Suomennos.
Sortavalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike O.-Y.
Sortavalan kirjapainossa 1904.
Kun tutkistelemme pyhää Raamattua ja koetamme tunkeutua sen äärettömiin
syvyyksiin, valtaa meidät samanlainen tunnelma, kuin tarkastellessamme
talviyön tähtitaivasta. Me tiedämme, että näköaistilla havaittavien
ilmiöitten tuolla puolen leviää käsittämätön, suunnaton äärettömyys,
jossa rajattomia maailmoja vilisee ja tähtikuntia vaihtelee
loppumattomassa jaksossa, -- vaikka himmeä silmämme ei salli meidän
havaita siitä muuta kuin pienen häviävän osan.
Hengen alueella on nimittäin Raamattu juuri samanlainen mittaamaton
äärettömyys, joka sisältää ikuisia totuuksia, loppumattomia ihanuuksia
ja salattuja viisauden aarteita. Mutta samoin kuin avaruuden tähtimeri
katoaa äärettömyyteen sallien meidän havaita ainoastaan osan
kirkkaudestaan, samoin meidän riittämätön älymme ja himmeä katseemme ei
koskaan kykene täysin ja yht'aikaa tutkimaan kaikkien Raamatun
ihanuuksien syvyyttä. Yksitellen ne meille ilmenevät, milloin hitaasti,
milloin äkkiä välkähtäen niinkuin tähti taivaanrannalla hämärän tullen;
yksitellen selvenevät nämä totuudet henkemme taivaalle, jota epäuskon
usvat ja maallisen elämän eksyttävät harhavalot niin usein pimittävät.
Mutta kerran selvenneenä ne kohoavat kirkkaudesta kirkkauteen, epäuskon
usvat haihtuvat, pettävät harhavalot himmenevät ja henkemme silmä yhä
vahvistuu hiljaisen mietiskelyn yksinäisyydessä.
Tämän olen itsessäni havainnut tarkastellessani Pietarin luonteenkuvaa
ja mietiskellessäni, miten ihmeellisillä piirteillä Raamattu kuvaa tätä
Herran Jesuksen "kalliomiestä".
Lapsena ja nuorena luin ajattelemattomasti kertomuksen siitä, miten hän
kielsi Herransa ja Mestarinsa. Sen enempää en sitä ajatellut. Koska
Raamattu näin kertoi, oli asia ehdottomasti niin, että Pietari,
ensimmäinen noista kahdestatoista opetuslapsesta, joiden nimet minä
virheettömästi osasin luetella ulkoa, kielsi Mestarinsa, samoin kuin
eräs toinen opetuslapsi hänet petti. Korkeintaan yhtyi pintapuoliseen
käsitykseeni lapsellinen kummastus siitä, että "kalliomies", jolle
Jesus tahtoi rakentaa seurakuntansa, hän, joka juuri oli ylpein sanoin
taannut uskollisuutensa Jesukselle, saattoi tehdä tänlaisen
pelkurimaisen työn.
Myöhemmin nousivat epäuskon usvat ja himmensivät minussa kokonaan
Pietarin kuvan. Aloin katsella häntä epäilyksen ja ivan silmillä
sielunvihollisen tahkomien silmälasien kautta ja näin hänessä yksinomaan
pelkurimaisen raukan. Kiinnyin tarkastamaan ainoastaan yhtä tapahtuman
puolta, joten näin pelkkää kavaluutta, uskottomuutta ja pelkuriuutta,
mutta kaikki muut vaikuttimet: syvä traagillisuus, liikuttava katumus,
hillimätön tuska, ne jäivät huomioni ulkopuolelle. Säälimättä,
ylenkatseellisesti pyyhkäsin ne piirteet pois.
Vanhemmaksi tultuani aloin lieventää tätä nuoruuteni ehdotonta
tuomiota. Pietarin kuva alkoi muuttua ihan toiseksi. Syvempi
psykolooginen käsitys oli luonut hänen ääri-piirteensä tasaisemmiksi ja
selvemmiksi. Hän ei enää ollut minun silmissäni kurja pettäjä, hän oli
_ihminen,_ varustettuna varsin selväpiirteisillä persoonallisilla
ominaisuuksilla, joiden monipuolisesta yhdistyksestä teot ja toimet
ihan loogillisesta ja luonnollisesti johtuivat.
