Pyydän saada esittää itseni ennenkuin alan kertomukseni, tahdon
nimittäin kertoa, kuka olen ja minkälaisissa olosuhteissa elän.
Tosin kyllä en sillä tule herättämään mitään harrastusta; minulla ei
nimittäin ole mitään hauskempaa kerrottavaa itsestäni, kuin että olen
vanha yksinäinen nainen, joka elän hyvin vähissä varoissa. Ja tiedän
että ihmisten mielestä yleensä sellaisissa henkilöissä ei ole mitään
harrastusta herättävää -- mielipide, johon muuten minäkin täydellisesti
yhdyn.
En minä kuitenkaan aina ole ollut yksinäinen ja vanha; olen minä,
niinkuin muutkin kerran ollut -- nuori, iloinen ja toiveita täynnä, ja
siihen aikaan oli elämäni kylläkin vilkasta ja jouduin monien ihmisten
pariin, useimmat heistä ovat nyt kuolleet. Siihen aikaan tein myös
ankarasti työtä; minun täytyi, sillä köyhäksi en ole tullut vasta
vanhoilla päivilläni, olen köyhänä syntynyt ja vaikka toisinaan
elämässäni on ollut keveämpää, on köyhyys kuitenkin uskollisesti
seurannut minua.
Työllä ja säästäväisyydellä onnistui minun kuitenkin siihen aikaan,
jolloin jaksoin tehdä työtä, koota pieni rahasumma, pari tuhatta
kruunua vanhuuden varaksi; eräältä vanhalta sukulaiselta perin vielä
noin neljä tuhatta. Pidin itseäni siis, kun yli 60 vuotiaana "erosin
virasta" melkein rikkaana, joka saattoi elää koroistaan ja tyytyväisenä
ja Jumalaa kohtaan kiitollisena katsoin kohti vanhuuttani ja toivoin
saavani pitkän päivätyön jälkeen nauttia illan lepoa.
Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan ja syy oli seuraava.
Tiedätte ehkä, että jokaisessa pikkukaupungissa löytyy -- yhtä varmasti
kuin siellä on tori, torninkello ja kaupungin puutarha, jossa herrat
saavat punssia ja naiset marjamehua ja vettä -- joku mahtaja, joka
vähitellen on saavuttanut kaikkien luottamuksen. Miksi häneen
luotetaan, sitä en tiedä, sillä ei suinkaan toinen ihminen ole enemmän
luottamusta herättävä kuin toinenkaan sentähden että elää komeasti,
on laajassa liikeyhteydessä, että häntä kutsutaan konsuliksi
tai pankkitirehtöriksi ja että hän pistää nenänsä jokaiseen
osakashankkeeseen kahdenkymmenen peninkulman alueella. Mutta niin asian
laita kuitenkin on, sillä ihmiset ovat kuin suuri lammaslauma: mihin
toinen rientää sijoittamaan rahojaan, sinne rientää toinenkin,
ymmärtämättä asiaa niin rahtuakaan.
Niin tein minäkin, vanha hyvänsävyinen lammasparka. Siinä
pikkukaupungissa, jossa elin, asui eräs pankkitirehtöri, joka nautti
"yleistä luottamusta", joka loisti kuin kynttilä ystävien ja tuttavien
keskuudessa ja hänen luonaan sijoitin minäkin vaivalla ansaitut rahani.
Minun täytyy kumminkin puolustuksekseni mainita, että tämä herra --
hänen nimeänsä en tahdo mainita, vaan kutsun häntä herra X, niinkuin
olen nähnyt sanomalehdissä, kun henkilön nimeä ei mainita -- oli
harvinaisen rakastettava, ystävällinen ja luottamusta herättävä
henkilö, hyvä köyhiä kohtaan ja aina avulias, niin että en minä nyt
aivan ollut lammaslaumaliikkeessä.
Tästä minulla kuitenkaan ei ollut suurta iloa, kun eräänä päivänä,
jonkun ajan tuskan ja levottomuuden perästä, minulle selvisi, että
siitä vararikosta, johon herra X oli joutunut, minä en saisi enempää
kuin 30 tai 40 prosenttia.
Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'en kantanut tätä onnettomuutta
niinkuin olisin toivonut voivani kantaa sen. Rukoilin yötä ja päivää
voimia voidakseni antaa anteeksi, voidakseni taipua Jumalan tahdon
alle, mutta liha ja veri nousi vastaan vastustamattomalla voimalla.
Koko elämäni olin tehnyt työtä ja ollut puutteessa ja vihdoin saanut
lepoa ja hauskuutta ja sitte 60 vuoden ikäisenä minun uudestaan piti
ruveta "ansaitsemaan leipääni", ja tämä ei tapahtunut minulle oman
huolimattomuuteni tai kykenemättömyyteni tähden, vaan toisten
kevytmielisyyden takia, kun heillä ei ollut kunnian tuntoa.
Minun täytyi rajoittaa menoni entistäkin pienemmiksi, lopuilla
rahoillani ostin pienen elinkoron ja menetin siis koko pääomani, jonka
olin aikonut jättää perinnöksi veljeni lapsille, muita omaisia kuin
minulla ei ollut. Sitte minun täytyi jättää asuntoni, hauska valoisa
huoneeni, josta oli näköala virran yli, ja muutin pieneen ahtaaseen
komeroon pihan puolella, missä en nähnyt aurinkoa enkä kuuta. Mutta
vielä vaikeampi kuin huoneestani oli minun luopua eräästä toisesta
nautinnosta. Minä olin väliin pitänyt pieniä kahvikutsuja kaupungin
köyhille lapsille, oi, kuinka nuo pienet juhlat minusta olivat
hauskoja, ne olivat iloni, elämäni valokohta, johon aina kaipauksella
loin katseeni. Mutta ne olivat nyt mennyttä; ei minulla ollut varaa
saada itsellenikään kuppia kunnollista kahvia, vaan sekoitin siihen
rukiita saadakseni sen halvemmalla, saati sitte tarjota muille. Oi, te
pienet kahvikekkerini, kuinka teitä kaipasin! Ja tämä kaikki sentähden,
että olin uskonut rahani henkilölle, jolla oli yleistä luottamusta...
Aika kului kuitenkin hiljalleen ja vaikka minun olikin kovin vaikea
taipua -- sillä luonnostani olen kankea ja uppiniskainen -- onnistui
minun kuitenkin voittaa katkerat tunteeni ja sydämessäni suoda anteeksi
sille, joka oli tuottanut minulle tämän onnettomuuden. Kymmenen vuotta
elin tällaista elämää; olin siis seitsemänkymmenen vuoden vanha, kun
eräänä päivänä sain kirjeen, joka minua suuresti hämmästytti. Se oli
herra X:ltä. Hän oli taas, tiesin sen kyllä, päässyt jaloilleen ja
ostanut maatilan parin peninkulman päässä kaupungista, siellä hän
oleskeli perheineen. Kirje sisälsi päivälliskutsun hänen maatilalleen,
ja kutsun alla oli luettavana sanat: "koska isännällä on hyvin tärkeä
asia ilmoitettavana vierailleen, pyydetään, että he jos mahdollista
eivät antaisi minkään estää tuloansa".
Tämä kirje tietystikin saattoi minut ihmettelemään ja kiihdytti
mieltäni. Enpä minä usein saanut kirjeitä, saati sitte kirjeitä, joissa
oli päivälliskutsu jo viikkoa aikaisemmin ja tuo salaperäinen lisäys
kummastutti minua vielä enemmän. Aluksi aioin kieltäytyä tulemasta;
kuinka saattaisin esiintyä vanhassa kuluneessa puvussani niin hienossa
seurassa? Mutta pian kyllä huomasin, ett'en todenperäisesti aikonutkaan
kieltäytyä ja kun istuin kutsukirje kädessä ja höpisin: "kuinka hän
luulee, että sellainen köyhä raukka kuin minä tulisin hänen
kutsuihinsa?", niin olin mielikuvituksessani jo siellä, palaen
uteliasuudesta saada kuulla mitä hänellä oli ilmoitettavaa. En siis
enää huolinut näytellä, vaan otin esiin 25 vuotta vanhan
silkkileninkini, aloin parsia hihoja ja korjata hameen helmaa, hain
vähän vanhaa pitsiä myssyyni ja pesin kaasuöljyllä parin valkosia
hansikkaita, niin että koko huone ja piha tuli öljylle.
