Maaliskuulta.
Wedenkantaja Anni.
Änni tytti, aino neiti,
Läksi vettä lähteheltä.
Ei oo vettä lähtehessä;
Kulta on kansi kuivahtanna,
Walahtanna vaskilaita, 5
Tinapohja tilkahtanna,
Lehti päälle langennunna.
Anni tytti, aino neiti,
Tuosta eistyvi etemmä;
Meni mäen, meni toisen, 10
Astu kohta kolmannenki.
Iski silmänsä itähän,
Käänsi päätä päivän alle;
Katso pursi purjehtivi,
Satalaita laiehtivi, 15
Mies puhas perässä Purren,
Toinen mies nenässä purren,
Sulho purren partahalla:
"Tules tytti purteheni,
Wyövaski venoseheni!" 20
"Enkä tule, enkä huoli;
Eipä työntänyt emoni,
Warustellut vanhempani,
Tätä neittä purtehesi,
Tyttöä venosehesi." 25
Nousi mies perästä purren,
Mies toinen nenästä purren,
Sulho purren partahalta,
Koppa neien purtehensa,
Wyvasken venosehensa. 30
Niin neiti kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa, 35
Karjalaisen karpalossa.
Näki taattonsa vesillä,
Wanhempansa valkamoilla:
"Tule taatto lunnahille,
Oman tyttösi otolle!" 40
Emmä joua, tyttö raukka;
Lohi kultanen kutevi.
Kultasissa kupluskoissa.
Itse eillehen menevi.
Neitonen kujertelevi, 45
Wyömaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisin karpalossa. 50
Näki maammonsa vesillä,
Oman äitin lainehilla:
"Tules maammo lunnahille,
Oman lapsesi otolle!"
"Emma joua, lapsiraukka; 55
Siika kultanen kutevi
Kultasissa kupluskoissa."
Itse eillehen menevi.
Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi, 60
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisen karpalossa.
Näki veikkonsa vesillä, 65
Emon lapsen lainehilla:
"Tules veikko lunnahille,
Oman sikkosi otolle!"
"Emmä joua, sikko raukka;
Lahna kultanen kutevi 70
Kultasissa kupluskoissa."
Itse eillehen menevi.
Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessa, 75
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisen karpalossa.
Näki minnänsa vesillä,
Weljen mainion valkamoilla: 80
"Tules minnä lunnahille,
Natoraukkasi otolle!"
"Millä mä sinun lunastan!
Ei mitä minusta liene."
"On sulla sinervä uuhi; 85
Sillä sä minun lunastat."
Ei mitänä minnän uuhi;
Ei neittä laseta'kana
Wenehesta vierahasta,
Karjalaisen karpalosta. 90
Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessa,
Kultaparran parmahilla:
"Kun et laske lunnahitta, 95
Etkä laske lunnahilla,
Polen puhki uuen purren,
Halki Haapasen venehen,
Tallan poikki puiset teljot,
Katajaiset kaaret katkon." 100
"Hot polet puhki uuen purren,
Halki Haapasen venehen,
Tallat poikki puiset teljot,
Katajaiset kaaret katkot;
Puilla pursi paikatahan, 105
Orasilla ommellahan,
Neuloilla teräsnenillä,
Katajilla kaunehilla."
Polki puhki uuen purren,
Halki haapasen venehen, 110
Poikki puiset teljolauat,
Katajaiset kaaret katko;
Itse päasevi pakohon,
Tuli tielle tervehenä,
Weip' on vettä taatollensa 115
"Ota vettä taattoseni!"
Noin taatto sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene portto tästä poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 120
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhosen etsossa,
Punapaulan puujelossa,
Kautokengän katselossa,"
Wei hän mettä maammollensa: 125
"Ota vettä maammoseni!"
Noin maammo sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene portto tästä poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 130
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhojen etsossa,
Punapaulan puujelossa,
Kautokengän katselossa."
Weip' on vettä veikkollensa: 135
"Ota vettä veikkoseni!"
Noin meikko sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene tästä portto poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 140
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhasen etsossa,
Puna paulan puujelossa,
Kautokengän katselossa."
Wei hän vettä minnällensä: 145
"Ota vettä minnoseni!"
