(Kansatieteellinen unelma, kirjoitettu v. 1847.)
Minä tulin muuanna iltana elokuun lopulla, kotvasen hämärässä
Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä
on talo pienen lahden pohjassa, ja siinä talossa tahtoisin minä ikäni
elää. "Koitere? mikä se on?" -- Voi veikkonen, kuin sinulla on vielä
paljo kaunista näkemättä, kuin et sinä lampia ole nähnyt! Tokko
tietänet, missä se onkaan? Sin' et vastaa. Hyvä! Kuin menet Ilomantsin
laulurikkaille tienoille, niin kysele, jos et muun, edes tämän sieltä
saadun satuni tähden, Koiderta, kyllä se sinulle siellä neuvotaan.
Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mut eivät sentähden
suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, kuin muulloinkin,
"kuulumiset." Talontytär, Liisa, levitti keveällä kädellä heiniä
lattialle, ja kohta olikin kumppalini unen sylissä. Minä vaan en
nukkunut. Mieleeni juohtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen
nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, haat ja iäti viheriöitsevät
petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat;
mieleeni juohtui taivaan sininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä
iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin. Vaan
miksi, ajatukseni, et kauemmin näitä muistellessasi viipynyt? miksipä
niin väleen näistä toisiin rumiin maihin astuit? Näille kysymyksille
en ole kuullut vastinetta, vaan kysy siltä, ken sen voipi selittää;
mut aivooni tuli Helsinki, sotaväen kasarmit, tykkiä, tappeluita ja
verta, ja niistä nousi huolen tummat hattarat mieleeni. Et pahaksi
panne, että uskalsin sanoa: "olisitko, Jumala, Suomen aina itkemään
sallinut, ja aina huolta huokaelemaan, Suomen, jolle kumminkin annoit
niin kuulakan taivaan ja niin tyynet rannat?"
Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Tämän silmät tähystivät
minuun, nähtyään, minunkaan ei vielä nukkuneen. Se oli vanha, noin
seitsemän kymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko, vaan se ei
ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Paitse
sitä on hänestä itsestäänkin tarina, jonka ehkä vasta puheeksi otamme.
Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja
tarinan kerääjä on?
_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?
_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin
sanoa.
_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan _viidestä
tytöstä_, jotka kulkivat maata maailmaa?
_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huvikkeeksi, kyll' on
vielä yötä maataksemmekin!
Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä
olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni
rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä
kädessä istuutuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä.
"Sä tiedät missä Altain vuoret ovat? ne, joiden kukkuloilla on raitis
ja kirkas olla, joiden laaksoissa lounattuulet kukkasia tuudittelevat,
ja joiden seuduilla on siimettä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten
lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyöstyivät, jonka pinnasta
kummuilla oli huvitus kuvastellata. Sen järven rannalla oli eräs äiti
lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat ei kuulu
tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri,
Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät
niin, joten ei kukaan heimo enää elä. Lammin vedet olivat useammin
tyynet, vaan jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,
niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.
Silloin istuutuivat sisarekset aina venheesen, pieneen solakkaan
ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti
heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppalina eräs
nuorukainen, heidän veliensä metsätoveri. Mistä tämä oli kotoisin, ei
kenkään tiennyt, kuin ei yläisistä taivoista liene tullut, joten
muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka
nuorukainen, jonka suonet juoksivat raitista verta, jonka käsivarret,
ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä
säihkysi tulta, ikäänkuin revontulten kauniimmat lävähdykset. Näiden
tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,
ja tytöt puoleltansa rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset
viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset
ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta
muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että
rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo
eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle
päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran viivähtyivät niin kauan iltaa
kukkakummuillansa, että äitin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja
sitte kysyttyään, missä niin myöhään olivat, sai hän vastineeksi: 'tuo
käki lauloi kukahteli kauniinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin
palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu
nuorukainen heidän kerallansa.
"Vaan kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi, kuin heidän
olisi vavistava siitä laulaessansa, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna
sisarekset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kuin havaitsivat,
että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he
huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä
koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle
taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se
pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta
sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja
nousi tyttöjen aivoon. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja
siimehen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa eivät
kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein
sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'voi siskot, kullat,
älkäämme itkekö näin! -- mitä me sillä voitamme? -- Läkkäämme
ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla...'
