Niilo nurmella lepäsi,
Koivun kaunosen kylellä,
Tuli siihen kolme neittä,
Kolme kaunoista kanoa;
Tullessahan tuumoavat.
Astuessaan arvelevat,
Kuk' ois kulienkin komeinta,
Mikäpä millenkin sominta.
Niinpä virkki vanhin impi,
Lausui tällä lausehella:
"Sormus ois somin minusta,
Kullankiiluva komein,
Jok' ois sulhon suorittama,
Menon merkki miehelähän."
Siitä virkki toinen tyttö,
Lausui tällä lausehella:
"Vyö oisi somin minusta,
Vyöpä kaiken kaunokainen,
Jok' ois kullan kirjaeltu,
Ja hopein huoliteltu;
Vyölle poikaset pälyvät,
Silmän luovat sulhais-miehet."
Siitä virkki nuorin neiti,
Tyttö taitaen sanovi:
"Niilop' ois somin minusta,
Metsänpyytäjä parahin;
Sormus sormessa kuluvi,
Tuli kullan tummenevi,
Vyöstä kirjaset katoovat,
Hälvenee helo hopean;
Kulu ei Niilon kaunis kaula,
Tummene tuli silmästä,
Ei katoa kylki lämmin,
Huulten hälvene hunaja."