Noin minnä sanoiksi virkki:
"Tuota vuotin tuon ikäni,
Puhki polveni halasin,
Naon vettä juoakseni." 150
Anni tytti, aino neiti,
Meni aittahan mäelle,
Heittihenp' on kuolemahan,
Kaatihen katoamahan.
Tuli taatto nostamahan: 155
"Nouses poies, Anni tytti,
Anni tytti, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!" 160
Anni tytti, aino neiti,
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli;
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta, 165
Susi suusi auonnalta."
Meni maammo nostamahan:
"Nouses poies, Anni tytti,
Anni tytti, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta, 170
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!"
Anni tytti, aino neiti,
Tuonpa hän sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli; 175
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta,
Susi suusi auonnalta."
Meni veikko nostamahan:
"Nouses poies, Anni sikko, 180
Anni sikko, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!"
Anni tytti, aino neiti, 185
Tuonpa hän sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli;
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta,
Susi suusi auonnalta." 190
Meni minnä nostamahan:
"Nouses poies, nato rukka;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!" 195
"Jopanousen, minnä rukka;
Et ollut virhu virkannalta,
Etkä karhu karjunnalta,
Susi suusi auonnalta."
_Toisintoja_. v. 4—7 Katso kaivo k. Maski laioille valunut (valettu),
T. tilkahtanut, L. p. kirvohtunut. v. 10. M. m. menevi t. Meni vielä
k. v. 15. Satalauta l. v. 22. E. käskenyt e, v. 70. Säynäs k. k. v.
82. Oman natosi o, v. 84. E. m. minulla olle, v. 86. Minun pääni
päästimeksi, Pääkullan kerihtimeksi. v. 105-107 P. purren paikkanemma,
O. ommellemma, Teräksillä temponemma, v. 119, 120 M. p. t. poiges
(poikes), Tuulen l. t, v. 123,124. Punapaglan puielossa, kautokannan k.
_Jälkimaine_. Tämä runo on esinna Uhtuvalta Wuokkiniemen ja ja
Paanajärven kirkkojen yhteisestä rajakylästä kirjotettu. Muilta
paikoilta on sihen sitte täytteitä ja parannuksia saatu. Laatuansa on
se niillä seuduin niin erittäin kutsututta vanhoja Karjalan lauluja eli
naisten lauluja. Jälkimmäinen nimi muistuttaa senlaisia vaan naisilta
laulettavan ja pilävätki miehet ne kehnompina, kun mitä muistoon panna.
Miesten lauluina sitä vaston ovat omaa nimeänsä niin kutsutut runot
eli laulelmat muinosista urohista ja heidän toimista, joita akkaväki
niinkän ei muistele. Näin on laulelmissaki kummallaki puolella osansa,
jääden nimensä puolesta _synnyt_ ja muut _loihtoluvut_ niin miesten kun
naisten yhteiseksi tavaraksi. Waan erilaatujansa myöten ovat nämätki
jomman kumman omituisia, _karjaluvut, läämäluvut, maitoluvut_ ja
muut senlaiset akkain, miesken metsä-, nuotta- ja sotamiesten luvut,
koskiluvut ja mitä muuta senlaista löytyy. Tautiluvut ovat enimmiten
yhteisiä.
Erittäin nimittäisimmä näitä vanhoja Karjalan lauluja jo ennen kansan
nykysille paikoille asettaumista meidän arveloa myöten lauleltun, sillä
niitä muislellaan vielä Suomenki Karjalassa, ei ainoastaan Wenäjän. Jos
ne vasta myöhemmin olisivat alkunsa saaneet, niin tuskin niitä paljo
syntypaikkoansa ulompana tavattaisi, liiatenki miesten niihin harvon
koskiessa, jotka muuten liikkuvammalla elämällänsä mikseivät olisi
voineet niitä vähän ulommaksiki levitellä. Lienevät kyllä ne senmukaa
olleet Karjalaisilla jo ennen nykymaahansa tultua; vai arveltaisiko
vieläki vanhemmiksi, olleen Suomalaisilla jo ennen Karjalaisiksi,
Hämäläisiksi ja Wirolaisiksi erottua? Tapaamma kyllä välistä eräitä
runolauselmia ja aikalomasta ehkä kokonaisia runopätkiäki Hämehessä
pian yhteen laatuun kun Karjalassaki, esimerk. Tahvanin runon Hämehessä
ja Karjalassa, alun Matalenan runoa Nilvalassa ja Marjatan runoa
Karjalassa ei paljo toinen toisistaan poikkeavina, Inkerin runossa
neitsen pakinan Lalmannin venosen nähtyä melkein yksillä sannilla,
kun muutamassa Karjalan runossa Anni neitsen, Wäinämöisen purren
keksittyänsä — muita nimittämättä. Waan jos kohta muutamia yhteisiä
runolauselmia löytyyki Hämäläisillä ja Karjalaisilla, niin emme
kuitenkan voi nykysiä Karjalan runoja niin vanhoiksi uskoa, että
niitä jo ennen Karjalaisten erityiseksi Suomen lahkokansaksi saatua
olisi laulettu. Wasta myöhemmin lienee, jos ei juuri kaikki, kuitenki
enin osa niistä alkunsa ja aineensaki saanut, sillä mitä Hämehessä
karjalaksi lauletaan, on voinut sinne aikoinansa Karjalasta ulota'ki.