Mutta vasta sitten, kun aloin lukea Raamattua _uskon valossa_, tuli
Pietarin kuva täysin elävänä näkyviini. Entisen ajattelemattomuuden ja
epäilyn hämärästä alkoi vähitellen esiintyä _ihminen_ kaikkine
lukemattomine mahdollisuuksineen ja psykoloogisine omituisuuksineen.
Näin hänessä horjahtaneen opetuslapsen, näin puutteellisen ystävän,
mutta ennen kaikkia näin hänessä _tosi-inhimillisyyden kaikkina aikoina
voimassa olevan perikuvan_, jossa jokainen meistä saattaa itsensä
tuntea.
Näin on elämäni vieriessä tämä evankelistan kertomus Pietarin
kieltämisestä minulle kehittynyt liikuttavimmaksi draamaksi, mikä
ihmiskunnan historiassa milloinkaan on esiytynyt. Tuon omituisen synkän
aamuhetken tunnelma, jolloin kukon kolkko, räikeä laulu sattui
kieltäjän korvaan kuin tuomiopasunan kajahdus, on saattanut sieluni
sisimmät kuohuksiin; on kuin olisin nähnyt tuon katseen Ihmisen Pojan
syvämietteisissä silmissä, joka sulatti kivisydämet ja tunki luihin ja
ytimiin. On kuin olisin tuntenut koko tuon polttavan tuskan, joka tässä
sisältyy yhteen ainoaan sanaan: "katkerasti", -- "ja Pietari meni ulos
ja itki katkerasti." Sydämeni on vavahdellut syvästä säälistä ja
sanomattomasta osanotosta, jota ihminen tuntee käsittäessään ei
ainoastaan syntisen katumuksen ja epätoivon, vaan itse _synninkin_.
Poloinen Pietari! Täydellä syyllä saatoit sinä itkeä, sillä suurempaa,
polttavampaa tuskaa kuin sinun ei ole koskaan ollut olemassa.
Katkerasti kirvelee sen ihmisen sydäntä, joka hädän hetkenä on
kieltänyt jonkun maallisen ystävänsä, veljensä tai isänsä; miten
kauhistavalta sitte tuntuneekaan katumuksen tuska sille, joka on
kieltänyt itse Mestarinsa, Herransa ja Jumalansa! Sinäkö Pietari, joka
olit niin korkealle kohonnut, joka riemuitsevan uskonvarmuuden hetkenä
olit lausunut sanat: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika", -- ja
olit saanut Vapahtajan suusta kuulla tuon ihanan vastauksen: "autuas
olet sinä Simon Pietari" -- sinäkö saatoit niin langeta? Vastoin omaa
tahtoasi, tuntemattomien vaikuttimien ansaan takertuneena petit
ihanteesi, suurimman rakkautesi; puit oman itsetietoisen olentosi
salaperäisen irvikuvan hahmoon; kielsit koko entisen elämäsi,
iäisyystoiveesi, kaikki, kaikki... Todenperäiseltä tuntuu kyllä taru,
joka kertoo, että polttavan katumuskyynelen uurtama jälki ei
milloinkaan poskeltasi poistunut.
Miten lienee Pietari viettänyt ne pimeät tuskan tunnit, jotka kuluivat
viimeisestä kukonlaulusta siihen hetkeen, jolloin hän kuuli vaimojen
kertovan Kristuksen nousseen kuolleista? Ehkä erosi hän ihmisten
seurasta yksinäisyyteen kätkien sinne häpeänsä ja epätoivonsa. Tai
hiiviskelikö hän ehkä esille seuraamaan tapausten kulkua ja kehitystä;
katselemaan, miten lopulta kävisi Hänelle, jota Pietari ei nyt enää
uskaltanut kutsua Herraksensa ja Mestariksensa? Mitä lienee hän siinä
tapauksessa tuntenut kuullessansa vasaran lyönnit Golgatalta ja
nähdessään nauloja iskettävän niihin käsiin, jotka olivat niin monta
haavaa parantaneet, niin monen tuskat lievittäneet? Mitä lienee hän
tuntenut nähdessään kuolon kaihen laskeuvan niille silmille, joiden
viimeinen katse häneen oli ollut niin murheellisen nuhteleva?