"'Läkkäämme, Iäkkäämme!' sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat
virren äitillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan
katsoi heidän jälestänsä, kunne viimein kokonaan katosivat. Siitä
samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo
aikaa, mut ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran olivat hyvin
väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa
katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmoja, ikäänkuin verta
olisivat tihunneet. Siinä sanoi Tja: 'eikö olisi parempi, sisaret,
että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme
ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme,
tätä tienotta rakasti se enemmän kuin muita?' Ja kuin toiset sisaret
sanoivat siihen suostuvansa, niin virkki hän taas: 'vaan ennen
erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti juohtuisi
mieleemme, ja...'
"'Minkä olemme siksi merkiksi ottavat, eihän meillä ole mitään, joka
siksi kävisi?'
"'Muistattenko hänen nimensä?'
"'Aina, aina!'
"'No niin hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme
toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...
Vaan minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö
niin?'"
Tarinoija taukosi tähän, antaakseen minulle aikaa kirjoittaa, mitä oli
haastanut. Sitte alkoi taas.
"Niin päätettyänsä erosi sisarekset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin
itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin
ennen, nyt kutsuttiin heitä, milloin nämä sisaret läksivät puheeksi,
nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän
muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä
nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,
omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Se
kulki monta saloa, monta suota poikki; nousi kallioille, ja laskeutui
niiltäkin; niin ahkerasti etsi ystävätänsä, että hieno valkea
hamehensa paljon raiskautui, kuin ei malttanut oksiakaan edestänsä
väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.
"Niin tuli viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä ei vielä
ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja
petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut
myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille
sanoneet: voi kun on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen
poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka
kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!
Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeesen tehdä.'
Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli toisinaan
iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävään. Siitä kului
aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.
"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen
lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maalle päästyä nousi siitä
keskinkertainen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar
katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei
tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti
vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä
ristiä milloin taivasta sormellansa osotellen. Kummako se oli, jos
toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan
hämmentyen? Mut tulija vaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi
kielellään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitte näytti vihastuvan,
ja silmänsä säihkysi ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä
opit!
"Ja opettamaan rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä
majassa oli ennen kaikki niin somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja
oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Vaan
tullut vaimo, joka näyttikin tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli
kaikki toisin. Rahit ei olleet hänestä hyvät; niiden siaan asetteli
'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa kutsuttavan: 'tupa'
oli niinkin paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa
'gammaksi.' Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle kuvaili,
asetti perinurkkaan, ja käski hänen sitä monin kerroin päivässä
kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen
mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs se oli täytyminen!
Toinen pakotti, hänen täytyi totella.
"Kuin nyt oli kaikki oman pääpahansa jälkeen asetellut, alkoi vaimo
Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen
oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kuin piti päiväkaudet
akan ääressä istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti
aina Suometarta, kuin pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui
monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt
tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta
silloin katsahti aina taivaalle, ja kivistys lakastui; tosin
lankeilikin puutakan alle toisinaan, sillä heillä ei ollut hevoista,
puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä ei mitään pitänyt,
hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä
aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihen kivelle ja
ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'missähän lienet tänäkin
iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinua koskaan?' Ja silloin
puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat
hänen kasvoillensa, mut muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi.
Vaan hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui takkakin hänen
kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan
portahilla seisomaan, ja näki tytön itkeneet silmät. 'Missä olet näin
kauan viipynyt, mikä sinulla on siellä metsässä itkettävä, kuin aina
tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en
täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene
sukkelasti kotaan!' Tyttö meni, vaan kyynel vierähti nytkin hänen
kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. -- 'Mut joudu, joudu,
kertova kieli, suihka silmäni, sukkelahan! Elkäte viikkoa viipykö
siinä, mitä onnen tummista maista nyt tulee! Onniko liet sinä, tullut
kohtaus, onniko liet, vai onnettomuus? Riemuko jalkasi askeleista
Suomettarelle, vaiko kyyneleitä kylvellet vaan?'"