Sen viikon aikana en miettinyt mitään muuta kuin herra X:n kutsuja ja
mitä hänellä olisi ilmoitettavaa. En voi sanoa aavistaneeni, mistä
olisi kysymys, mutta aina väliin tunsin niin kummallisia ilon ja
liikutuksen tunteita.
Se päivä koitti vihdoin, niinkuin kaikki muutkin päivät, joko me niitä
toivomme tai pelkäämme. Kutsuihin minä menin laivalla, niinkuin monet
muutkin vieraista. Laivasillalla olivat vaunut meitä vastassa, sillä
talo oli vähän matkaa rannasta. Kaikki vieraat olivat harvapuheisia ja
näyttivät vakavilta; ne jotka tunsivat toisensa, puhelivat vähäsen,
toiset olivat ääneti ja mielessään kummastelivat kaiketi niinkuin
minäkin mitä oli tuleva.
Perille tullessamme oli isäntä portailla vastassa ja tervehti
ystävällisesti, mutta hänkin näytti totiselta, melkeinpä juhlalliselta.
Itse hän oli leskimies, mutta hänellä oli luonaan eräs vanhanpuoleinen
naissukulainen, joka hänkin tervehti meitä ystävällisesti. Melkein heti
meitä kutsuttiin ruualle ja kullekin osoitettiin paikkansa. Minä sain
naapurikseni erään vanhan kamreerin, jota vähän tunsin ennestään,
erittäin olin ollut hänen kanssaan tekemisissä herra X:n vararikon
aikana ja pian me olimme joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ei
kumpikaan meistä kosketellut sitä asiaa, joka luultavasti oli ei
ainoastaan meidän, vaan muidenkin mielessä, nimittäin näitä omituisia
kutsuja ja tuota kummallista kutsukirjettä. Hienotunteisuutemme
kaiketikin esti meitä siitä puhumasta.
Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Isäntä oli hajamielinen, toisinaan
näytti hän liikutetulta, niinkuin hänen olisi ollut vaikea pidättää
kyyneleitä.
Vihdoin tuli jälkiruoka; herra X nousi äkkiä ylös, aivan kalpeana
ja huomasin että kätensä vapisi kuu hän tarttui tuolin nojaan.
Päätään nyökäyttäen antoi hän palvelijalle merkin tarjota
viimeinen "ruokalaji", jonka hän otti esiin taskustaan ja asetti
hopeatarjottimelle, joka oli palvelijan kädessä. Tämä oli varmaankin
kummallisin jälkiruoka, mitä milloinkaan on tarjottu, jokainen vieras
sai nimittäin sinetillä varustetun kirjeen. Palvelija kuljetti nyt
tarjotinta ympäri pöytää ja jokainen otti kirjeen, jolla oli hänen
päällekirjoituksensa. Oli juhlallisen hiljaista ja luulen että me
kaikki, sekä vanhat että keski-ikäiset, näytimme yhtä liikutetuilta
kuin isäntä itse, ainakin vapisi minun käteni niin, että kirje tuskin
siinä pysyi.
"Aukaiskaa kirjeenne, olkaa hyvät!" sanoi herra X puoleksi
tukahutetulla äänellä.
En voi sanoa mitä sillä hetkellä tunsin, kun kömpelösti aukaisin
kirjeeni ja siitä putosi pöydälle neljä tuhannen kruunun seteliä ja
koko joukko pienempiä -- pääoma jonka olin menettänyt ja arvatenkin
korko. -- Muistan vaan että rupesin itkemään, noin kuin vanhat naiset
itkevät, niin että kyyneleet valuivat kurttuisia poskia pitkin, kuin
syyssade kastaa kynnetyn pellon.