Sentähdenpä niissä löytyyki Karjalan tapasia sanoja, joita paikalla
ilman ei käytetä, eikä aina ymmärretä'kän. Niin Ritvalan runossa emo,
rahi, neito (neido, neiro), sulho, kätky, pursi jne, joita hämeheksi
sanottaisi äiti, tuoli, neitsy, poika (mies, ylkä, sulhainen), kehto
(vaku), venhe (paatti). Waan paremmin kun mistänä muusta näemmä
karjalaisen ja hämäläisen runon, kumpasenki omaa juurtansa sienneen,
kasvaneen ja muodostuneen, jos toinen toisensa rinnalla tutkimma
niiden omaa luontoa, laatua ja rakennusta. Senmukaa mitä itseni olen
tajuavan luullut, pitäisin Hämäläisten ja Wirolaisten runoja paljo
yhdenmuotosempina, kun Hämäläisten ja Karjalaisten. Jos sekä Karjalan
että Hämeen ja Wiron runoja luksin jollai vieraalla kielellä käättynä,
ilman vähintäi päältä tietämättä, mikä minki, niin luulisinpä vielä
sitte'ki helposti voivani Karjalan runoneidon toisista sisaristaan
erottaa, vaan niinkän en Hämeen ja Wiron siulkusia. Mistä Karjalankan?
— kysyy kentiesi joku lukioistani — mistä tuntee isonki kylän paimen
joka lehmän erityisellä nimellänsa mainita, ollen niitä välistä monia
satojaki ja kaikki pian yhdennäkösia? Ehkä jollon toiste voinenki
muutamia Karjalan runon omituisia erotusmerkkejä luetella, nyt se vaan
ylen viivyttäisi minua ja lukiatani, jolla ehkä lienee vielä kiireempi
aika, kun itselläni. Nimitän siis ainoastaan, jo lauseke'rtaelmissaki
(parallelismi) oltavan hämäläisissä ja virolaisissa runoissa paljo
huolettomampina, kun karjalaisissa ja ilman sitä Karjalan _naisten
lauluissa_ löytymän aina pitempiäki lauseita kahdetse, kolmetse ja
useimmitenki melkein yksillä sanoillansa kerrottuna. Niin luennna
nykysenki runon märsyissä 45—58, 59—72 ja 73 e, mitä jo v. 3l—44
tavallansa luimma. Samanlaisia ovat v. 97—100, 101— 104 ja 109—112; M.
115—124, 125—134, 135—144, 145 e. ja v. 155—166, 167—178, 179—190, 191
e.
Mutta ei ainoastaan muotonsa ja pukunsa, myös ai- nettensaki puolesta
erotaksen Karjalan runo Hämeen ja Wiron runosta. Jo ainaki enemmän
on näissä jälkeen mainituissa huvittavaisia, keviälaatusempia
lauselmia, karjalaisissa jykiämielisempia, vaikuttavampia. Sitte on
Karjalaisilla muinasuskonsa, sankarinsa ja muut muistelmansa enimmiten
omituisia, vähempi osa Hämäläisten ja Wirolaisten kanssa yhteisiä.
