Äärellä virran verkkaan vierivän
sijaitsi kylä, kahden puolen uomaa
hopeista, joka loivaan polvitellen
ruisvainioita halkoi kohden merta.
Vauraimmat kylän talot äyräiltään
toisiaan töllisteli yli virran,
sen kalvoon kuvastellen vanhaa aikaa
korkeista päädyistään ja parvistaan.
Ylinnä muita puunsi Pankari,
pönäkkänä kuin rikas lautamies,
ja vastapäätä alavampaa rantaa
reunusti lesken harmaa Vanhatalo.
Vaan kirkonkylän suurellisten takaa
näkyivät talot vähäväkisempäin,
tunkien umpimähkään toisiansa
rykelmään aittain, navettain ja hyyskäin.
Alemma yhä painui katot, kunnes
laidoiltaan kylä päättyi lätteihin.
Lakeus alkoi, viljan valtakunta,
tuo tähkämeri, joka tasaisena
merestä jatkui vuoriin kaukaisiin,
ja jonka leikkasi vain virran vyö
ja rikkoi niityt, ladot, tuulimyllyt.
Jos sieltä kylää kohden katseen loit,
näit kirkon keskeltä sen korkenevan,
hartaana kaikkiin suuntiin silmäillen
maailman vehreätä seurakuntaa.
Se luona sillan huomaan äidilliseen
molemmat kylän puolet sulki, niinkuin
parveksi poikueensa kerää ankka
väkäiseen retkeen elon ulapalla.
Ja niinkuin tutun kaakotuksen ääni
sen kello kaikui lakeuden rauhaan,
julistain julki tapahtumat kaikki.
Se soitti hautajaisiin sekä häihin,
se lepopäivät soitti, hetket työn,
olipa Kyntteli: käy lannanvetoon —
tai Mikko: teurastus ja pernannosto —
Se soitti heinäpoudat, elonkorjuut
ja kylvöt, lemmenhetket, talvipuhteet.
Ajoista ammoisista toisillensa
nuo vastarannat vihankaunaa kantoi,
ja virta oli este talvisinkin,
etenkin kosioihin kulkeville.
»Hoi, kirkonhiiret, tytöistäkö puute
on teillä, jotka sillan rakensitte?
— niin, niin, se näytti olleen teille tarpeen...»
»Suu tukkoon, pakanat, on oma syynne,
jos tyttönne luo kristittyjen kaipaa:
on meillä paikat paremmat kuin teillä!»
Niin jatkui kiista, mutta joka vuosi
toi myötään kahden viikon ajan, jolloin
lujasti kylän pojat yhteen liittyi.
Keväällä, lähdettyä viime jäiden,
kun virta tulvien ja vinhaan vieri,
toi tukinuitto kylään painajaisen.
Se oli kurjaa aikaa poliisille,
taloihin juosta sai hän yhtenään
kokoomaan nyrkkimiestä miehuullista,
ja koiranunta öisin nukkuivat
tytärten isät, kunniastaan kiivaat.
Toi tukinuitto näet villin joukon
uroita mustapäitä erämaista,
peräti rennon viinan, puukon käyttöön.
Oteltiin silloin moni tuima taisto,
kun lemmenkarsaan vihan ylivoima
kartuilla pieksi puukkojunkkareita.
Kas, tukkipojilla on monet metkut,
ja naista kaikki tuntematon kiehtoo.
Se päättyi siihen, että vallesmanni
paikalle ajoi kahlerautoineen
ja pani pari sällismiestä kiinni.
Ja syksymmällä sitten nähdä saatiin,
kantoiko uitto muuta hedelmää
toisaalla... sellaistakin sattui kyllä.
Ja sattui myöskin, että väkivaltaa
tytöille tehtiin. Viime vuonna Markus,
Pankarin vankka renki, sai töin tuskin
pelastetuksi Vanhantalon Klaaran,
äkäisen lesken tytön, kylän helmen.
Sai siinä kolme haavaa riuska renki
ja juhannukseen saakka sairasteli;
vaan runsaan palkinnon hän saaneen kuuluu
jo sekä työstään että kivuistansa.
Kun viime tukki vihdoin liukui kohti
etäistä vettä, jossa lautat lyötiin
vankkoihin puomeihin, ja mustat sällit
kiroillen, mekastellen matkaan läksi,
ristiksi muiden kyläkuntain mennen
hengähti seutu huojennuksen tautta,
ja alkoi rauha, kesä — vanha kiista.
Kuin onkaan kesä armas jokaiselle!
Taas päilyi virta päivää kuvastellen,
sen kalvoon rantatuomet kurkottuivat,
sirottain väliin hiljaa hiutaleitaan
sen valkopilviin, sinitaivaisiin.
Silloilla kartut lauloi kymmenkunnat
lialle talven hauskaa hautavirttään
kerällä pesijöiden kielten kilpaa,
ja rantamilla puolialastoinna
satainen lapsilauma telmi, kirkui
ja polskutteli vielä kylmää vettä.
Laella taivaan kaskisauhut leijui:
ne iltaviimain myötä virstain takaa
saloilta kaukaisilta asti kulki
ja viikkokausin seudun yllä viipyi.
Ja rannikolla, jossa Viilus ukko
tupansa seinustalla verkkojansa
paikkasi vapisten ja kurttuisena,
tuo murahteli tuima kalastaja:
»kaloilla taas on hiton tiukat paikat...
