kyllä lausuttiinki:
"Ei tule miestä mennehestä,
Urosta uponnehesta;
Työnnä Tuonelan jokehen,
Manalan alantehesen."
Waan niinpä ei työntäenkän äiti sovitteli yhteen palasia ja sen tehtyä
alko jällen henkiin poikaansa tuuvitella. Arvattavasti oli tässä työssä
hänellä loihtotietonsa kylläki suuresta arvosta. Niin pyysi pienen
Mehiläisenki voiteita kantamaan, sanoen:
"Mehiläinen, meiän lintu!
Lennä tuonne liuottele
Yli kuun, alatse päivän,
Otavaisten olkapäitse.
Lennä luojan kellarihin,
Kamarihin kaikkivallan.
Ryvetä siipesi simassa,
Kasta kaapusi veessä,
Höyräytä höyhenesi.
Sitte tänne tultuasi
Tuo simoa siivessäsi,
Kanna mettä kaapussasi,
Pahoille paranteheksi,
Mammoille valuvesiksi."