Wiron kirjain kaipuussa ja ilmanki kieltä tarkemmin tuntemalta en,
kuni toivoisin, vielä taida'kan oikein säntillensä selvittää, mikä
näistä aineista olisi itsekullaki erityinen, mikä yhteinen toisten
kanssa. Mutta ilman arvelisin Hämäläisillä niin runoinsa aineessa, kun
muussa rakennossa, olevan enemmän Wirolaisten kun Karjalaisten kanssa
yhteyttä ja päättisin siitä Suomalaisten esinnä kahdeksi lahkokansaksi
eroutuneen, joista toinen Karjalaisia, toinen vielä yhdessä eläviä
Hämäläisiä ja Wirolaisia. Tämä eriäminen taisi tapahtua kansan
Asiasta Uralin tunturin poikki Wolgajoen rannoille niille seuduin
tultua, jossa, ei kaukana nykysestä Kasanin kaupungista, mainitun
joen toisia haaroja tulee pohjaskoillisesta Kamajoen nimellä, toisia
jo mainitulla varsinaisella nimellänsä länsiluoteesta.[4] Siitä olisi
kansa kolmellenki suunnalle jokia myöten erinnyt, yksi osa seurannut
Kamajokea Pohjoseen päin, toinen Wolgajokea länsiluoteesen ja kolmas
vasta nimitettyä jokea Kaspiamereen päin. Ensimmäinen osa, Karjalaiset,
Kamajoen vartta seuraten asuivat aikansa Permian maassa, tulivat sitte
ylemmäksi Kaman latvoille, siitä maaselkosen poikki Wienajoen latvoille
ja Wienajokea myöten viimmen Wienameren rannoille ja länteenpäinki
nykysihin asuttavihinsa Suomessa ja Wenäjän maassa. Näiden kulkumatka
mutkitteli esinnä koillisen ja Pohjosen vaihilla, myö- hemmin
Pohjosen, luoteen ja lännenki. Toinen osa, Hämäläiset ja Wirolaiset,
Kamajoen suulta länsiluoteesen lähtevä, olisi kulkenut suuntaansa
Wolgan latvoille, siitä Ilmajärven seuduille ja viimmen kahtaalle
erinnet, Hämäläiset pohjas-, Wirolaiset eteläpuolella Suomenlahta
elämään. Näiden kulku oli länsiluoteesen, siitä minkä länteen, minkä
luoteesenpäin paikoittansa poikkeava. Kolmas pienempi osa näyttää
eteläänpäin alas Wolgaa myöten kulkeneen, jota tietä vieläki löydämmä
ei ainoastansa muutamia suomalaisia paikkain nimiä, vaan itse kansanki
jäännöksiä, vaikka kyllä enin osa näistä Suomalaisista, muukalaisten
kanssa sekautuneena, taisi pohjaspuolin Kaukasten tunturin, Mustaa
merta ja Donauvirtoa länteenpäin siirtyä Hungarian maalla elämään ja
matkallansa Mustan meren rannoilta jokia myöten ylös pohjasluoteesenki
osittain lähteä.
Waan jotta voisimma paremmalla tiedolla päättää Hämäläisten ja
Wirolaisten vasta myöhemmin erityisiksi kansoiksi saaneen, Karjalaisten
jo aikasemmin erottua, sihen kaikitse tarvitsisimma paremmin Wiron
kieltä tuntea, siitä nähdäksemme, paljoko sillä entiseen elämään
kuuluvien asiain nimityksissä olisi yhteyttä Hämeen puheen kanssa ja
missä nimityksissä se liionki Karjalan puheesta erotaksin. Ottootenpa
sentähden joku toinen Wiron ja Suomen kielen tuntia tämä asia
tutkiaksenne, seki muistaen, että Hämäläiset Wirolaisista erottua
ja Karjalaisten rajakoiksi saatua, helposti voivat puhettansaki
karjalaksi taivuttaa, niinkun muutamat Wirolaiset, jotka ovat, ei
niinkän aikoja, eräille meren luodoille Porvon ja Helsingin kaupunkien
eduslilla muuttaneet, pian oppivat yhtä kieltäsi puhumaan, jota
mannermaalla niillä seuduin kuullaan. Näistä asioista jonkun selvän
saatua, taitaisimma nähdä senki, osan suomalaisesta muinasuskosta jo
ikivanhuudesta olleen kansalla tuttuna, toisen osan Karjalaisissa,
Hämäläisissä ja Wirolaisissa erityisesti sienneen ja muodostuneen.
