Suuri ilo ja riemu vallitsi Paviassa. Kaupunki komeili
juhlavarustuksissa. Iloitsevia ihmisjoukkoja kulki kaduilla;
vilkkaalla, innostuneella tavallaan he ilmaisivat iloansa kirkuen
korvia vihlovasti ja hypellen kuin vallattomat varsat. Olihan heillä
syytä iloon! Ilman miekan iskua oli Saksan kuningas valloittanut
kaupungin, ja valtaistuimen anastaja oli paennut mahtavan tulijan
tieltä yhteen linnoistansa. Sitten oli Otto juhlallisesti kruunattu
Italian kuninkaaksi, ja tänään piti Adelheidin palaaman kotiinsa ja
kihlajaiskemut vietettämän.
Reggiosta Paviaan vievällä tiellä liikkui loistava matkue.
Kuninkaallisessa puvussa istui Adelheid ratsulla ja hänen rinnallaan
ratsasti ruhtinaallinen henkilö, Oton veli, Baijerin herttua Henrik.
Hänet oli kuningas valioritarien kanssa lähettänyt Canossaan noutamaan
kuningatarta kotiin hänen pääkaupunkiinsa. Monta uskollista seuralaista
oli hänen mukanaan, piispa Adelhard ja rajakreivi Azzo, Martti ja
Waltrud, ja vielä muitakin Reggiosta ja Veronasta.
Henrik herttua oli ihastunut nuoren lesken miellyttävään olentoon eikä
poistunut hänen rinnaltaan. Olihan hänestä suuri kunnia, että hän sai
saattaa veljensä luo hänen morsiamensa. Paljon oli hänellä kerrottavaa
kuningattarelle omasta kodistaan, lahjakkaista tyttäristään Garborgasta
ja Hadwigistä [Garborga tuli sittemmin abbedissaksi Gandersheimiin ja
Hadwig Schwabenin herttuattareksi], ja mieltymyksellä Adelheid kuunteli
häntä. Mutta etenkin hän puhui Oton hyvyydestä ja jalomielisyydestä.
Rehellisesti ja peittelemättä hän kertoi erehdyksistään, miten hän
kerran toisensa perästä oli noussut vastustamaan kuninkaallisen
veljensä valtiutta, joka hänestä oli liian ankara, mutta miten Otto
aina oli antanut hänelle anteeksi, kun hän katui. Nyt hän vihdoinkin
oli oppinut tuntemaan hänen uskollisen sydämmensä eikä enää koskaan
tahtonut kapinoida häntä vastaan, sen hän vakuutti Adelheidille.
Iloksensa ja tyydytykseksensä Adelheid kuuli kuningasta näin
ylistettävän.
Kun he lähenivät Paviaa, virtaili heitä vastaan yhä suuremmat
joukot iloisia ihmisiä. Jokainen tahtoi olla ensimmäisenä näkemässä
kuningatarta ja sanomassa hänet tervetulleeksi hänen italialaiseen
kotiinsa. He tunkeilivat aivan lähelle, jopa hänen ratsulleen
asti, suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä ja tervehtivät häntä
riemullisesti. Myöskin kuningatar iloitsi nähdessään jälleen kansaansa,
jonka joukossa hän havaitsi monet tutut kasvot.
Syvä liikutus valtasi hänen mielensä, kun hän näki kaupungin tornit ja
huiput, ja hänen sydämmensä sykähteli lämpimästä kiitollisuudesta. Yön
pimeydessä hän oli paennut kaupungista, ja nyt hän palasi juhlasaatossa!
Matkue seisahtui portin luoksi. Loistavassa varustuksessa ratsasti
Otto itse, hänen vapauttajansa ja pelastajansa, häntä vastaan, lausui
hänet tervetulleeksi valtakuntansa pääkaupunkiin ja saattoi hänet
kuninkaalliseen palatsiin.
Hän auttoi kuningatarta alas ratsulta, ja hänen rinnallaan Adelheid
astui linnanportista sisään. Ihastuksella kaikkien silmät katselivat
ylhäistä paria. Oton olento oli ruhtinaallisen ylevä täydessä
miehuudenvoimassaan ja Adelheid nöyrä ja ihastuttava suloisessa
nuoruudenkukoistuksessaan.
