Koskenlaskijan morsiamet.
"El', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on.
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Voi, kuinka kirkas on illan kuu
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää;
Mut koski kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa.
Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Vellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossa!
Voi syttyä niinkuin maalla:
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa voi ei kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäki käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää?
-- Voi, voi, mua, Vellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On _Vellamonneidonpaasi_,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
Lähteelle kadussa.
Ken kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan?
Olos' on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkys, lähdeparka,
Luvatoin täällä on.
Kadull' on katsojansa
Ja tarkat korjaajat,
Kivillä peittämällä
Sun nämät surmaavat,
Tai täytesi la'aisten
Rupaa ja ruuhkia,
Sun eivät, kehnot, salli
Kuvastaa taivasta.
Tai ohjaavat väkisen,
Ojittamalla maan,
Sun mustien murien
Sekahan juoksemaan.
Ei siellä päivät paista,
Ei luo hopeeta kuut,
Ei hohda kukkaparvet,
Hohaja honkapuut.
Jos kirkkaan silmäs' oisit
Hämeessä auaissut,
Niin hietakankahalla
Tienkäyjä uupunut
Se päivän paahtaessa
Sun vuostas voimaa jois,
Ja reunallas levähtäin
Matkaansa aprikois.
Jos oisit syntynynnä
Savohon, Karjalaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Norossas huojumaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Ja tuomet tuoksumaan,
Ja niiden siimehessä
Käköset kukkumaan.
Siell' oisi poppamiehet
Ja rammat vaivaiset
Hopeeta ynnä kultaa
Veteesi vuollehet;
Ois tyttäret tyköösi
Kesäöillä kulkeneet.
Ja lempeä sinussa
Salassa kylpeneet.
Ja itse viimein oisit
Liikkeelle lähtenyt,
Välitse kukkakumpuin
Ja vaarain vierellyt,
Siit' äitisi sylihin
Lopulla pauhanna
Imeisten ihmetellä
Imatran koskena.
Vaan kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan.
Olos' on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkys, lähdeparka,
Luvatoin täällä on.
Punkaharjun Laulutytön laulu.
Kuin päiv' on illaks' vaipunut,
Yö alkaa maita peittää,
Kuin tuulen henk' on haipunut,
Ja laine loiskeen heittää;
Niin silloin vaan
On airoillaan
Tää tyttö ja myös lauluillaan.
Ken kullastaan on kaukana
Ja ikävyyttä huokaa,
Se huolensa ja kaihonsa
Mun kuuluville tuokaan:
Min täällä vaan
Ne kaiullaan
Mun laulun' saapi lauhtumaan.
Sä, jonka tunteen turtaneet
On melskeet maailmassa,
Jolt' ihanteet on haihtuneet
Ja sydän sammumassa:
Käy tänne vaan,
Niin hehkullaan
Mun laulun' saa sun sulamaan.
Jo kerttu helkkää lehdossa
Kuu kumottaa tuoll' yllä;
Näit' aistellen sä hurmeissa
Jo huudat varmaan kyllä:
Oi, onkohan
Maan maailman
Piirissä tälle vertaistaan!