Ja mitä lienee hän vihdoin tuntenut, nähdessään ne huulet, joiden
viisaussanoilla hän niin usein oli sieluansa ravinnut, iäksi
sulkeutuneena, ennenkuin olivat lausuneet hänelle sitä anteeksiannon
sanaa, jota hänen tuskautunut sydämensä parkuen kaipasi.
Raamattu ei kerro meille mitään siitä. Ja tosiaankin on tämä vaitioloon
verhoutunut tuska kaikessa hirvittävässä syvyydessään niin pyhää, että
siihen kosketteleminen, sen lähempi selvitteleminen on ikäänkuin
pyhyyden loukkaamista ja häväisemistä. Jotakin ääretöntä piilee tässä
äänettömyydessä. Siinä tuntuu se iäisyyden tuulahdus, joka salaperäisen
heittovarjon tavalla seuraa jokaista suurta surua.
Ei mitään kerrota meille Pietarista, ennenkuin enkelin
aamutervehdyksessä murheellisille opetuslapsille saamme lukea: "menkäät
ja sanokaat Hänen opetuslapsillensa _ja Pietarille_."
Varmaankin oli jumalallinen rakkaus itse pannut nämä sanat enkelin
huulille. Pietarilla ei enää ollut oikeutta pitää itseään opetuslasten
joukkoon kuuluvana, sillä hän oli menettänyt tuon oikeutensa. Epätoivon
ja itsensä halveksimisen tunne oli kokonaan valloittanut hänen
sielunsa, ja juuri sentähden, ett'ei hän hukkuisi tähän epätoivoon,
että hän _rohkenisi_ lähestyä ylösnoussutta Vapahtajaa, lähetettiin
hänelle erityiseksi tervehdykseksi nämä rakkauden syvintä
hellätuntoisuutta uhkuvat sanat: "ja Pietarille."
Jos meitä äsken värisytti kuvaillessamme Pietarin sydäntävihloavia
tuskia sinä hetkenä, kun kukon laulu ja Mestarin vakava katse hänet
taas tajuihinsa tainnutti, niin sitä enemmän saatamme nyt riemuita,
ajatellessamme iloa, joka seurasi epätoivon yötä silloin, kun Pietari
enkelin tervehdyksen kautta sai tietää Jesuksen nousseen kuolleista.
Varmaankin oli hänen sydämensä ilosta pakahtumaisillaan, kun hänet näin
tuokiossa siirrettiin katumuksen ja tunnonvaivojen synkästä yöstä
toivon ja anteeksi-antamisen, pääsiäisaamun valkeuteen. Ja tämä
Pietarin _ilokin_ ilmaisee jotakin valtavan suurta, siinäkin on
jonkinlainen salaperäinen iäisyys-sävy. Ihmekö siis, jos hän kiirehtien
juoksi haudalle? Ihmekö, jos hänen koko olentonsa, ruumiinsa ja
sielunsa riensi rakastettua, kuolleista noussutta Mestaria vastaan?
Pietarin _ensimmäisestä yhtymisestä_ Jesuksen kanssa ei kerro Raamattu
mitään. Luk. 24: 34:ssä luemme: "ja ilmaantui Simonille." Tästä
päättäen olisi Herra puhutellut Simonia kahdenkesken, joko ennen tai
jälkeen yhtymistänsä muitten opetuslasten kanssa. Nämä kahdenkeskiset
hetket ovat kuitenkin siksi pyhät, ett'emme tohdi niihin kajota muuten
kuin tunteen ja aavistuksen avulla; -- mitä Herra tällöin lienee
puhunut, miten hän lienee kohdellut rikollista opetuslasta, sitä emme
voi emmekä saakaan erityiskohdissa tiedustella. Sen vaan tiedämme, että
rakkaus ja anteeksi-antamus oli pohjasäveleenä niissä sanoissa, joilla
Herra Pietaria puhutteli.
