Suomennos.
WSOY, Porvoo, 1903.
Sinua haluttaa kuulla, kuinka minun elämäni on saanut nykyisen
suuntansa? sanoi ystäväni, rouva B., kun eräänä iltana istuimme valkean
ääressä hänen salissansa ja keskustelimme. -- Niin, se oli oikeastaan
pikkuseikka, joka muutti elämäni suunnan, vähäpätöinen tapaus, jonka
ehkä olisin aivan unohtanut, jollei se olisi tehnyt minuun niin syvää
vaikutusta ja jollei sillä minuun nähden olisi ollut niin suuria
seurauksia. Katsoppas ystäväni, minä kiinnitän erityistä huomiota
siihen mikä on pientä, vähäpätöistä ja halveksittua. Minä uskon
vähäpätöisten tapausten ja sanojen, vaatimattomien tekojen
salaperäiseen voimaan. Vaiherikkaan elämäni aikana olen oppinut, että
niinkuin luonnossa suurennuslasin avulla pienimmässä lumihiutaleessakin
voi nähdä kokonaisen kauneuden ja sopusointuisuuden mailman, niin voi
rakkauden näkölasi meille näyttää tuskan, ilon tai hyvyyden syvyyksiä
siinä, mitä tavallisesti sanotaan pieneksi ja vähäpätöiseksi. Mutta nyt
olen joutua tavallisen heikkouteni uhriksi muille saarnata
lempiaatteitani, etkähän sinä niistä tahtonut kuulla. Tahdoit kuulla
kappaleen elämänkokemuksistani, eikö niin? Kernaasti kyllä, siinä saat
nähdä aatteeni käytännöllisessä muodossa, eikä se haittaa.
Ystäväni hymyili, keskeytti hetkeksi puheensa, tuijotti valkeaan ja
jatkoi sitte:
Minun pitänee ensiksi mainita joku sana kodistani ja lapsuudestani,
jotta täysin voisit ymmärtää mitä sitte aion kertoa. Niinkuin tietänet,
oli kotini Tukholman varakkaimpia, uskallanpa sanoa onnellisimpiakin.
Minä olin niitä etuoikeutettuja, joiden lapsuus kuluu niin, etteivät
tiedä kärsimyksistä niin mitään. Kodissa olimme aina iloisia,
onnellisia ja huolettomia. Taudeissakin, jotka meitä kohtasivat, oli
jotain erinomaisempaa meidän suhteemme. Olihan meillä toisinaan lasten
tauteja, tuhka- ja tulirokkoa y.m., mutta taudin kulku oli
säännöllistä, meillä oli taitavat lääkärit, kalliit rohdot ja kun
rupesimme paranemaan, tuotiin meille lohdutukseksi leluja ja makeisia,
niin että minulla on se muisto, että meistä oli jotenkin hyvä olla
sairaana.