Ulappa tyynnä kuvastellen siinsi
ja siinä kellui äijän pyydyskohot,
pyöreissä kaarroksissa vinkuroiden;
ne hiljaa uiskenteli välkähdellen,
vaan joskus pulpahti ne alle pinnan,
kun lahnanjurri tarttui satimeen.
Ja tuolta Vaskisaaren metsiköstä
kohosi sauhu viinapannun alta,
ja kauemmin jos katseen sinne loit,
niin kumman sarvipäisen peikon sieltä
näit rannan tiheiköstä tiirailevan.
Se oli pirtuniekan äksy pukki,
se vartioi, kun ukko päissään nukkui.
Niin, viinanpoltosta on oma juttu.
Keväällä kerran saapui vallesmanni
valtuuston kera pulmaa pohtimaan
salaisen viinanpolton näillä mailla.
Vaan aikaisemmin oli kunnan miehet
jo viisaat päänsä yhteen panneet salaa.
Kokous alkoi, vallesmanni katsoi
ukosta ukkoon, ukot häneen — vaiti.
Vaan vihdoin muuan kakistellen virkkoi:
»Höm, tuota noin... kun kaupunkiin on matkaa
ylettömästi, eikä jano lakkaa
niin kauan, kun on vatsa vaatimassa.
Vaan eihän haittaa järjestellä seikkaa.» —
Valtuusto nyökkäsi, ja vallesmanni
hymyili. Sitten tuotiin nassakoita
tusinan verran pöytään, jokaiselta
pitäjän viinankeittäjältä näyte.
Ja tulpat aukaistiin, ja hartain innoin
kokous tarkkaan tutkimukseen ryhtyi.
Sanotaan, ettei ennen valtuustossa
niin syvästi ja kauan tutkisteltu
asiaa ainoaakaan ole koskaan,
vaan kolmas päivä ratkaisun jo toi
ja Jannen viina parhaimmaksi löyttiin.
Muut kaikki saivat sakon ankaran,
ja moni kukoistava liike kaatui,
vaan Janne muutti Vaskisaaren rauhaan
ja yhä polttaa tupruttelee siellä.
Turvaksi hetkiensä heikompien
hän osti tuiman pukin, joka järveen
on monen kuokkavieraan puskenut,
ja tuhri hirmun vielä punaiseksi.
Niin eli siellä miesten mielittynä,
vaan ylen vihaamana monen vaimon.
Kuin onkaan kesä armas jokaiselle!
Kun tuomi kukki joen rantamilla
ja leivo lauloi kesän kirkkautta,
ei ollut silloin vielä aika nuorten.
Se saapui vasta kera lauhain iltain
ja rukiin kohottua korkeaksi.
Ei ollut metsää lainkaan näillä main
katseilta kattamassa lemmenteitä,
ja turhaa oli rasvaus saranoiden,
kun yö ei yhtymistä peittänyt...
Vaan ruista oli miehen mittavaa,
se lemmenretket peitti viikot pitkät.
Sen heilimöinti oli näky nähdä:
lakeus laaja keltaharsoon peittyi,
talojen katot kattoi siitepöly,
utuista päivää kohden aivasteltiin
kuin myllyssä, ja moni vanhempikin
sai halun hullaantua uudelleen;
kukoisti joki, kaivot, kaikki oli
kuin lumottuna — yksin viirikukko
tornissa kirkon keltaisena hohti.
Kas, silloin oli tullut aika nuorten.
Kuiskattiin: »Tänään Kalson polvekkeessa...»
ja kaksi ruuhta hiljaa sinne souti,
varhemmin toinen, toinen myöhäisemmin.
Niin noustiin maalle, ruuhi rantaan ve'ettiin,
tavattiin — pujahdettiin rukiin sekaan.
»Kahdeksastoista oja», kuiskattiin,
»aidasta Anttilan», ja soudettiin
ja laskettiin — kun sitten löytyi oma
ruiskukka — pujahdettiin rukiin sekaan.
Ei käynyt laatuun julkisella tiellä
yhdessä kuljeksia päiväsaikaan.
Vaan yhtä, toista sallittiin, jos kenkään
ei nähnyt vain, ja öinen kohtaus
ei häpeäksi ollut nuorisolle.
Ruis, lauantaiset yöt ja luhdit, niin,
ne tiesi ne — vaan pyhinä kuin lait
säilytti kansa yhä tavat vanhat.
Kylässä lasten lailla rakasteltiin,
vaan naitiin järkevästä harkinnasta,
mitenkä vaati maat ja mukavuus.
Kun istui piippuansa imeskellen
isäntä illansuussa portaillansa
satoa vuoden aprikoiden, näinpä
hän saattoi naapurilleen huutaa: »Kuule
olenpa tässä tuumiskellut, jotta
jos meidän Matti teidän Leenan nai,
parasta peltomaata, hitto soikoon,
viiskymmentä on hehtaaria heillä.»
Niin tuumi naapurinkin mies, ja kättä
ääressä puolikupposten kun lyötiin,
jo talven tullen häitä vietti nuoret.
Niin elettiin, ja toimeen tultiin myös.
On pikkuseikat, turhat sydänsyyt
vakaista kylää harvoin horjuttaneet.
Vaan kerran... Niin, se tässä kerrotaankin.
I