Tämän liikuttavan draaman viimeinen kohtaus tapahtui Genetsaretin meren
rannalla. Siellä Jesus kolmasti esittää Pietarille kysymyksen:
"rakastatko minua?" Tuolle Pietarille, joka kolmasti oli hänet
kieltänyt. Tässä tulee nyt Pietarin parannus täydelliseksi ja hän saa
opetuslapsi-oikeutensa takaisin. Jesuksen juhlallisen vakava kysymys
saattaa hänet tutkimaan ja koettelemaan sydäntänsä, ja kun se kolmannen
kerran uudistetaan, tulee hän _murheelliseksi_. Tämä murhe on heijastus
kieltämisen tuottamasta tuskasta; vielä kerran hiipii epätoivon varjo
hänen sydämeensä ja ilmenee hänen äänensä väreessä, kun hän
surullisesti vastaa: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä
sinua rakastan."
Mutta senjälkeen Jesus ikäänkuin vahvistaa sinetillänsä sen
vapauskirjan, jonka Hän on Pietarille antanut. Pietarin synnin ja
lankeemuksen muistokin on nyt ihan haihdutettu. Jesus ei tee häntä
osalliseksi ainoastaan parannuksen kieltoperäisistä eduista antaen
hänen syntinsä anteeksi ja unhottaen hänen entisyytensä, vaan suo hänen
nauttia sen myöntäperäisiäkin ansioita uskoen hänelle luottamustoimen.
Tässä toteutuvat nyt ne sanat, jotka varmaankin kerran olivat
täyttäneet Pietarin sydämen epäilyksellä ja hämmästyksellä: "täst'edes
sinä saat ihmisiä" ... "tälle kalliolle rakennan minä seurakuntani."
Lausuen kehoituksen: "ruoki minun lampaitani", vihki Jesus Pietarin
"kalliomieheksi", joka karkaistuna kärsimyksen helteessä, synnin ja
nöyryytyksen ahjossa, sittemmin kypsyi nousevan seurakunnan
itsetietoiseksi tukeeksi ja johtajaksi.
Ja sitten antaa Herra ihmeellisen ihanan tulevaisuus-näköalan avautua
Pietarin eteen. Juuri hän, tuo Herran heikko ja arasteleva opetuslapsi
tulisi kerran suurella voimalla ja altiudella _kestämään ristin
kärsimykset Jumalan kunniaksi_.
Saatammeko kuvaillakaan ihanampaa ja täydellisempää sovitusta niin
syvän ja häpeällisen lankeemuksen jälkeen?
Mutta lukiessamme Pietarin historiaa ja koettaessamme seurata hänen
sisällisen elämänsä kehitystä sen hienoimpiin vivahduksiin asti,
herännee meissä itsekussakin kysymys: eiköhän jokainen totuutta etsivä
ja rakastava ihminen ole ainakin joskus elämässänsä saanut kokea
samanlaista itsensätuntemisen nöyryytystä kuin Herran Jesuksen
"kalliomieskin", jos kohta ei kaikkia kokemuksia voitaisikaan näin
selvään ja tarkkapiirteisesti kuvata? Eiköhän Pietarin kieltäminen
kuvaa juuri yleistä inhimillistä luontoa? Samoin kuin kullakin meistä
on ollut Damaskus-matkansa, jolloin Herra Jesus täydellisesti
ilmoittausi meille, samoin tulee meidän kunkin kokea Pietarin hetkikin,
jolloin koko sisällinen elämämme avautuu eteemme ja me tänlaisen
paljastuksen kautta nöyryytettynä opimme tuntemaan oman olentomme
salaisuudet.
Sillä, voi, varsin vähän me lähtiessämme maailmalle, sen taisteluja ja
vastuksia kokemaan, vielä tunnemme omaa itseämme, käytettävinämme
olevia voimia sekä niitä heikkouksia, jotka voivat vietellä meitä
lankeemukseen. Suotta ei suinkaan kreikkalainen filosoofi kutsunut
itsensätuntemista kaiken viisauden kruunuksi ja täydellisyydeksi. Mutta
oman älymme avulla emme koskaan voi saavuttaa tätä täydellisyyttä.