Mitä köyhyyteen tulee, oli minulla siitä hyvin omituinen käsitys. Siitä
oli ainoa kokemukseni köyhät ukot, akat ja lapset, jotka tulivat
pyytämään apua äidiltäni ja jotka lähtivät luotamme korit tavaraa
täynnä kiitellen ja siunaillen äitiä. Näen vielä niin selvästi äitini,
kuinka hänen tummat silmänsä täyttyivät kyyneleillä, kun hän
kärsivällisesti kuunteli köyhiensä surullisia kertomuksia. Toisinaan
tulin etehiseen, jossa äitini seisoi keskustelemassa, silloin hän aina
sanoi vakavasti: "tyttöni, tervehdä tätä vaimoa". Tein niinkuin
käskettiin ja ojensin käteni vaimolle; tämä niiasi ja kutsui minua
"armolliseksi ryökkynäksi" ja kiitteli minua ja ihaili, kuinka kaunis
ja suloinen olin. Nuo kohteliaisuuden osoitukset tosin minua
vaivasivat, mutta samalla tunsin jotain tiedotonta mielihyvän tunnetta,
ja kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta minussa kasvoi ja juurtui se
käsitys, että nuo vaivaiset olennot, jotka aika ajoin tulivat luomaan
kärsimyksien varjoa isäni asuntoon, olivat aivan toista sukuperää kuin
minä, vanhempani, siskoni ja seurustelupiirimme. Muistan myös kodissani
kuulleeni useita lausuntoja, jotka lapsellisella luottamuksella
ikäänkuin imin sieluuni ja joista sitte muodostin omat mielipiteeni,
sellaisia lauseita olivat esim.: "sellaisilla ihmisillä ei ole mitään
itsetuntoa", tai "sellaiset ihmiset eivät käsitä noita tunteita",
tai "sellaisia ihmisiä täytyy kohdella heidän vähemmän kehittyneen
tunne-elämänsä mukaisesti". Uskoin todella, että köyhien ajatukset ja
tunteet erosivat meidän ajatuksistamme ja tunteistamme yhtä paljon,
kuin heidän riepunsa erosivat meidän hienoista puvuistamme. Jos joku
olisi minulle vakuuttanut, että tuo pieni kerjäläistyttö, jolle äitini
tapasi antaa vanhoja vaatteitamme, rakasti isäänsä ja äitiänsä yhtä
paljon kuin minä, että hän halusi leluja ja makeisia yhtä hartaasti
kuin minä, että hänellä oli pieni, likainen, ruma nukke, jota hän
rakasti yhtä paljon kuin minä kaunista vaaleatukkaista, sinisilnmäistä
Roosaani, joka osasi avata ja sulkea silmänsä, niin olisinpa sitä
suuresti epäillyt.
Lapsuuteni ja nuoruuteni kului ilman että tapahtui mitään, joka olisi
muuttanut käsitystäni köyhien ja rikkaiden yhteiskunnallisesta asemasta
tai heidän suhteestaan toisiinsa. Minä en milloinkaan tullut tekemisiin
köyhälistön kanssa, paitsi milloin sain osakseni heidän kiitostansa ja
siunauksiansa siitä aineellisesta avusta, jota olin heille antanut. Ja
koska vanhempani ja minä emme koskaan olleet auttamatta hädänalaista,
vallitsi meidän ja köyhien välillä aina hyvä suhde ja meitä pidettiin
erinomaisen hyväntekeväisinä.
Pitänee minun vielä sanoa sinulle, että minulla kaikissa muissakin
suhteissa oli iloisia elämänkokemuksia. Ihmiset olivat aina hyviä ja
kohteliaita minulle, seuraelämässä minua hyvin suosittiin, minne tulin
kohtasivat minua hyväntahtoiset katseet. Minusta elämä näyttikin niin
valoisalta ja minä nautin täydestä sydämestä onnellisesta asemastani,
joka niin sanoakseni piti loitolla minusta kaiken, mikä on
epämiellyttävää.
Kahdenkymmenen vuotiaana jouduin naimisiin. Miehenikin oli, niinkuin
tiedät, hyvin varakas, ja ihmiset tulivat yhä ystävällisemmiksi ja
kohteliaammiksi minua kohtaan, kun minusta oli tullut nuori rikas
rouva.