Hän koetti liikutettuna tuoda ilmi kiitollisuuttansa, mutta kuningas
torjui kaiken kiitoksen luotansa.
"Sehän oli vain minun ruhtinaallinen velvollisuuteni Vaudinmaan
kuninkaantytärtä kohtaan", sanoi hän. "En tosiaan olisi tuntenut sinua,
sillä aika on sinua muuttanut paljon. Ainoastaan silmät katselevat
minua yhtä lapsellisesti ja ihmetellen kuin ennenkin, silloin kun näin
sinut pienenä tyttönä äitisi linnassa. Paljon on tapahtunut niiden
aikojen jälkeen", lisäsi hän vakavasti.
Sitten hän vei Adelheidin valtaistuinsaliin, jossa maan suurmiehet
ilolla tervehtivät kuningatartansa.
Luitprandin innostuneiden ja viehättävien kuvausten nojalla Otto oli
paljon odottanut Adelheidistä, mutta nyt hän huomasi korkeimpienkin
toiveittensa ylenmäärin täyttyneen. Hän katsoi Adelheidin kaikin puolin
arvolliseksi astumaan Editha vainajan sijalle.
Jo samana päivänä tapahtui kihlaus. Otto itse pani Edithan sormuksen
morsiamen sormeen. Hän sanoi hiljaa: "Hänen henkensä levätköön sinun
ylläsi!"
Kiitollisena katsoi Adelheid häneen, sanoen: "Jumalan avulla tahdon
koettaa olla sinulle mitä hän on ollut, mutta sinulla täytyy olla
kärsivällisyyttä minun suhteeni, sillä olenhan vielä nuori ja
kokematon, ja sinun korkea hyvyytesi ja kuninkaallinen luottamuksesi
melkein painaa minut tomuun. Vielä en voi käsittää, että olet valinnut
minut ennen monia muita. Sinä näytät minusta pelastavalta enkeliltä,
jonka taivaan suuri Herra on lähettänyt."
"Nuori olet, se on tosi", sanoi Otto hymyillen, "minähän olen melkein
toista vertaa vanhempi; mutta kokematon et ole. Joka muutamassa
vuodessa on käynyt niin kovan kärsimyskoulun kuin sinä, on kokemuksista
rikkaampi kuin moni vuosien vanhentama. Mutta sinä nyt varmaankin
haluat entisiin rakkaisiin huoneisiisi."
Hän saattoi Adelheidin ovelle ja erosi hänestä siinä. Siellä sisällä
kulki Waltrud järjestellen ja toimien. Hän tunsi hallitsijattarensa
maun ja asetti kaikki hänen mielensä mukaisesti. Iloisin sydämmin
tervehti Adelheid rakasta kotiaan. Kaikki siellä oli samassa kunnossa,
mihin hän sen oli jättänyt, ei mitään puuttunut. Onnellisena hän kulki
Waltrudin kanssa käsikädessä huoneitten läpi. Silloin hänen katseensa
sattui erääseen kirjaan, ja hän pysähtyi hämmästyksestä. "Se on lahja
kuninkaalta", selitti Waltrud.
Adelheid avasi kirjan ja luki sen nimilehdellä: "Vapahtajan elämä,
runomittaisesti kertonut eräs munkki Corveyn luostarissa Weserin
rannalla."
"Oi Waltrud, Edithan kirja!" huudahti Adelheid. "Miten herttaisesti hän
on tehnyt! Tahdon heti mennä häntä kiittämään!"
Ja niin hän riensi ulos etsiäksensä kuningasta. Hän löysi hänet pian;
Otto seisoi valtaistuinsalissa Luitprandin parissa. Ystävällisesti
katseli kuningas häntä, mutta Adelheid riensi hänen luokseen, tarttui
hänen käsiinsä, loi häneen säteilevät silmänsä ja sanoi liikutettuna:
"Kiitos sinulle, tuhannet kiitokset! Sinä olet niin hyvä. Et mitenkään
olisi voinut tuottaa minulle suurempaa iloa!"
Kuningas sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Edithani
kirja", sanoi hän. "Minä tiesin, että tulisit iloiseksi siitä. Se oli
hänen kallis aarteensa. Hän oppi siitä kulkemaan Vapahtajan jäljissä."