Näin äänteli tarinoijani tässä kohdin, ja ääntelemisestänsä tunsin,
että hänen teki mieli laulamaan, sillä se ei ollut niinkuin tavallinen
puhe, joka hänen suussansa juoksi selvästi ja kirkkaalla äänellä,
mutta hyminä, hyrähteleminen ja ikäänkuin runomittaan pyrkiminen.
Tästä päätin, että ne tapaukset, joista tuli kertomaan, olivat hänen
mieltänsä liikuttaneet, ja toivoinkin hänen oikein suorastaan
laulamaan rupeavan. Vaan sitä ei tehnyt, lieneekö pelännyt talon
rahvasta unesta herättävänsä. Vähän aikaa mietteissänsä istuttuaan
huokasi raskaasti, ja alkoi uudelleen.
"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä
monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle,
kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä juontui hänelle mieleen useammin
kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat
kumminkin molemmat kodassa, sangen vierekkäin, sillä vanhempi vaimo
opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat
sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella
aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä
säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyävän. Kuka ei tiedä, että
kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja
savu nousi lakeisesta jollotti taivaalle, niinkuin lakehen pyrkivä
patsas korkeassa kirkossa.
"Silloin aukesi tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen
sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan
kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, muuta ei avonaiseksi
jättäen, kuin näön ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma
kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti
terävältä. Näistä merkistä olisi joku meikäläinen ihminen sanonut: se
on mustalaisakka! Vaan Suomettaren emäntä sitä ei sanonut, katsahti
vaan tulijata, ehkä näkönsä nähtävästi vaaleni, niin että Suometar
luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan,
sävähti tytön itsensäkin sydän. Tullutta tunnusteli jo ennenkin
nähneensä, mutta missä? Viimein juohtui hänelle mieleen, että tämä oli
sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä
lausuin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa
kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään
lähemmäksi. Vaan mikä kumma hänet nyt tänne toi?
"Meillä kuin kysytään tulleelta vieraalta: mitä kuuluu? niin vastaa se
aina: eipä muuta kuin rauhaa! Mut emännän samalla kysymyksellä tätä
mustamuotoista vaimoa kohdattua, se ei vastannut mitään, eikä
istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se
oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt
muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin hänelle vastaan
tullut, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut,
että ... ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli
hänellä vielä siksi neroa, että kysyi häneltä, mitä asioitsi.
"'Tytärtäni läksin käymään', vastasi kysytty ilkeästi nauraen.
"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on? huusi sekä vaimo että Suometar
yhden ajoin.
"'Sinä!' vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi
pakottaen, kuin ikään voi.
"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona.
"'Missäs se kotisi on!'
"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on.
"'Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?'
"Oli, oli.
"'Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka
kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?'
"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen
ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta
juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme ... voi, voi sitä riemua!
Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin
tiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!
"'Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Vaan
montako sisarta teitä oli?'
"Viisi.
"'Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä
auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikea ole: riihen puintaa, kasken
polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa
löytyy --'
"Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän
vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itselleen,
vaikka ei mitään virkkanut.
"'Äitisi lähetti minun sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin
äitiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet
juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi
kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja
kuin nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisesti, mutta
mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä
minulle: minusta tuntuu, ett'en enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä,
kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle
niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo,
sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä, kuin oli eronnut sisaristansa,
jotka tässä teidän armoissanne elävät, ja sitten eivät hekään ole
hänestä mitään kuulleet. Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä
usko, että armoissa tulet elämään, joten äitisi, horiseva eukon
hattara, sisaristasi virkki minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa
uskollisesti kertoa. Ei, meillä on toisenlainen elämä.'
"Suometar ajatteli itsellensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! jonka
joukkoon minä en läksisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona!
Mikä onnettomuus niille raukoille olisi tullut? Joko siskoni olisivat
yhteisen etsittävämme unhottaneet?
"Entä Vap...? kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kuin
katsahti vaimon päälle. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut,
silmät kalahtelivat niin erinomaisesti, ja valkeat hampaat paistoivat
sen suusta niin sanomattomasti, että Suometar säikähti ja katsoi
anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut.