Turhaan me omilla ponnistuksilla pyrimme tutkimaan salaperäisiä
kuiluja, missä kutoutuvat nuo ihmeelliset psykoloogiset yhdistelmät,
jotka kypsyneenä rikoksiksi ja intohimoiksi, saattavat meitä kaikkia
hämmästymään. Siellä salaisissa kätköissään ne myöskin uinailevat, nuo
hyvän ja pahan monet tuhannet aiheet, uinailevat kuin siemenet, joista
toiset ovat määrätyt kuolemaan, toiset elämään ja hedelmätä tekemään.
Sillä jokainen ihmissielu on oikeastaan pienoismaailma, jonka syvyyttä
ei mikään sielutieteilijä milloinkaan ole mitannut, yhtä vähän kuin
tähtientutkijankaan on onnistunut päästä aurinkokunnan kierron
pääpisteeseen. Me teemme arvostelujamme kuinka sattuu: kuka on
mielestämme hyvä, kuka paha, kuka täynnä lempeyttä, kuka epähieno,
mutta asianlaita on senlainen, että me huolimatta psykoloogisesta
arvostelukyvystämme ja tarkkanäköisyydestämme, näemme ainoastaan tuiki
vähäisen osan kaikesta siitä, mitä saattaa liikkua sen pienen ikkunan
takana, jota kutsumme sielun kuvastimeksi. Kun joku ihmis-veljistämme
tekee rikoksen lakia vastaan, olemme heti valmiit painamaan häneen
pahantekijän leiman, aavistamatta, ajattelematta, että saman rikoksen
aihe saattaa uinua itsessämme, lähimmässä ystävässämme tahi puolisossa,
johon täysin luotamme.
_Mahdollisuus_ rikoksiin, jopa n.s. törkeimpiinkin, piilee meissä
itsekussakin. Ken meistä ei ole ainakin kiihkon ja ärtymyksen tilassa
joskus ajatellut: "kevyemmältä ja mieluisammalta tuntuisi toki elämä,
jos tuo ihminen ei olisi vaivanamme", tahi: "jopa päästäisin
helpoituksen huokauksen, jos vaan se tai se ihminen näkyvistäni
katoaisi" j.n.e. Mutta, tässähän piileekin jo alku murhaan! Ulkonaiset
suotuisat olot ovat sen kyllä kutistaneet hyvin pieneksi ja
sukupolvesta sukupolveen periytyneet hyvät taipumukset sen jo
siihen määrään tukahuttaneet, ett'ei se enää edes vaikuta
kuvittelemisvoimaammekaan, joka kuitenkin on niin herkkä, että sitä
vienoinkin värähdys saattaa tärisyttää. Mutta varsin helppo on seurata
tänlaisen pienen alun asteittaista kasvamista: se kehittyy
vastenmielisyydestä inhoon, inhosta katkeruuteen, katkeruudesta vihaan.
Ja sen ohessa kasvavat tunteet yhä voimassa, mielikuvitus alkaa kuohua,
kiivaus hiiviskelee esiin, monet asianhaarat alkavat kietoa ja
vietellä.... Näin avautuu tutkivan silmämme eteen vähitellen tuo
kalteva pinta kokonaisuudessaan ja yhä paremmin tulemme ymmärtämään,
että eroitus n.s. hurskaan ihmisen ja pahantekijän sielunelämässä
ilmenee rikoksen astemäärässä, ei laadussa.
Ja ken meistä ei liene nähdessään toisen ihmisen onnen ja varallisuuden
joskus sydämessänsä tuntenut katkeruuden kaunaa, varsinkin, jos oma
elämämme on ihan toisenlaista, koettelemuksia ja kieltäymisiä täynnä?
Tässä tunteessa piilee jo siemen viidennen, yhdeksännen ja kymmenennen
käskyn rikkomiseen. Ja rohjenneeko vihdoin kukaan meistä varmuudella
väittää, ettei hän milloinkaan ole sydämensä syvyydessä tuntenut
senlaisia intohimon oireita, jotka vähemmän suotuisissa ulkonaisissa
oloissa, kovien kiusausten pakottaessa ehkä olisivat saattaneet kypsyä
kuudennen käskyn rikkomiseksi.