Minä järjestin elämäni samaan tapaan kuin äitini oli tehnyt vanhassa
kodissa. Minullakin oli köyhät ystäväni, jotka tulivat luokseni ja
vuodattivat kyyneleitä, "kun olin niin hyvä" ja minä tunsin aina
suloista mielenliikutusta heidän kiitoksistaan. Varsinkin joulun aikaan
minä oikein nautin näistä tunteista. Kun omat täydet joululahjakorit
kannettiin sisälle, niin minä itsekkäisyydessäni ja tietämättömässä
farisealaisuudessani kyyneleet silmissä ajattelin, kuinka suloista oli
viettää joulua, kuu tiesi auttaneensa muita saattamaan kotejaan
iloisiksi ja valoisiksi.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että aikaa myöten silloin tällöin
joku häiritsevä ajatus nousi mieleeni. Tein esim. muutamia huomioita,
jotka saattoivat minua epäilemään, tokko köyhien tunteet olivat
erilaisia kuin meidän, ja tokko he olivat ainoastaan rahan ja leivän
tarpeessa. Tulin nimittäin lähempään yhteyteen köyhien kanssa, kun itse
rupesin käymään heidän kodeissaan, sen sijaan kuin ennen olin
lähettänyt palvelijani tai antanut heidän tulla minun luokseni. Se,
minkä siellä näin, herätti minussa uusia ajatuksia ja vaikutuksia, ei
kuitenkaan kyllin syviä, jotta olisivat voineet saada aikaan todellisen
käänteen katsantotavassani. Enin minuun koski, kun pari kertaa sain
nähdä, kuinka epähienotunteisesti ja sydämettömästi "yliluokka" kohteli
köyhiä; se järisytti sydämeni sisintä, mutta luulin, että olin sattunut
näkemään vaan surullisia poikkeustapauksia, eikä mieleenikään johtunut,
että minun n.s. "hyväntekeväisyyteni" oli samantapaista.
Tällä kehityksen asteella olin, kun eräänä päivänä -- olin äskettäin
täyttänyt 35 vuotta -- sain käärön ja kirjeen eräältä ystävältäni, joka
asui maalla. Käärössä oli timanttisormus ja kirjeessä hän pyysi minua,
jos mahdollista myymään sitä. Ei hän ollut köyhä, mutta hän tarvitsi
rahaa erääseen erityiseen tarkoitukseen -- aavistin, että se oli
neulouskouluun, jota hän paraillaan oli järjestämässä -- ja hän pyysi
minua auttamaan itseään.
Minä olin sellaisiin toimiin perehtymätön, kuin henkilö minun
asemassani ainakin. Koristeen myyminen oli minusta jotain tavattoman
vaikeata ja kummallista, mielessäni häämöitti hämäriä mielikuvia
panttilainaustoimistoista, kun istuin tuijottaen sormukseen ja tuumin
miten nyt olisi meneteltävä.
Ei minua haluttanut kysyä neuvoa muilta -- ei mieheltänikään -- vaan
päätin tulla toimeen omin neuvoin. Eräänä iltapäivänä kun lapset
istuivat läksyjensä ääressä ja mieheni oli mennyt omiin huoneisiinsa,
päätin lähteä toimittamaan tätä ikävätä asiaa ja panin ylleni
huonoimman takkini -- vaisto, jota ehdottomasti seurasin, saattoi minut
pukeutumaan niin huomaamattomaksi kuin mahdollista -- ja sitte läksin
sormusta kaupalle.
Jos olisin menetellyt viisaasti, olisin mennyt tutun kultasepän luo ja
aivan tyynesti sanonut, että eräs ystävistäni oli antanut minulle
toimeksi myydä tämän sormuksen. Siten minulla ei olisi ollut mitään
vastusta sormuksen myymisestä. Mutta onneksi en menetellyt "viisaasti",
vaan seurasin naisellista vaistoani. Tai oikeammin -- niinkuin nyt
arvostelen asiaa -- en minä itse, vaan Jumala johti askeleeni, jotta
minä sen vähäpätöisen seikan kautta, joka oli tapahtuva, saisin
ilmoituksen ja persoonallisen kokemuksen niistä suhteista, joita tähän
asti olin tajunnut ainoastaan epäselvästi.
Menin siis minulle aivan tuntemattoman kultasepän luo. Kun käteni
kosketti oven avainta, tunsin sydämeni sykkivän; mutta voitin
lapsellisen pelkoni ja aukaisin reippaasti oven.
Ennen minua oli puodissa komeasti puettu herra ja nainen, jotka tekivät
kauppaa tiskin ääressä. Heidän läsnäolonsa teki minuun tuskastuttavan
vaikutuksen, mutta nyt oli myöhäistä vetäytyä pois. Epäröiden lähestyin
kultaseppää ja minä, joka muuten tein tilaukseni niin tyynesti ja
varmasti, seisoin siinä arkana ja epävarmana.