Tämä yritti jotain sanoa, vaan toinen joka näki Suometarta ei hyvällä
saavansa, töytäsi emännän päälle, ja...
"Siitä on sitten suuri tora ja kamppaus noussut, jossa ne kaksi mökissä
elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta
yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä,
pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi
venheellensä, työnti sen lahden aalloille ja -- meni iäksi matkaansa.
Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.
"Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin
voiminsa ei mitään voivansa, olletikin kuin toisella paitse tavallista
luonnollista voimaa, oli vielä sekin, että vyöllänsä olevasta
kukkarosta aina otti vähän väliä hienoja jauhoja, murahti niihin,
samoin kuin tietäjät meillä suoloihin lukevat, viskasi sitten ilmaan,
ja katso! jok'ainoasta jauhon kipenestä syntyi yhtäkkiä isoja
pyöreitä perhoja, joiden siivet ja runko kiiltivät melkeen samalla
tavalla kuin meidän hopearuplaiset. Niistä perhoista täytyi ilma niin
mahdottomasti, että hengittäminen oli äkkinäiselle vaikea, ja tytön
täytyi pihalle paeta. Täällä istuihen kannolle, ja ajatteli oloansa.
Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua,
hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut säästävä, sillä se oli
sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äitin
ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), vaan
itse joka päivä luvannut käydä häntä katsomassa, ja sitä paitse
alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti
Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsoman,
ett'ei päivällisestä työstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki
poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta
ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan
mahdottomaksi, ja mahdotointa oli, häntä edes ajatellakaan. Kuta
enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan,
pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että
viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot,
ja vedet alkoivat hiljaa, vaan kuumasti lähteistään kiehua,
norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan
tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto,
niinkuin kaukaa metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä joiden
suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuullunna. Ne
lauloivat:
"Älä itke, armas impi,
Älä, vaivainen, valita!
Mi apu itkusta sulle
Mikä kyynelten kylystä!
Silmäsi kovin sulavi,
Kerät kultaiset kuluvat,
Sammuvi säteihen säihkyt,
Tähtituikut tummenevat.
Siitä tulvien tulosta,
Siitä murehen menosta!
Rintasip' on raukenevi,
Syän surkea sujuvi,
Povesi pakahtunevi,
Ja mieli menehtynen,
Niistä pilvistä polojen,
Niistä huolen hattaroista!
Paljon kestit, paljon kärsit,
Kärsit paljoa poloa,
Paljon kestit, kestä vielä,
Kestä kylmiä kylyjä,
Kestä kuormasi kovuutta,
Kanna kaihoa katala,
Sieä suuren survimista,
Suuren niskan nakkeloa,
Sieä syytönkin sysintä,
Lykkelö kovan kovakin. --
Näetkö, kuten tulevi,
Kutenka kohotteleksen
Kultaisen ruson kipunat,
Säihkyvät säesärämät,
Nep' e'ellä ääntelevät,
Eelläpä helähtelevät
Tietä kirkkahan tulijan,
Matkoa ison jumalan;
Se sun auttavi akasta,
Päästävi pahan parista;
Sill' on ankarat aseensa,
Väkevät varustimensa,
Tappara tuliteräinen,
Kalpa kaiken kunnollinen,
Se on toivoa tukiva,
Taivosista tänne tullut,
Se on Luojan lähettämä,
Valon valvova isäntä,
Kahleihen kolistelija,
Koston kultainen kuningas!
Siitäp' on apu sinulle,
Turva kaiketi tukeva.
Älä itke, armas impi,
Älä, vaivainen, valita,
Mi lepo itkusta sulle,
Mikä kyynelten kylystä!
"Tämä laulu vaikutti Suomettaressa kummallisesti, ja lohdutuksen
virvoittavan nesteen tunsi siitä sydämmehensä valuvan. Kyyneleet
pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin,
posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli
kuulakampi; ja niinhän tuota sanotaankin, että kyynelten
sydämmessä-kiehunta on yhtä katkera mielelle, kuin ukon raskaat pilvet
ovat ilman iloa tympeyttävät, ja että mieli, niiden tulveiltua,
kevenee ja kirkastuu samoin kuin ukon sadettua leivo taas kevyillä
soutimilla päivän aalloilla luikertelee. Yksi ainoa asia vielä
huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo olivat hänestä niin tutut,
ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin
kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin,
unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa
ennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni sangen toivovalla
mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä
palvella, kunne toivottunsa, kunne ikävöitynsä tulisi."