Kun katsoin ympärilleni, huomasin että monet muutkin itkivät,
herratkin.
"Ystäväni", alkoi herra X vapisevalla äänellä, "kuinka olenkaan
kärsinyt siitä, että kymmenen vuotta sitten tein teille niin suurta
vääryyttä, sen ymmärrätte ehkä kun minä nyt teille, jokaiselle
velkojalleni maksan korkoineen sen summan, jonka kerran minun kauttani
menetitte. Olen kärsinyt sanomattomasti ja sitä enemmän kuin kaikki
lain edessä oli oikeata ja minua pidettiin rehellisenä miehenä, jota en
kuitenkaan ollut. Mutta Jumala, joka auttaa sitä, joka rehellisesti
tahtoo korjata mitä on rikkonut, on auttanut minuakin saavuttaman
päämääräni: voida maksaa jokaiselle mitä olin velkaa, ja siitä tällä
hetkellä Häntä kiitän ja ylistän, minä ja koko minun huoneeni."
Hän pani kätensä ristiin ja kumarsi päätänsä ja ehdottomasti kaikki
vieraat tekivät samoin. En luule että monikaan meistä oli nähnyt
juhlallisempaa hetkeä. Lopun päivää oli herra X niin iloinen ja
ystävällinen, että teki hyvää vaan nähdäkin häntä. Hän näytti niin
täydellisesti onnelliselta, kun kävi ympäri keskustelemassa
vieraittensa kanssa, että hänen ilonsa ehdottomasti tarttui muihinkin.
Heti päivällisen jälkeen tuli hän istumaan minunkin viereeni:
"No, neitiseni, mihin nyt sijoitamme rahat, johonkin pankkiin kaiketi
tai ostammeko muutamia valtion obligatsiooneja, sillä ei suinkaan niitä
enää uskalla tallettaa minun luonani?"
Hän taputti minua kädelle ja katseli minua veitikkamaisesti.
"Uskallanpa kyllä, herra X!" huudahdin minä ja olisin paikalla
syleillyt häntä, joll'ei se olisi ollut epäsoveliasta. "Joka äyrin
sijoitan juuri teidän luonanne, enkä kenenkään muun. Tässä on, olkaa
hyvä ja ottakaa ne heti!"
Hän nauroi ja vastusteli, mutta huomasin kyllä, että hän vaan tahtoi
kiusoitella minua. Ennenkuin läksin, otti hän rahani, jotka siitä asti
ovat olleet hänen liikkeessään ja joista hän on minulle antanut kuusi
prosenttia korkoa. Niin että jos vielä saan elää jonkun vuoden, voin
elää iloisena ja tyytyväisenä, muuttaa takaisin päiväpaisteiseen
huoneeseeni ja taas pitää kahvikestiä kaupungin köyhille lapsille.
Rakkaat ystäväni, ennenkuin lopetan, toistan vielä kerran mitä äsken
sanoin; elkää milloinkaan uskoko rahojanne herroille, jotka ovat
saavuttaneet yleistä luottamusta, sillä uskokaa minua, herra X oli
poikkeus; kaikki joille olen kertonut tämän tapauksen -- ja niitä on
monta -- kaikki sanovat, että saisin etsiä kautta koko Ruotsin
löytääkseni sellaista kunnon miestä.
Ja minä olen vakuutettu siitä, että he ovat oikeassa. Hänen tekonsa on
noita suuremmoisia, joita kaikki ihailevat, mutta joita ei kukaan tai
ani harvat tekevät.
Jumala siunatkoon häntä, tuota rakasta miestä! Kaksinkertaisessa
merkityksessä on hänestä tullut minulle aurinko elämäni iltana.
Ensinnäkin koska hänen rehellisyytensä on tehnyt minulle mahdolliseksi
viettää hauskaa ja huoletonta elämää vanhoilla päivilläni, mutta vielä
enemmän sentähden, että tuntuu niin sydämen pohjasta hyvälle voida
rakastaa ja ihailla jotakuta henkilöä.
"KALLIOMIES"