Mutta kesti hetken aikaa, ennenkuin puotiherra suvaitsi tulla luokseni.
-- Mitä haluatte? -- kysyi hän äänellä, joka sai minut säpsähtämään. Ei
vielä milloinkaan puotiherra ollut puhutellut minua sillä tavalla,
päinvastoin olin aina nähnyt heidät hymy huulillaan ja selkä köyryssä.
Otin esille sormuksen kääröstäni ja ojensin sen hänelle. Mitä voin
saada tästä? -- kysyin ujosti.
Sanottuani nämä sanat punastuin korvia myöten ja loin katseeni maahan.
Nyt perästäpäin ymmärrän, että seisoin siinä kultasepän edessä kuin
todellinen "pauvre honteux" -- köyhä, joka häpee ilmoittaa hätäänsä --
jonka täytyy myydä koristuksensa leivän hankkimiseksi.
Huolettomasti otti hän minulta sormuksen ja tuijotti minua
epäkohteliaasti kasvoihin. Samassa silmänräpäyksessä herra vieressäni
kysyi häneltä jotakin, hän jätti sormukseni, alkoi heti puhella
ostajien kanssa ja antoi minun taaskin odottaa hyvän aikaa.
Kun hän tuli takaisin, loi hän minuun saman hävyttömän tutkivan
katseen, ikäänkuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon rahaa
tarvitseisin. Sitte otti hän sormuksen, antoi sen pari kertaa
kimallella lampunvalossa ja tarkasteli sitä uudestaan.
-- Niin, -- sanoi hän lopuksi kääntyen minuun, kummallinen hymy
huulillaan, se osoitti tuttavallisuutta, alentuvaisuutta, salaista
ymmärtämistä ja halveksumista, -- korkein mitä voin tarjota on sata
kruunua ... mutta epäilen voinko antaa sitäkään. Pitääkö se päättää nyt
aivan heti? --
En voinut vastata hänelle mitään, koetin nielaista kyyneleeni ja
kurkkuni oli kuristumaisillaan. Vapisevin käsin otin sormuksen,
kumarsin ja riensin puodista ulos.
Tuskin olin ehtinyt kadulle, ennenkuin kyyneleet virtanaan valuivat
silmistäni. Itkin kuin loukkaantunut lapsi -- hillittömästi,
mielettömästi. Nopein askelin riensin katua alas ja sillan yli ja
kyyneleeni yhä tulvivat. Unohdin aivan, kuka oikeastaan olin, unohdin
onnellisen yhteiskunnallisen asemani, olin mielestäni köyhä raukka,
joka, kääriytyneenä vanhanaikaiseen takkiin, oli hiipinyt kultasepän
puotiin, saadakseen vähän rahaa myymällä rakkaan koristeen, ja jota oli
kohdeltu ylenkatseella ja ivalla. Muutamien minuuttien ajan sain juurta
jaksain tuntea, kuinka toisten ylpeys ja epähienotunteisuus kirvelevät
kuin tikarinpisto arassa sydämessä. "Syystä että hän luuli minun olevan
köyhän, että näki, kuinka epäröin ja häpesin kaupitellessani
omaisuuttani, että olin onneton, sentähden hän minua kohteli
ivallisesti ja ylenkatseellisesti", sanoin itsekseni nyyhkytyksien
välissä ja tuijotin melkein epätoivoisena virtaan, joka synkkänä ja
raivoisana kohisi sillan alla, "oi, kuinka kurjaa, kuinka halpamaista,
kuinka sydämetöntä! Kun ihmiset tulevat köyhiksi ja onnettomiksi, kun
hätä ja huolet kalvavat heidän sydäntään, juuri silloin kuin heidän
olisi tarvis saada osakseen vähän rakkautta ja osanottoa, silloin
lisätään kuormaa ja ivataan heidän onnettomuuttaan. Oi, se on
kauheata ... kauheata."