* * * * *
"Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan.
Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan
hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen
kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar
lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti ainakin illan suloisuuden,
siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain
kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumatoin toivonsa
antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa keksi puiden keskitse
vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta
hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä; kukahan se kuitenkin
lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin
astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä,
joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väjyisikö hän minua,
konehtisiko hän kukkiani anastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin
lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on
mielestäni tuntunut, ikäänkuin jos se minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei
koskaan ole puheille antautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän
tuo mikään peto olle. Kiireesti astui nyt lopun matkaa, ja tuli
lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisalleen ja tervehti, ja
kohta alkoivatkin hyvin hyvät ystävät olla, sillä seuraava puhe nousi
heidän välillänsä."
_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat kuinka
kauniit! Onko nämä sinun?
_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste on
minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat
ystäväni.
_Nuorukainen_. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni
monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.
_Suometar_. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset,
kuin aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun
kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin,
että olisit... Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi
kumminkin tärkeä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän
korvissa, joita ei muut rakasta kuin...?
_Nuorukainen_. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.
_Suometar_. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...?
_Nuorukainen_. Ja korven kukka kaunis katsoani.
_Suometar_. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat
vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu
syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?
_Nuorukainen_. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen
kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä
kuunnellut.
_Suometar_. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta
puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut
salkkusi, mitä siinä on?
_Nuorukainen_. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.
_Suometar_. Mistäs ne olet saanut?
_Nuorukainen_. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin
tämän lähteen kukkareunoilta, ja...
_Suometar_. Kuka niitä on tänne saattanut, empähän minä ole yhtään
nähnyt?
_Nuorukainen_. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon
kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä,
miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)
_Suometar_. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja
simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...?
Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan ... kyynel
maahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään!
_Nuorukainen_. Ja ennenkuin tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat
näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.
_Suometar_. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä
vyö; kuka sen on tehnyt?
_Nuorukainen_. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen
kutominen on minun tekemäni.
_Suometar_. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet
välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet
asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita
valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat,
ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä
kutsuisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita
reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikös se kävisi
laatuun?
_Nuorukainen_. Hyvin kyllä; vaan vielä paremmin sopii se, kuin se
vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Vaan vähemmin kummastunut, jos
muistat, että niiden helmien, joista se tehty on, sanoin sinun omiasi
olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin
vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi,
muuta palkintoa en sinulta ansaitse, kuin sen, että omin käsin saan sen
vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöintä aikaa, jolla hän solmitsee vyön
hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neiden ympärille, ja sitä
tehdessään, melkeen tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)
_Suometar_. (Katsahtaa häneen ujostellen, vaan kiittävillä
silmillä.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän
vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?
_Nuorukainen_. Sitä et tarvitsee pelätä, siitä vyöstä on sinulle
vaan suuri turva. Näetkö, se sinun emäntäsi ei ole yhtä sukua kuin me.
Luoja kuin loi maailmaa, niin tuli paha mies (ymmärtänetkö, kuka se
on?) hänen eteensä, kumarsi ja sanoi: soisitko, herra, minulle pienen,
seipään mentävän kolon maata, niin saisin minäkin uuteen maailmaasi
eräitä eläviä tehdä! Ja kuin sai vastineeksi: voit saada! niin pisti
hän tuuralla reiän maahan, ja siitä alkoi tulla kaikenlaisia eläimiä,
joiden työ täällä ei ole muu, kuin ilkeyden matkaan saatanta; vihdoin
viimeiseksi mietti paha mies: annas minäkin koettelen ihmistä kuvata,
enkö saisi yhtä hyvää, kuin ukko itsekin! ja katso, kolosta tuli
mustanpuhuva, tulisilmäinen ihminen, ja sen sukua on sinunkin
emäntäsi. Vaan estääkseen näiden pahan miehen luomien liian suurta
ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne
eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.