Totta on, että muutamissa ihmisissä Jumalan kuva esiintyy niin
selväpiirteisenä, että meistä pintapuolisista arvostelijoista näyttää
kuin ei heidän sydämessään milloinkaan olisi liikkunut tahraista
ajatusta, pahaa viettelystä. Nämä tänlaiset olennot, joiden
mielenpuhtaus tuntuu tuulahdukselta kadonneesta paratiisista, tuskin
käsittävät, vielä vähemmän tuntevat pahan voimaa. Mutta ne eivät ole
tyypillisiä, eivät ole niitä tavallisia "_homo sum_" luonteita, jolle
ei mikään inhimillinen ole vierasta, ja senvuoksi emme voi niitä
yleiskelvollisina esimerkkeinä esittääkään.
Myös on olemassa toisia, kummallisen itsetiedottomia ja kehittymättömiä
luonteita, jotka eivät tunne itseänsä, ei elämää eivätkä muita ihmisiä.
He eivät ole tehneet mitään silminnähtävästi suurempaa rikosta ja
sentähden pitävät he itseänsä vanhurskaina. Pelottavalla voimalla
kypsyy näissä ihmisissä luulo, _että he ovat muita parempia_, kunnes
viimein farisealais-tyyppi on täysin kehittynyt ja yksinkertaisessa
itsetyytyväisyydessään kiittävät he Jumalaa siitä, "etteivät ole, kuten
tuo publikaani." Jos tänlaiselle ihmiselle sanoisimme, että hänenkin
sielunsa syvyydessä, _hänen_ tasaisen virheettömän ulkomuotonsa takana
saattaa uinua mahdollisuus samaan rikokseen, joka vast'ikään johti
jonkun kurjan raukan vankilan komeroihin, -- niin hän varmaan sekä
hämmästyisi että suuttuisi.
Ja kuitenkin on asian laita niin. Turhaan ei ole Jesus varoittaen
huutanut: "joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä!"
Hän, sydänten tutkija, tiesi, että me syvimmästä sielustamme olemme
kaikki yhdenvertaiset, kaikki olemme langenneet, toinen enemmän, toinen
vähemmän. Ihmisen sydäntä, sen salaperäisiä outoja oloja, kussa pahojen
halujen ja intohimojen myrskyt temmeltävät, Herra tarkoittaakin, kun
Hän säälimättä lausuu tuomiosanansa: "_kaikki_ ovat he poikenneet pois
ja ynnä kelvottomiksi tulleet, ei ole _yhtään_, joka hyvää tekee, ei
yhtäkään..."
Raamattu sanoo: "ei yksikään tiedä, mitä ihmisessä on, ainoastaan
ihmisen henki, joka on hänessä." Se sanoo myös: "henki kaikki
_tutkistelee_."
Niin; hämärätä ja monimutkaista on ihmisen sielun elämä, mutta ihmisen
_henki_, tuo ylevin hänessä, jonka avulla hän voi tajuta korkeimpia
asioita, se yksin voi käsittää, mitä ihmisessä on, tai oikeammin, _sen
voi kasvattaa_ sitä käsittämään. Ja sen kasvattaja on Jumalan henki,
Pyhä henki, joka todistaa sen syylliseksi syntiin ja siten johtaa sitä
itsensätuntemiseen.
Ja sentähden täytyi Pietarinkin näin langeta, sillä sen, jonka Jumala
jo edeltäpäin oli valinnut seurakuntansa pylvääksi ja johtajaksi, piti
tunteman itsensä. Hengen todistamisen kautta tuli hänenkin päästä
selvyyteen sisimmästä olennostaan.
Mutta, ihmetellee joku, saattaako se olla Jumalan tahdon mukaista, että
meidän pitää tekemän syntiä tullaksemme itsetuntoon? Eiköhän Jumala
isällisessä rakkaudessaan olisi voinut käyttää jotakin muuta keinoa
muodostaaksensa ja kehittääksensä ihmisluonnetta korkeita
tarkoituksiansa varten?