Tunnin aikaa kuljeskelin katuja pitkin, tällaiset ajatukset mielessäni.
Lopulta kyyneleeni taukosivat vuotamasta ja subjektiivinen
loukkaantumisen tunne hävisi sekin.
Mutta katkeruus, joka oli syntynyt tästä persoonallisesta kokemuksesta,
nähdessä, mitä kärsimyksen verkkoja köyhyys kietoo saaliinsa ympäri, ei
poistunut, se päinvastoin kiihtyi ja kääntyi lopulta oikeaksi
ihmisvihaksi. Siihen aikaan oli minun melkein vaikea seurustella
ihmisten kanssa, kaikkialla, puodeissa, raitiovaunuissa, seuraelämässä,
jossa niinkuin ainakin minulle oltiin ystävällisiä ja kohteliaita, näin
kuin kummituksen, itseni olevan komeutta ja rikkautta vailla ja sen
sijaan olin arka, kömpelö ja nöyrä, jommoiseksi käy köyhyyden painon
alla. Ja samassa näin, kuinka kaikki tuo ystävällisyys muuttui
huolimattomuudeksi tai alentuvaisuudeksi tai halveksimiseksi ja silloin
minut valtasi melkein vihan vimma sitä syytöntä ihmisraukkaa kohtaan,
joka tarjosi minulle tuolia tai maasta otti minulle ylös jotain, jonka
olin pudottanut, ja tunsin lapsellisen raivokasta halua lyödä häntä
kasvoihin ja sanoa hänelle: "Te olette kurja raukka! jos olisin köyhä
ja yksinkertaisessa puvussa, kääntyisitte minuun selin, tehkää se yhtä
hyvin nytkin!"
Niin, eihän tuo ollut ymmärtäväistä ja viisasta, mutta tunteeni ovat
aina olleet kiihkeät, ja tiedäthän kuinka käy, kun kiihkeäluontoiset
kauan ja tiedottomasti ovat kulkeneet yhteen suuntaan kun he huomaavat
kulkeneensa väärää suuntaa, tulee vastavaikutus niin valtavaksi, että
kestää kauan aikaa, ennenkuin taas tulevat tasapainoon.
Minun kesti monta vuotta. Senjälkeen mitä tapahtui kultasepän luona,
alkoi kauhea sieluntaistelu, jonka eri asteita en nyt voi sinulle
kuvata. Mutta varmaa on, etten saavuttanut tasapainoa ja rauhaa,
ennenkuin katseeni kiintyi Vapahtajaan ja hänen rakkauteensa. Oi,
jollen olisi oppinut tuntemaan häntä, luulen että olisin hukkunut
toivottomuuteen ja vihaan, niin kurjia, itsekkäitä ja pikkumaisia
ihmiset minusta olivat, vuosi vuodelta yhä suuremmassa määrässä. Mutta
kun keksin, että on olemassa rakkaus, joka yhdistää rikkaat ja köyhät,
joka poistaa kaikki aitaukset, jotka itsekkäisyys on pystyttänyt eri
kansanluokkien välille, niin samassa vapauduin niitä kahleesta, joka jo
oli sitomaisillaan minut ikipäiviksi. Kristuksen rakkaus minulle
selitti kärsimyksen ja köyhyyden arvoitukset, ymmärsin, että missä
Kristuksen rakkaus vallitsee, siellä ei enää ole köyhyyttä ja hätää, --
sillä rakkauden puute se on, joka tuottaa elämän katkerimmat tuskat. Ja
tämä rakkaus opetti minua ymmärtämään, ettei köyhä tarvitse ainoastaan
rahaa ja apua, vaan yhtä paljon myötätuntoisuutta ja -- kunnioitusta.
Niin, köyhyyden _kunnioittaminen_, siinä se pitkä vaikea elämänläksy,
jota olen saanut ja yhä uudestaan saan oppia.