[4] Seuraavissaki osissa tulee usein suunnista (ilmoista, tuulista)
puhetta. Waan yhdellä suunnalla on toisessa Suomenmaan paikassa
toinen, toisessa toinen nimensä. Turun tienoilla ja siitä Pietariin
lähtien Suomenlahden rannoilla kutsutaan etelätä mereksi, joksi
taasen länttä eli luodetta paikon Pohjanmaalla sanotaan. Idän ja
pohjan välistä suuntaa sanotaan missä koilliseksi (koiksi), missä
itäpohjaksi (-seksi), päivännousuksi, otuksiseksi ja missä miksiki,
joilla usiammilla nimillä taasen paikon itääki osotetaan ja jota
niitä paitsi murkkinapäiväseksiki sanotaan. Samate on idän ja etelän
välisella suunnalla usiampia nimiä esimerk. kaakko (kako), halketelä,
mesetelä (-läinen), päivänrintanen ja murkkinapäivänenki; etelällä
korkein etelä, meri, suvi, päivä, puolinen; etelän ja lännen välisellä
louna (lounas), puolonen, merietelä, lintu, otuksinen, ehtone, luode;
lännellä luode, meri, poikkimainen, kevä'- eli syyspäivän lasku; lännen
ja pohjan välisellä luode, halkipohjanen, kesäpäivän lasku, ruia,
tunturi. Wielä muitaki suuntain ja tuulten nimiä taitaisi siellä täällä
löytyä, vaan ompa jo näistäki nähtävä, mikä sekannus Suomalaisilla
tässä asiassa oleksii. Syitä tähän sekannukseen tutkiessamme näemmä
esimerk. meren osottavan meren puolista suuntaa, joka kuten kussaki
on omansa, pohjaseen ja itäänkipäin Suomalaisilla Wienan läänissä.
Samate luode, missä päivä luoksen (laskeupi), toisella suunnalla
kesäsnä, toisella talvisaikana; koillinen, missä koittaa; itä, missä
ensin aamulla aurinko kohoa, itää eli nousee; lintu, lintujen syksyllä
lähtösuunta; etelä, edessä oleva suunta, sillä vanhat kehnommilla
huonerakennuksillaan laittavat edustan eli ovipuolen päivää päin,
niin paremmin asuntojansa kylmiltä pohjatuulilta turvaten; pohjanen,
missä päivä ikäskun maan pohjaan majoupi. Niin ovat muutki suuntain
nimet epävakaisia, vaan maista ja paikoista vastaki mainitessamme, on
välttämättömästi tarpeellinen lukian heti arvelematta tajuta, mitä
milläki ilmasuunnan nimellä ymmarrämmä. Sillä eipä meillä vielä ole'kan
parempia maakarttoja, kun mitä suuntain, tunturien, maaselkosten,
jokien, merien, järvien ja erityisten maarajojen osattamasta ja
niiden virstoin, penikulmin, määräilmistä taidamma saada. Sentähden
tulee meidän jo alussa selvä ilmasuuntaimme nimistä tehdä. Niin
nimitämmä idäksi, missä päivä keväillä ja syksyllä nuosee, länneksi,
missä laskee, kumpanenki puolellansa Pohjasen ja etelän keskivälissä
ja muuten toinen toistansa vastakkaa. Pohjanen ja etelä ovat ilman
selvittämättäki tiettyjä. Näitä neljä pääsuuntaa osotamma nimiensä
alkukirjamilla I. E. L. P, (itä, etelä, länsi, pohja). Idän ja etelän
välistä suuntaa sanomma kaakoksi, etelän ja lännen välistä lounaksi,
lännen ja pohjasen välistä luoteeksi ja pohjasen ja idän välistä
koilliseksi, osittain näitä alkukirjamellisesti koi. kaa. lou. luo.
(koillinen, kaakko, louna, luode). Jos vielä tarkemmin, kun kahdeksia
suuntia, toisinaan tarvitsisi määrätä, niin saamma niillenki helposti
nimensä pohjaskoillinen, itäkoillinen; itäkaakko, eteläkaakko;
etetälouna, länsilouna; länsiluode, pohjasluode ja samaa alkua ja
seuruuta, kun itse nimetki, osituksensa Pkoi. Ikoi. Ikaa. Ekaa.