"Herra antakoon minulle armoa myöskin sitä oppimaan!" sanoi Adelheid
kyyneltynein silmin.
"Ja minulle myöskin", lisäsi Otto hiljaa.
Ääneti Luitprand katseli korkeaa paria, ja kuulumattomasti kuiskasivat
hänen huulensa: "Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!" Sitten hän
hiljaa, huomaamatta poistui.
* * * * *
Toisena joulupäivänä 951 vietti Otto, joka jo eläessään sai
nimityksen "suuri", vihkiäisensä Paviassa Lotharin nuoren, tuskin
kaksikymmenvuotiaan lesken kanssa, "Vaudinmaan kuninkaantyttären",
joksi Otto mielellään häntä nimitti. Suuri komeus ja loisto vallitsi
näissä juhlissa. Kansallekin oli juhlallisuuksia pantu toimeen, sillä
kaikkien, sekä rikkaiden että köyhäin, piti saaman osaa ilosta, se oli
sekä kuninkaan että kuningattaren tahto.
Adelheid oli jo sitä ennen Waltrudin seurassa jälleen käynyt köyhien
kaupunginosassa ja tuottanut monelle kodille iloa ja lohdutusta. Kun
Waltrud kävi vanhan Rebekan luona, meni kuningatar hänen mukanansa
sinnekin. Aamos juutalaisen rahat olivat tulleet hyvään käytäntöön.
Waltrud oli jättänyt ne erään koulunjohtajan haltuun, sillä hän oli
kuullut, että tämä oli rehellinen ja luotettava mies. Johtaja oli
pitänyt huolta hautauksesta, ja jäljellä olevilla rahoilla hän oli
ymmärtäväisesti auttanut seurakunnan köyhiä. Kaiken tämän sai Waltrud
tietää vanhalta Rebekalta.
Mutta ennen kaikkea oli kuningatar onnessaan muistanut niitä ystäviä,
jotka olivat olleet hänelle hädässä avuliaita, ja mielellään oli Otto
suostunut hänen toivomukseensa saada heidät vihkiäisjuhlallisuuksiin
Paviaan. Siellä nähtiin, paitsi rajakreivitär Griseldistä ja muita
uskollisia ylimyshenkilöitä, myöskin ne molemmat kalastajat, jotka
olivat auttaneet pakolaisia. Martti oli heidät etsinyt ja heille vienyt
kuninkaan kutsumuksen. Äärettömän onnellisia he olivat semmoisesta
kunniasta, ja vielä enemmän kuningattaren ystävällisyydestä, kun hän
uudelleen herttaisin sanoin kiitti heitä pelastuksestaan. Runsailla
lahjoilla varustettuina he palasivat kotiinsa kemujen loputtua.
Mutta kuningatar tuumieli, miten hän parahiten voisi palkita niitä
molempia uskollisia, jotka suurella alttiudella ja monin kieltäymyksin,
jopa uhraten oman henkensä vaaraan, olivat häntä palvelleet;
kuningaskin katsoi luonnolliseksi, että heitä erityisellä tavalla oli
kunnioitettava.
Niinpä tapahtui vihkiäisten jälkeisenä päivänä, kun suuri joukko
kuningasparin uskollisia ystäviä ja kannattajia, ylhäisiä ja alhaisia,
oli koossa, saadaksensa yksityisesti ottaa vastaan kuninkaallisia
suosionosotuksia, että viimeiseksi kaikista kutsuttiin myöskin Martti
ja Waltrud mahtavan kuninkaan valtaistuimen eteen. Hämmästyneinä ja
ujoina he lähestyivät, sillä heidän vaatimaton mielensä ei ajatellut
palkkiota.
Silloin kuningas puhui heille molemmille: "Suurella uskollisuudella
ja kovassa hengenvaarassa olette palvelleet kuningatarta. Lähinnä
Jumalaa, kaikkein korkeinta, saan teitä kiittää siitä, että hän tänään
istuu rinnallani puolisonani, tehden minut sanomattoman onnelliseksi.
En koskaan voi kyllin teitä palkita kaikesta, mitä olette tehneet.