_Suometar_. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle
minua tulla, että voisi...?
_Nuorukainen_. Ei milloinkaan, niin kauan kuin se kalu ympärilläsi
on. Kuin sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, vaan kuin
perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.
_Suometar_. Suuri ja sanomatoin on velkani sinulle, enkä arvaa,
millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen,
vaan...
_Nuorukainen_. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on
laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen
sinulle toisia kaluja, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen
toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hienohajuissa. Jää hyvästi
siksi!
_Suometar_. Hyvästi, hyvästi!
(Kirkas lähde ja uskolliset kuuset, älkää, älkää ilmaisko sitä
kaunista tulta, jonka näiden silmistä, toisestansa erotessaan, näitte
säihkyävän!)
Tässä taukosi tarinoijani. Haastaessaan oli hän aina vähän väliä
äänettä ollut, jolla ajalla minä panin paperille hänen kertomansa
tapaukset, mutta paljoa lyhemmästi kuin hän kertoi, sillä aivan
mahdotoin oli joka sanaa muistaa, ja vielä mahdottomampi olisi ollut
niitä yhtenä yönä kirjaan saada, niin lavealta, niin tarkoin kertoi
hän jok'ainoan pienimmänkin asian. Mutta minä päätin, itsensä sadun
luonnon lyhemmästäkin kirjoituslaadusta ei hälvenevän, ehkä sen kyllä
luonani tunsin, että kielelle olisi iso voitto ollut, jos sen hänen
sanoillansa olisin sinullenkin voinut kertoa.
Täänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen,
panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin,
odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka mitään! arvelin
itselläni, ja viimein jo rohkesin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä
onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei
vastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: "jo se loppui; voisi kyllä
häneen lisätäkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmältä, enkä min'
ole häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä."
No, vaan eihän tässä vielä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä
sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään.
Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi
ollut: poikkinainen satu Suomettaresta.
"Ka pane nimi, miksi katsot, siitä vähä huolta, vaan enempätä min' en
osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisän saamaan," vastasi ukko ja
panihen tilalleen. Kuin kernaasti vielä olisinkin kirjoittanut satua,
niin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine loppui.
Minun täytyi siis häntä seurata.
Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen kokareina
lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli
rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui.
Vaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt
olin kuullut, oli johduttanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin.
Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon
paremmin kuvaeli kuin tässä on voituna sanoa, ne viisi sisarta ja
niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt
läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne
joutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko
hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin
iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en
voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi
sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäyä.
Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista häntä
koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät
sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut
suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen
holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä
pahemman, paljoa kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan.
Kuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?
Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja
ne valvottivat minua, niin että levotoinna heittelihen tilallani.
Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin
päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.
Vaan ilmisolon ja unen välillä ei sanota sen suurempaa eroitusta
olevan kuin se, että edellisessä mainitaan ruumiin olevan valtavamman,
jälkimäisessä mielen. Niin kaiketi se minusta näyttää, kuin jälestä
päin arvelen, mitä minulle sinä yönä tapahtui. Nukunta ei estänyt
ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat
rakastuneet kulkemaan. Minä olin Suomettaren nykyisessä kodissa
olevinani. Sen mustamuotoisen akan, jonka satu sanoi Suomettarelta
kodan vallanneen, muistan vielä ja ainakin hyvin selvästi, minkälainen
se oli. Pitkänsolakka ja keski-ikäisen näköinen oli hän, hänellä oli
musta, leveillä punaisilla rannuilla juoviteltu hame päällä, ja
tulipunainen korkea säpsä päässä. Vaan kaikkein kummin oli se, että
milloin tyttöön taikka minuun katsahti, niin silloin löyhähti aina
suusta ja sieramista savu, jonka tulikivelle haiseva katku oli niin
katkera, että äkkinäinen oli pakahtua. Ja tuon joukossa on Suometar
rukan täytynyt niin iso aika ikäänsä viettää! ajattelin minä itselleni
ja luulen, että kyynel herahti silmääni.