Elou. Llou. Lluo. Pluo. Joka on tottunut muihin suuntanimityksiin,
elköön näitä pitäköönkän, kun osotusmerkkilöinä, joita tarpeen ja
lyhyydenki vuoksi on pitänyt hankkia. Jos ajattelemma auringon ympäri
maan kulkevan ja kesäpäivällä seuraamma sen kiertoa noususta laskuun,
merkiten tiimat, millä miltäki suunnalta päivä kulkeissaan paistaa,
niin saamma näille suuntamerkkilöille ja nimille vielä seuraavanki
osotelmän:
Ilmasuunnan Päivän tultaki suunnalta
Merkki Nimi paistamisen aika.
Pkoi. pohjaskoillinen kello 1—2
koi. koillinen 3
Ikoi. itäkoillinen 4—5
I. itä 6
Ikaa. itäkaakko 7—8
kaa. kaakko 9 aamupäivissä
Ekaa, eteläkaakko 10—11
E. etelä 12
Elou. etelälouna 1-2
lou. louna 3
Llou. länsilouna 4-5
L. länsi 6
Lluo. länsiluode 7-8
luo. luode 9 iltapuolella
Pluo. pohjasluode 10-11
P. Pohjanen 12 sydänyöllä
Hämäläisiä Runoja.
Miniä.
Niin minä kotona kasvoin,
Kuin putki palolla kasvoi,
Eikä suotu survomahan,
Ei tahdottu tappamahan.
Orjat surivoi, orjat jauhoi, 5
Trengit riskit riihen tappoi,
Palkolliset paukutteli;
Minä luhdisa makasin,
Luhdisa lukun takana,
Alla viiden villavaipan, 10
Päällä kuuden korvatyynyn.
Menin aittahan mäelle,
Särjin siellä nisukakun,
Sivelin sianlihoja,
Wiilekselin voita päälle. 15
Naitihin minä talolle,
Myytihin mä Myyrölähän,
Myyrön pojan puolisoksi.
Sain siellä kovan anopin;
Rupes kohta neuomahan: 20
"Pane turkan myöhän maata,
Nouse vaivaisen varahin,
Illoin portit sulkemahan,
Aamulla avajamahan,
Käännä saavit syrjillensä, 25
Kumo kiulut korvillensa,
Katkase karittain korsi,
Anna vaivaisen vasikan,
Heitä lehmän kantanehen."
Sitten se paha anoppi 30
Pani karpion kädelle,
Riihipannin riuskahutti;
Pani minun jauhamahan
Waadei vettä kantamahan
Tahdoi rihtä tappamahan 35
Itte tuli kattomahan,
Witta pihlaja pimosa.
Haapahalko kainalosa
Kiroi kahdesti minua
Kukutteli kolmanneksen 40
Mis' olet piru pidetty
Pitkä kanto kasvatettu
Piilos' on paha pidetty
Kannen alla kasvatettu
Löi sitte häristämättä 45
Pieksi pihlajakepillä
Hakkas kotahalvollansa.
_Toisintoja_. v. 2. K. p. p. kasvaa. v. 8. Lepäsin minä lutissa. v. 13,
14. S. s. nisuset leivät, Sivalsin s. l. v. 17—19. Myytiin minä M. M.
pojalle p. S. minä k. a. v. 29. Heinät l. k. v. 30—32. Pani toi p. a.
Karpion käden osalle, R. riiskahutki (riskahutti). v. 36—38. Tuli kohta
k. Halko Haapanen kädessä, Pitkä keppi pihlajainen. v. 41,42. Misa on
paha p. Kusa kalsu k. v. 44. Kannon a. k. v. 45. Löi sitten ennen kuin
häristi.
Naija.
Olis mulla vallan miekka,
Wallan miekka, vallan kulta,
Wallan valkia hevoinen;
Ajaisin mä Naisimaalle,
Naisin sieltä neittä kolme,
Yhden nuoren, toisen vanhan,
Kolmannen kasatun neiden.
Kasatulla työt tekisin,
Wanhan neuona pidäisin,
Itte nuorta naurataisin.