Eipä kaiketikaan; Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. Pietarin
historiaa lukiessamme ja tutkiessamme täytyy meidän uskoa, että
_hänelle_ ainakaan ei ollut mahdollista tulla todelliseen synnin
tuntoon muulla tavoin kuin lankeemuksen ja nöyryytyksen kautta. Näemme,
että Herra usein johdossaan käyttää äärimmäisiä keinoja: kun Jesus ei
hyvällä voinut vetää Paavalia puoleensa, käytti hän, niin sanoaksemme,
väkivaltaa; kun Mestari lemmekkäin sanoin ja nöyryyteen kehoittavan
esimerkkinsä avulla ei saanut kukistetuksi Pietarin kerskailevaa
itsensä luottamusta, täytyi hänen antaa Pietarin vaipua
itsensähalveksimisen ja epätoivon hyrskyävään aallokkoon. Kun Herra
huomaa, että joku synnin siemen sydämessämme alkaa elpyä, kun hän
näkee, että meillä esimerkiksi on joku kehittynyt vaarallinen
luonteenomaisuus, josta itsekylläisyyden sokaisemina emme tarpeeksi
välitä, vaan annamme sen vapaasti itää ja työntää vesoja sinne tänne,
jotta se alkaa ilmetä sanoissamme, käytöksessämme, jopa teoissammekin,
-- silloin ryhtyy Hän ankarampaan rangaistustapaansa. Hän milloin
kurittaa meitä kärsimyksillä, milloin syöksee meidät joksikuksi aikaa
hengelliseen pimeyteen, milloin kieltää meiltä _näennäisesti_ kaiken
apunsa, antaen meidän lopulta suistua siihen syntiin, johon itsepäinen,
ylpeä luontomme meidät vihdoinkin johti.
Mutta itse asiassa ei Hän sittekään ole koskaan päästänyt meitä
käsistänsä; pimeissä syvyyksissäkin, kussa aallot ja hyrskyt ylitsemme
kuohuvat, pitää Hän meitä lujasti kädestä. Kun Hän kerran on
saavuttanut tarkoituksensa meissä, vie Hän meidät vihdoin murheen
helteestä, synnin hädän sulatusuunista jälleen ulos... "Ja Pietarille"
-- näitten tervehdyssanojen pääsiäissointu kaikuu varmaan suloisesti
meidänkin korviimme, jos me vaan olemme tunteneet jotakin kieltämisyön
tuottamasta tuskasta.
Jesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Simon, katsos, saatana on
pyytänyt seuloa teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun
puolestasi, ettei sinun uskosi puuttuman pidä. Ja, kun sinä kerran
palajat, niin vahvista veljiäsi!"
Niin, saatana oli pyytänyt "seuloa" Pietaria, ja Herra oli siihen
myöntynyt; sillä Pietarista, tuosta kiivasluontoisesta opetuslapsesta,
joka aina arvasi omat kykynsä liian suureksi, juuri tätä tietä oli
tuleva suuri ihminen, se kalliomies, jonka tuli veljiänsä _vahvistaa_.
Mutta Jesus on rukoillut ett'ei hänen _uskonsa_ puuttuman pidä, -- se
usko, joka kerran niin vahvana oli ilmennyt tunnustuksessa: "sinä olet
Kristus, elävän Jumalan Poika." Ja kun Jesus näin oli rukoillut
opetuslapsensa puolesta, ei Pietarille _voinut_ lankeemuksen kautta
tapahtua mitään pahaa, vaikka saatana kaikella kavaluudella oli iskenyt
kiinni juuri hänen luonteensa heikompiin puoliin. Mitään pahaa ei
hänelle tapahtunut; päinvastoin tuotti kieltäminen kaikkine
vastenmielisine kauhuineen hänelle hyötyä, sillä kaikki, mitä ikänänsä
tapahtuu, kaikki puheemme ja työmme, tuottavat, herkällä vaa'alla
punnittuna, meille aina joko voittoa tai tappiota.