Jos teillä on joku toivomus, niin lausukaa se julki! Sinä, Martti,
puhu ensiksi! Tie korkeisiin asemiin on sinulle avoinna, sillä sinä
olet oppinut mies. Moni luostari olisi paremmassa kunnossa, jos sinä
abbottina olisit sitä johtamassa."
Munkki kumarsi syvästi kuninkaalle: "Suuren suosion sinä osotat
minulle, oi kuningas. Mutta minun mieleni ei halaja korkeita
arvopaikkoja. Olen saanut kyllin suuren palkkion, nähdessäni sinut
ja kuningattaren noin onnellisina. Anna minun siis jäädä siksi mikä
olen, halvaksi munkiksi. Mutta jos saan lausua pyynnön, niin olkoon
se tämä: Anna minun elämäni loppuun asti pysyä sinun ja kuningattaren
läheisyydessä ja palvella teitä sillä lahjalla, jonka taivaan Herra
minulle on suonut. En ole niin oppinut kuin ystäväni Luitprand, mutta
minä osaan pergamentille kirjoittaa käsikirjoituksia. Suo minun, oi
kuningas, nöyryydessä palvella sinua vähäpätöisellä lahjallani."
Silloin Adelheidin silmät loistivat ja hän kuiskasi jotakin kuninkaalle.
"Sinun pyyntöösi on suostuttu", sanoi kuningas. "Kaiken elinaikasi on
sinulla oleva koti luonamme. Mutta kuninkaan elämä on, kuten tiedät,
liikkuvaa ja levotonta. Siksi saat olla vapaa asumaan, missä kulloinkin
itse tahdot. Mitä kirjoitustaitoosi tulee, olen iloinen siitä
lahjastasi, ja minulle olisi hyvin mieluista, jos tahtoisit jäljentää
Corveyn munkin kirjan ja myöskin pyhän raamatun latinaksi."
Tämä tarjous teki munkin hyvin iloiseksi.
Sitten kuningas sanoi: "Ja nyt, Waltrud, sinä uskollinen tyttö, mitä
sinä pyydät?"
Hehkuvan punaisin poskin seisoi Waltrud, katsoen rukoilevin silmin
kuningattareen, mutta ei hän kuitenkaan mitään puhunut.
"Puhu vain", jatkoi Otto kehoittaen. "Minä tahdon korottaa sinut
vapaaseen aatelissäätyyn. Jokainen aatelismies minun valtakunnassani
on pitävä suurena kunniana saada sinut puolisokseen, sillä nyt minä
julistan sinut tasa-arvoiseksi jaloimpien kanssa. Laskeudu polvillesi!"
Hämmästyneenä ja pelästyneenä tyttö lankesi polvilleen. Silloin hän
tunsi keveän kosketuksen kuninkaan miekasta.
"Nouse ylös aatelisnaisena", sanoi hän.
Waltrud tuskin tiesi, mitä hänelle oli tapahtunut. Ei näkynyt ilon
välkettä hänen kasvoissaan, kun Adelheid katsoi häneen, ja ennenkuin
kuningatar oli ehtinyt sanaakaan sanoa selitykseksi, oli tyttö vaipunut
polvilleen hänen eteensä ja kiihkeästi tarttunut hänen käsiinsä.
"Ah hallitsijatar, älä työnnä minua luotasi!" huudahti hän tuskasta
väräjävällä äänellä. "En minä pyydä tulla aatelisneideksi enkä
mennä naimisiin aatelismiehen kanssa. Anna minun jäädä luoksesi
palvelijattarena, oi kuningatar! Ainoastaan se voi antaa sisällystä
ja iloa elämälleni. En ole kiittämätön kuninkaan suuresta
suosionosotuksesta, en suinkaan, mutta minä en halaja ulkonaista
kunniaa. Oi kuningas, älä lähetä minua pois hänen luotaan!"
Sydäntä koskevilta soivat nuo rukoilevat sanat, ja kuningas ja
kuningatar tunsivat mielensä syvästi liikutetuksi. Ystävällisesti
Adelheid tarttui tytön käteen, koettaen häntä rauhoittaa, mutta
Otto sanoi: "Jumala varjelkoon, että minä sinua, uskollinen tyttö,
lähettäisin pois puolisoni luota! Aatelisneitosenakin sinä voit häntä
palvella. Onnellinen se ruhtinatar, jolla on sellaisia palvelijattaria!
Oletko nyt minuun tyytyväinen?" kysyi hän hymyillen.
Waltrud oli nyt rauhoittunut. "Suo anteeksi, oi kuningas, minun
hermostunut käytökseni", sanoi hän. "Minä kiitän sinua suosiostasi,
minä kiitän siitäkin, että saan tänne jäädä!"
Vielä enemmän kuin hänen sanansa, osottivat hänen katseensa hänen
kiitollisuuttaan. Adelheid veti hänet luokseen, suuteli häntä ja sanoi
hymyillen:
"Luuletko, että olen sinuun kyltynyt, sinä tyttö hupakko? Vielä en voi
tulla toimeen ilman sinua, en ennen kuin sinä itse tahdot vaihettaa
minun kotini omaan kotiisi."
Ja kuninkaaseen kääntyen hän jatkoi: "Mutta minä tiedän hänellä vielä
olevan yhden toiveen, joka vuosikausia on asunut hänen sydämmessään.
Entäpä jos sinä, puolisoni, voisit tutkistella ja saada selkoa, mihin
on joutunut hänen veljensä Bertram, joka taisteli unkarilaisia vastaan
Merseburgin tappelussa?"
"Se on tapahtuva heti kun jälleen olemme kotona", vastasi Otto.
Kun juhlallisuudet olivat päättyneet, matkusteli Otto useissa
Lombardian osissa, joissa hän ei vielä ollut ennen käynyt, ja
kaikkialla hänen onnistui viihdyttää mielet ja sovittaa riitaisuudet.
Adelheid seurasi häntä, ja hänen läsnäolonsa tuotti kaikille
alamaisille iloa. Lähelle Canossaa kuningas antoi rakentaa upeasti
sisustetun kirkon, kiitollisuudesta Herralle Jumalalle, joka oli
sallinut Adelheidin saada turvan ja levon linnan suojassa. Kun hän
voimalla ja viisaudella oli kaikki järjestänyt, jätti hän Lombardian
kuningaskunnan lopullisen valtauksen ja jatkuvan hoidon vävyllensä,
Lothringenin herttualle Konradille, ja lähti nuoren puolisonsa ja
suuren joukon seuraamana kotimatkalle Saksaan.
Mailandissa he viivähtivät. Otto ja Adelheid kävivät kirkossa
katsomassa sitä paikkaa, jossa Lotharin luut lepäsivät. Kauan he
seisoivat siinä syviin ajatuksiin vaipuneina, ja Adelheidin kyyneleet
vierivät kuumina kylmälle kivelle. Sitte hän nojautui kuninkaaseen,
kuiskaten:
"Älä pahastu, vaikka kyyneleeni vuotavat. Minä itken sen kovaa
kohtaloa, joka tässä lepää. Raskas oli hänen osansa hänen viimeisenä
elinvuotenaan. Minä olen niin onnellinen sinun rinnallasi, etten sanoin
kykene sitä kuvaamaan; mutta en koskaan voi häntä unhottaa, sillä hän
oli sydämmelleni kallis kuten sinä."
"Eikä sinun tulekaan häntä unhottaa", sanoi hänen puolisonsa lempeästi.
"Minäkin kunnioitan hänen muistoansa, samoin kuin sinä kunnioitat
minun Edithani muistoa. Kun tulemme Magdeburgiin, vien sinut hänen
haudalleen. Muistakaamme kuolleita rakkaudella, mutta älkäämme
milloinkaan toivoko heitä takaisin tähän maailmaan, jota moni syystä
kyllä nimittää surunlaaksoksi."
"Ja jossa Jumala hyvyydessään kuitenkin antaa meidän nauttia niin
suurta onnea", jatkoi Adelheid, katsoen häneen kostein silmin.
"Sitä tulee meidän kiitollisina muistaa, jos kärsimykset vielä meitä
kohtaavat", sanoi Otto. "Sillä muuttumaton onni asuu ainoastaan tuolla
ylhäällä, jossa Lothar ja Editha odottavat meitä."
Sitte he hitaasti kulkivat läpi kirkon uloskäytävää kohti.