_Toisintoja_: v. 1. Jos mull' olsi v. M. v. 3. W. valkoinen h. v. 4,5.
A. m. Naisin (naisien, naisten?) maalle, Naisin kolme'kin netosta. v.
10. I. n. neuotaisin.
_Jälkimaine_. Nämät, jos ei juuri kovin vanhoja, kuitenki Hämeen
vanhempia runoja sain minä esinnä oppialta Suomen akademiassa, herra
Keilaanilta, kirjotettuna ja sitte kuulin niitä itse'ki tytöiltä
Tamperin ja Hämeenlinnan kaupunkien välillä laulettavan, paikan
vähä toiseen laatuun, niinkun usein onki tavallinen, ettei yhtä
laulua kahdelta laulajalta yksillä sanoilla saada. Samate kun tässä
Hämeen, valittavat Savon ja Karjalanki miniät lauluissansa kovasta
anoppelan elämästä. Siitä ei kuitenkan heti voi päättää, heitä vanhaan
aikaan anoppimuoreiltansa erittäin kovitelluiksi ja armottomasti
menetellyiksi. Sillä arvattavasti synty heidän huolensa esinnä itävästä
ja sitte ainaki muistellen, kuinka ilossa ja riemussa he ennen kotona
elelivät ja anoppiansa omaan entiseen äitiinsä verraillen, joka ei
kuitenkan siksi muuttua tainut, päättivät he häntä kaiken ikävänsä ja
nykysten huoltensa syyksi.
Suomen Kielestä.
Risum teneatis amici!
Elkää toki naurako veikot!
[Aikoinani taisin nauraa minäi niille, jotka kokivat tavallisia
greikan ja latinankielisiä oppisanoja suomennella. Ajattelin sillon,
kun he niin moneen kuulusampaan kieleen ovat sillänsä kelvanneet,
niin miksi ei meidän piilossa elelevään, alhaseen? Herrain vieraita
apulaisia suatessa, miksi talonpoika heitä seurastansa erottaisi,
liiatenki heidän yhteiselle maaverolle ruvettua? Niin muka ajattelin
ja toivoin sitäi päivää nähdäkseni, jona opistoissa kuulisin senlaisia
oppisanoja käytettävän. En tiedä, mikä mieli, mikä muutos, mikä ainonen
ajatus, vaan tosiaanki soisin nykyset korvani olevan kaukana senlaista
suomea kuulemasta, kun esimerkiksi seuraavassa puheessa opettajan ja
oppian välillä: kysymys, mitä pars oraatsiuunia on sana hevosena?
Wastaus: nuomenta — K. mitä lajia nuomenta? W. supstanttiivumia
— K. propriumiako taikka appellaattiivumia? W. appellaattiivumia
— K. mitä tekliinaatsiuunia, W. I:stä, II:sta eli muuta — K.
kummassa numeruksessa? W. sinkulaariksessa — K. missä kasuksessa? W.
nunkkupaattiivuksessa (essiivuksessa, lokaattiivus formaaliksessa
jne). Naurakootki nyt, jos tahtovat, muut vuoronsa minulle, vaan
ennenku sihen tapaan suomea kirjottaisin, olen peräti uusia oppisanoja
mietiksellyt. Jos kohta ne eivät olle'kan py- syväisempiä, niin on
siinäki kyllä, että vastasissaki kirjotuksissani kieleen koskevista
aineista, ilman pahemmin suomea muukaloimatta, taidan niiden avulla
tulla ymmärrettäväksi. Waan arveltaisiko niistä joka kolmas, neljäski,
kelpaavaksi, niin parempata kehotusta en tarvitse'kan, toiste toisiaki
senlaisia sanoja ajatella. Jo senki vuoksi, etteivät ole muukalaisetkan
oppisanat kaikilla yhdet, vaan pian itsekullaki erilaatuset, on
tarpeellinen omakielisiä sanoja täksi tarpeeksi hankkia. Niinpä
ovat Wenäläisetki omituisia oppisanoja monasti lai- telleet, vaikka
vähemmästä tarpeesta.]
Sanat kielessä jakaumat kolmeen pääosaan, jotka ovat nimukoita,
lausukoita ja väliköitä latinaksi _Nomina, Verba, Partiqulae_.