Ja Pietarin voitto oli siinä, että hän kadotti oman itsensä, siten
pelastaen elämänsä. Pelottavan seulomistoimituksen kestäessä katosi
kaikki, mikä oli hänen omansa, ainoastaan _yksi_ jäi, juuri se ainoa,
joka sisälsi itse elämän, se, jonka puolesta Jesus oli rukoillut:
_usko_ jäi. Syvän nöyryytyksen ja itsensäpaljastamisen kautta oppi
Pietari ymmärtämään sen pyhän ongelman sisällyksen, jonka Paavali
myöhemmin on sovittanut seuraaviin sanoihin: "Koska minä heikko olen,
niin minä väkeväkin olen." Näissä sanoissa ilmeni Paavalin hengellisen
elämän pääsisällys, -- ja ilmaiskoot ne samoin jokaisen muunkin
kristityn elämän tunteen!
Varsin pelottava hetki on tosiaankin se, jolloin näin saamme katsella
omaa heikkouttamme ja viheliäisyyttämme silmästä silmään. Tulemme näin
selvemmin tuntemaan oman sisällisen elämämme, jota me ennen, silloin
kuin ei mikään vielä häirinnyt ulkonaista hurskauttamme, tarkastelimme
itsekylläisen tyynesti, jos sitä milloinkaan syvemmälti ajattelimme.
Mutta tänlainen nöyryytyksen hetki saattaa terveellisesti mullistaa
olevat olomme, se saattaa kerran tuottaa meille mitä runsaimmat
hedelmät. Sillä tänlaisena hetkenä ei selvene minulle yksin oma
heikkouteni, vaan muittenkin; kun synti näin salaman leimauksena sattuu
sydämeeni, avautuvat silmäni samassa näkemään, miten monia tuhansia
synnin mahdollisuuksia liikkuu sekä minun että kaikkien muitten Adamin
lasten sydämessä. Oman lankeemiseni kautta olen oppinut tuntemaan ja
käsittämään koko ihmiskunnan lankeemuksen; itse ollen katumuksen ja
epätoivon vallassa käsitän myös koko ihmissuvun synnin tuskan. On
ikäänkuin olisi pieni lieve kohotettuna siitä hunnusta, joka verhoo
suurta, salaperäistä maailman draamaa: valon ja pimeyden taukoamatonta
taistelua. Äärettömän etäisyyden päästä saatan seurata tämän taistelun
kulkua loppuun asti; näen, miten kaikista näennäisistä tappioista ja
häviöistä huolimatta _yksi_ alati kestää ja pysyy vahvana vuosisatojen
halki, se _yksi_, jota Jesus rukoillen pyysi: se on _usko_. Näen, miten
voitto lopultakin tulee Jesuksen ja Hänen sotasankariensa osaksi.
Minä en siis ole yksin tuskineni, katumuksineni. Tunnen, että on
olemassa yhteinen edesvastuu, joka sitoo sekä minut, että kaikki muut
yhteiskunnan jäsenet yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja juuri suurimmassa
heikkoudessani tunnen silloin itsessäni ensimmäiset oireet siitä
voimasta, joka ilmenee Jesuksen sanoissa: "vahvista veljiäsi!"
Niin voi syvimmän lankeemuksen ja näennäisesti äärettömän tappion hetki
avata meille tien mitä suurimpaan voittoon ja korotukseen. Se opettaa
meitä tuntemaan oman itsemme, ja itsetuntemus tekee meidät nöyriksi; se
saattaa meidät käsittämään täydellisen heikkoutemme; mutta
heikkoudestapa juuri lähtee suurin voima.
En tiedä, lieneekö Luther erityisesti ajatellut Pietarin lankeemusta,
mutta ainakin arvelen, että tämän Herran Jesuksen opetuslapsen
ihmeelliset vaiheet hänen mielessänsä liikkuivat, kun hän kirjoitti
seuraavat vaikeatajuiset, mutta samalla niin yksinkertaisen ylevät
sanat:
"Jumala antaa aika-ajoin pyhiensä ihmeellisesti langeta, jotta he
oppisivat nöyryydessä jälleen nousemaan."