Ikään olin jäähyväiset ottaa, sillä jos tytön tila kyllä liikutti
mieltäni, niin näin itsekseni akkaa vastaan ei olevan yrittämistäkään,
ikään olin siis pois lähtemässä kumppalia avuksi etsiskelemään, kuin
porstuasta kuului iso hälinä ja jalan polku, ja tytön koko ruumis kävi
vapisemaan. Tulijat ei olleet siis hänelle toivottuja, kuin niin
pelkäsi heitä, jonka tähden minäkin päätin katsoa, mitä ne olisivat.
Kuka voi hämmästykseni selittää, kuin näin, kunkalaisia tulijat
olivat! Pieniä, kuin kirkonväen sanotaan olevan, mustia, kuin
kattilan kylki, aseilla ja pienellä pussilla varustettuja
miesikö-, poikako-nalikoita tuli tuvallinen. "No, saittenko jo sen
uppiniskaisen voitetuksi?" kysyi emäntä, joka hyvin iloisilla silmillä
tulevia apulaisiansa katsoi. Kysymystä vastaamaan tunkeutui eräs vähän
pitempi, joka päämieheltä näytti, heidän joukostansa, ja sanoi:
"näittä suoloittasi, joita joka miehellä on kaulassa pussi, en tiedä
kuinka olisi käynyt. Me aloimme jo väsyä, naisen väki alkoi olla
voiton päällä, silloin ärjäsin: 'pussista, pojat, solkkovoita
tuuleen!' Tuuli oli meidän puolella ja vei kaiken tämän kirkkaan
tuhkan toisten silmille, josta eivät tietäneet, mitä tekivät, alkoivat
vaan hurjentuneina toisiansa leikata. Siitä ei ollut meidän vaikea
mennä heidän sivuitsensa tyttöä kohden, ja nyt odottaa se tuolla ulkona
sinun tuomiotasi, korkea ruhtinatar." "Hyvä! vaan ennenkuin levolle
pääsette, voitte tätäkin vähän korjaella, sanoi hän ja katsoi
Suomettareen, se on kaiken teidän poisolo-ajan niin tottelematon
ollut." Minä vapisin, millä tavalla olisi tämä korjaus tapahtuva?
-- Kuin jouselta ammuttu nuoli töytäsi nyt koko näiden menninkäisten
joukko, päämiehen viitattua, tytön päälle, eräs kapusi jo hänen
olkapäilleen, eräät...
Mut silloin kuului ulkoa hirmuinen pamahdus, ja sen päälle jalo
hohisenta, niinkuin suuri tuuli olisi noussut, tupa oli savua täynnä,
eikä hiiskaustakaan kuulunut, vaikka noita-akan apulaiset ikään olivat
semmoista rähinää pitäneet. Minä kiirehdin ulos.
Nyt muuttui koko oloni yht'äkkiä, Minä olin olevinani suurella
summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät
tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta
täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän
kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetetut, miehet
sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka
puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan
näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin ereskummallista ja
juhlallista odottavan.
Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli
istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja kaikin puolin kullalla ja
hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella
samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä
päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia
tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä
valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne
olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt.
Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin
rahvastakin.
Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista
metsää osottaen: tuolla! tuolla! Minäkin kääntäydyin sinne päin, ja
sanomatoin on se mieliala, johon jouduin, kuin havaitsin että sama
noita, jonka vasta olin nähnyt Suometarta kiusaavan, metsän reunasta
liikkui apulaisineen rahvasta kohdin. Minä ajattelin: sitäkö vasten
tämä rahvas on kokoutunut, sitäkö vasten tässä nyt juhlaa pidetään?
Vaan kohta kuulin jyrähdyksen, ehkä taivas oli aivan selkeä, ja
ukonnuoli kiisi akkaa kohden, räsähti, noita katosi -- mutta siltä
paikalta alkoi pieni savu pöllytä, rahvas siunasi: Jumalalle kiitos! ja
nyt arvasin, kuinka noidan oli käynyt.
Nyt loi rahvas silmänsä toiselle puolelle. Hiljainen soitto alkoi
kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin
jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin
tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin
eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan?
Hän katsahti minuun kummeksien, kuin sitä kysyin, jonka kaikki mailma
tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "tähän odotetaan Suometarta; nuo
neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän
lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki
toivoivat." Nyt selvisi kaikki minulle.
Kohta lehahtikin kirkas, säteiltä ympäröity vaunu, vedetty neljältä
valkeasiipiseltä hevoiselta, istuimen eteen, ja siitä astui
nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen
vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatetettu
aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella
vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas
seppele otsalla.
Molemmat riensivät niitä neljää kohdin, vaan soittelo muutti vähän
luontoansa, se helisi niin, joten kielten ääntä ei ole kukaan tainnut
kuulla.
Sisarekset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä
sylellä, ja syvä, rajatoin ilo leimahteli heidän silmistänsä.
Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen
kasvoillani ja -- havaitsin.
Viiteselitykset:
[1] Terve, ukko Suomalainen.
[2] Syö hapankaalia.
[3] En voi omistaa sitä kunniata (että nim. ottaisin teidät vieraina
vastaan).
[4] Tämän laulun tekijä oli mainio runoilija _Khigas_, joka
laululla että työllä nerollisesti otti osaa Kreikkalaisten
vapautusyrityksissä menneen vuosisadan lopulla, vaan Itävallan
hallituksen kavaluudesta viimein joutui Turkkilaisten käsiin ja
elävältä sahattiin neljään kappaleesen. Palikariksi kutsuttiin niitä
Kreikanmaan asujia, jotka syystä eli toisesta pakosalla oleskellen
sen vuoristoissa elättivät henkeänsä Turkkilaisia ryöstämällä ja
olivat näiden katkerimmat vihoilliset.
[5] 1:nen värsy on laulannon kanssa saatu ja kuuluu unohtuneesen
kansanlauluun. Katso Valituita Suomalaisia Kansanlauluja, 3:s vihko.
[6] 1:nen värsy kansanlaulua.
[7] Luettu ensi kerran juhlassa, joka Helsingin Yliopiston
juhlasalissa vietettiin 19:nä p. Marrask. v. 1859, jolloin Schillerin
syntymisestä 100 vuotta oli kulunut.
[8] Se, mitä tässä kerrotaan Borckhusenista, tapahtui Lundin
tappelussa 5 p. Jouluk. v. 1676. Fryxell kertoo Kertomuksissansa
Ruotsin historiasta, 15 osan 126 sivulla, tämän tapauksen seuraavin
sanoin: "Epäjärjestys ja hämmekki pääsi pian vallan päälle koko tässä
puoliossa (Ruotsalaisten vasemmassa). Eräs joukko oli kuitenkin,
joka pysyi uljaana kuolemaan asti. Se oli eräs suomalainen
rakuunarykmentti, joka oli saanut sijansa vasemman puolion uloimmassa
päässä. Evestin nimi oli Borckhusen. Hän oli itse laittanut tämän
joukon ja valinnut siihen miehet, ja muut sen päälliköt olivat
enimmäkseen hänen poikiansa, sukulaisiansa ja naapurejansa. Turhaan
koettivat Tanskalaiset saada tätä urosjoukkoa liikutetuksi taikka
pakenemaan. Tanskan hevois-henkivartiorykmentti ja monta muuta
ratsujoukkoa ryntäsi sen päälle, mutta turhaan. Tanskalainen
jalka-henkivartiorykmentti urhoollisen evesti Bibaun käskyissä
koetteli myöskin aseitaan Borckhusenin päälle, vaan aina yhtä turhaan.
Nyt alkoi vihoillinen heittää kranaatteja sankarijoukkoon. Tämän rivit
eivät kuitenkaan murtuneet siitäkään; vaan rupesivat kuitenkin
vähitellen ohenemaan niin, että Tanskalaiset pian voivat tunkeutua
sisään. Borckhusen, hänen sukulaisensa ja rakuunansa kaatuivat nyt
kaikki ja heidän mustat lippunsa joutuivat vihoillisille
voittosaaliiksi. Jäännökset Ruotsalaisten vasenta puoliota,
vetäytyivät epäjärjestyksessä takaperin ja pyrkivät suojaan jalkaväen
taakse."