Nimukka on senlainen sana, jolla jotai nimitetään, ihmistä, muuta
elävätä eli hengetöntä olentoa. Kaikki, joista taidat sanoa, että niitä
on yksi eli monta, ovat nimukoita, esimerk. Juhana, seppä, koira, talo,
luonto, kaunis, pitkä, minä, sinä, hän itse jne.
Lausukkasanalla lausutaan jotai olevan eli tapahtuvan, olleen
eli tapahtuneen. Kaikki sanat, joilla taidat toista käskeä, ovat
lausukoita, esimerk. olla, tulla, ottaa, antaa, luvata, hakata,
sadella, pudota jne.
Wälikkä on itsekuki, jota edellisten sanain väliin, täytteeksi,
määräämiseksi eli muuksi osotukseksi -pannaan, esimerk. sanat nyt,
vasta, jo, ja, muka, kanssa, kera, konsa, eilen, toki, moi, ohoh jne.
Miten näitä pääosia itsekutaki pienempiin osiin jaetaan, siitä saamma
tarvetta myöten toiste lausua, nyt vaan nimukoista mainiten, eriävän
niistä muutaman pienemmän osan sanoja, joita itsepäällänsä sianimuiksi
sanomma ja sentähden niin kutsumma, että niitä käytetään toisia
nimukoita osottamaan taikka toisten siasta, joita puheessa ei aina sovi
kertoa. Senlaisia sianimuita ovat minä, sinä, hän, me, te, he, se, tä,
tuo, mi, ku, joka, itse jne.
Niin näitä sianimuita, kun muitaki nimukoita on kahdenlaisia,
toiset perukoita, toiset mainikoita, joita myös perusolioiksi ja
maine'sanoiksi voisimma nimittää.
Perukoilla ymmärrämma niitä sanoja, jotka itsestänsä jotai olentoa,
hengellistä eli hengetöntä, nimittävät, esimerk. hevonen, meri, elo,
ikä, sota, valta jne. Niiden viereen sopii ainaki liittää sanoja hyvä,
paha, iso, pieni, lyhyt, pitkä, ruma, kaunis ja muita senlaisia.
Mainikoita ovat kaikki senlaiset sanat, joita äskemnainitulla tavalla
sopii perukkain viereen liitellä, taikka kaikki ne sanat, jotka
perukasta mainivat minkälainen se on, esimerk. äskiset sanat hyvä, paha
jne. kallis, nöyrä, vahva, lämmin, kylmä jne.
Kaikissa nimukoissa vaariotetaan luku, onko vaan yhdestä eli usiammasta
puhetta. Edellisessä tapauk- sessa sanomma sanan olevan yksikössä,
jälkimmäisessä monikossa.
Sekä yksikössä että monikossa on sanalla monta muutosta joita sioiksi
nimitämmä ja sanan niissä käyttelemistä sanomma siottelemiseksi. Näitä
sioja on joka sanalla neljätoista, seuraavilla nimillä ja muutoksilla:
Yksikössä.
Nimentä silta vesi huone
Hallinta sillan veden huonehen
Kohdinta siltaa vettä huonetta
Sivunta sillatse vedetse huonehetse
Jaksinta siltane vetene huonehene
Wajanta sillatta vedettä huonehetta
Olenta siltana vetenä huonehena
Muutunta sillaksi vedeksi huoneheksi
Tulenta sillalle vedelle huonehelle
Yhdyntä siltahan vetehen huonehesen
Pidäntä sillalla vedellä huonehella
Asunta sillassa vedessä huonehessa
Lähdentä sillalta vedeltä huonehelta
Erintä sillasta vedestä huonehesta
Monikossa.
N. sillat vedet huonehet
H. siltaen vetten huonetten
K. siltoja vesiä huonehia
S. silloitse vesitse huonehitse
I. siltoine vesine huonehine
W. silloitta vesittä huonehitta
D. siltoina vesinä huonehina
M. silloiksi vesiksi huonehiksi
T. silloille vesille huonehille
Y. silloihin veithin huonehrsin
P. silloilla vesillä huonehilla
A. silloissa vesissä huonehissa
L. silloilta vesiltä huonehilta
E. silloista vesistä huonehista
Näitä sioja sopii seitsemään jakoon seuraavalla tavalla kaksitella,
osottaen