Tällä tavalla minun elämäni sai nykyisen suuntansa. Kokemukseni
kultasepässä oli juuri se sysäys, jota tarvitsin tullakseni pois
entisiltä jäljiltäni. En voi sinulle kertoa, kuinka sen jälkeen olen
taistellut. Kuinka olenkaan saanut kurittaa itseäni, oppiakseni vaan
niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että tervehtiä kaikkia samalla
tavalla! On oikein pitänyt tarkata ja vakoilla itseäni, huomatakseni,
enkö missään suhteessa ottanut huomioon ihmisten erilaisia elämänehtoja
ja kuinka monasti teinkään surullisia kokemuksia itseni suhteen!
Muistan kerran -- siitä ei ole pitkä aika -- kun luokseni tuli eräs
hädänalainen -- hän oli muuten hyvästä suvusta, vaikka oli joutunut
köyhyyteen -- enkä minä edes pyytänyt häntä käymään sisälle, vaan
annoin hänen seista etehisen ovella. Minulla oli kiire, hän oli
huonossa puvussa, kerjäsi ja vaikeroi, ja minä käytin hyväkseni
viimemainittuja seikkoja päästäkseni hänestä niin pian kuin
mahdollista. Jos hän olisi ollut moitteettomassa puvussa, eikä olisi
tarvinnut apuani, s.o. jollei hän olisi ollut onneton ja siis entistä
enemmän hienotunteisuuden ja ystävällisyyden tarpeessa, en olisi
käyttäytynyt häntä kohtaan niinkuin tein. Kuinka paljon tylyyttä tässä
näennäisesti niin vähäpätöisessä seikassa! Mutta ainoastaan se, jonka
silmät ovat auenneet niinkuin minun, ymmärtää, kuinka vaikeata on
vapautua vanhoista ennakkoluuloista, ja hän näkee, että henkemme
jäsenissä aina on riippumassa jotain vanhoja riekaleita.
Tiedän kyllä, että ihmiset mielipiteitteni ja käytökseni suhteen
sanovat minua innoitsevaksi, niin ehkäpä hullunkuriseksikin. Mutta on
olemassa _yksi_, joka ei ajattele niin, _yksi_, joka minua ymmärtää.
Hän on kuollut yhtä hyvin kerjäläisraukan kuin kuningattaren puolesta:
toinen on saman arvoinen kuin toinenkin. Tiedän kyllä, että tämä on
jokapäiväinen lauselma, joka on käynyt sisällyksettömäksi syystä että
sitä alituiseen toistetaan. Siksi olen pyrkinyt siihen, ettei se
minulle, kuten useimmille, olisi pelkkä lausemuoto. Sentähden minä
tervehdin aivan samalla tavalla -- huomaa aivan -- alhaisinta kuin
ylhäisintä, en samettitakille kumarra syvempään kuin yksinkertaiselle
tohvelitakille. Siksi en osta ala-arvoisia tavaroita köyhilleni, vaan
parasta mitä saan, siksi koetan aina osoittaa hienotunteista ja
ystävällistä käytöstä huolimatta siitä, peseekö henkilö, jonka kanssa
puhelen, ihmisten lattioita vai kirjoittaako hän tieteellisiä teoksia.
Koetan aina pitää elävänä mielessäni yhtä raamatun sanaa: "se veli,
jonka puolesta Kristus on kuollut". -- -- --
Ystäväni lopetti ja nousi äkkiä istuimeltaan kohentaakseen kekäleitä
pesässä, puut olivat jo palaneet. Sillä hetkellä en voinut sanoa niin
mitään hänen kertomukseensa, joka oli koskenut minuun syvästi, vaan
istuin liikkumattomana ja tuijotin hehkuviin kekäleisiin sillä välin
kuin hiljaisuudessa ympärillämme, kuin kaiku, kuuluivat ihanat,
kehoittavat sanat: "se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut".