Germanilaisessa hovissa Magdeburgissa vallitsi voitonriemu. Kuningas
Oton vävy, Lothringenin herttua Konrad, oli pitkällisen taistelun
jälkeen voittanut mahtavan Francian kreivin Hugon ja siten pelastanut
frankkien oikeutetun kuninkaan Ludvigin hänen vaarallisimmasta
vastustajastaan. Voittorikas Lothringenin herttua oli komean seurueen
saattamana juhlallisesti saapunut Magdeburgiin. Joukossa olivat myöskin
Ranskan kuninkaan lähettiläät, jotka olivat tulleet lausumaan kuningas
Otolle herransa kiitokset siitä tehokkaasta avusta, jota tämä mahtava
valtias oli antanut langollensa Ludvigille. Myöskin korkea-arvoisia
hengellisiä miehiä oleskeli aika ajoin Otto kuninkaan hovissa: Bruno
Kölniläinen, kuningas Oton korkeasti oppinut veli, sekä Luitprand,
kaunokielinen historiankirjoittaja.
Mutta eivät kaikki kuninkaan seuralaiset olleet iloisia. Kasvot
vakavina kulki siellä nuori kuningas Konrad, Berthan vanhin poika.
Muutamia päiviä sitten oli äidiltä tullut tietoja, jotka eivät suinkaan
olleet ilahuttavia. Aina oli nuori Konrad ollut lämpimällä rakkaudella
kiintynyt Adelheidiin ja iloinnut jokaisesta hyvästä sanomasta, jonka
hän oli sisareltaan saanut. Vaeltavan kauppiaan ja hevostenohjaajan
tuomat tiedot painoivat nyt raskaasti hänen sydäntänsä. Vielä ei hän
ollut voinut puhua kuningas Otolle asiasta.
Eräässä ikkunakomerossa hän nyt seisoi Luitprandin kanssa, jolle
hän oli huolensa uskonut. Tämäkin näytti vakavalta, sillä hän tunsi
Berengarin kavaluuden.
"Meidän täytyy vielä tänään saada tilaisuutta puhua kuninkaan kanssa",
sanoi tiedemies. "Sinä, ruhtinas, olet kuninkaan suuressa suosiossa;
minua ihmetyttää, että et jo ennen ole hänen kanssaan keskustellut
sisaresi asiasta."
"Se olisi ollut mahdotonta, sillä Ranskan lähettiläiden ja muiden
ylhäisten herrojen kunnianosotukset ovat vieneet hänen kaiken aikansa.
Olen kyllä mahtavan kuninkaan suosiossa, mutta tiedäthän, että hän
tällaisissa juhlallisuuksissa ei mielellään suvaitse häiriötä."
Luitprand nyökäytti päätänsä. "Kuitenkin hänen täytyy saada siitä tieto
jo tänään", sanoi hän vakavasti. "Sinä et tunne Berengaria, mutta minä
tunnen hänet, ja pelkäänpä, että vaara uhkaa nuorta kuningatarta --
hengenvaara."
Konrad kalpeni. "Minä toivon, että näet asiat liian synkkinä. Kauppias
vain luulotteli hänen olevan Gardalinnassa, Berengar ei milloinkaan
uskaltaisi sellaista tehdä. Mutta kyllä minä puhun kuningas Oton
kanssa."
Uljaana hän oikaisi nuoren sorean vartalonsa, nyökkäsi ystävällisesti
oppineelle herralle ja läksi huoneesta. Luitprand katsoi hänen
jälkeensä, sanoen itsekseen: "Monta kiitettävää avua sinulla on,
nuorukainen. Mutta hidastelija olet, ja liian keveästi hoidat vakavia
asioita. Se on tuottava sinulle vahinkoa elämässäsi."
Kuningas Otto oli sallinut Konradin päästä puheillensa ja kuunteli
hänen kerrottaviansa. Aina vakavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Vihdoin
hän sanoi: "Luitprand tulkoon tänne, hän tietää aina parhaat neuvot.
Sitäpaitsi hän tuntee Italian kuningattaren ja myöskin Berengarin."
Niin he neuvottelivat kolmisin. Luitprand oli usein kuningas Otolle
kuvaillut kaunopuheisin sanoin nuoren kuningattaren ihanuutta,
lahjakkaisuutta ja ylevää mielenlaatua. Nyt hän vilkkaasti esitti,
miten suuri oli hänen vaaransa, niin kauan kuin hän suojatta oli
Berengarin vallassa. "Se mies ei kammoksu minkäänlaista ilkityötä",
vakuutti Luitprand.
"Siksi meidän täytyy rientää pelastamaan onnetonta kuningatarta", sanoi
Otto päättävästi. "Mutta kuninkaallisen sisareni lähettiläitten täytyy
päästä puheilleni. Heidän omasta suustaan tahdon kuulla, mitä hänellä
on ilmoitettavaa. Ei Bertha rouva saa pettyä luottaessansa minuun."
Lähettiläät tulivat, ja kun kuningas oli kuullut heidän viestinsä,
päätti hän asestetun joukon kanssa lähteä Italiaan Berengaria
kurittamaan.
Mutta ennenkuin varustukset olivat valmiit, saapui lähettiläitä siltä
italialaiselta puolueelta, joka oli Berengarille vihamielinen, ja
niitten etupäässä oli itse rajakreivi Azzo Canossalainen. Italian
ylimysten ja Canossaan piiloutuneen kuningatar Adelheidin nimessä he
rukoilivat hartaasti kuninkaalta apua.
"Sitä on teille annettava", huudahti kuningas harmistuneena.
"Tosiaankin tuo kunnoton saa raskaana tuntea valtikkani voiman! Vai on
hän juljennut noin konnamaisesti kohdella kuninkaantytärtä, jonka äiti
on minun mahtavassa suojeluksessani! Siitä hänen täytyy saada kärsiä,
niin totta kuin löytyy oikeutta rakastava Jumala!"
Harvoin kuningas nähtiin vihastuneena, mutta milloin se tapahtui,
silloin iskivät hänen silmänsä salamoita, jotka panivat monen
vapisemaan. Nyt kaikki havaitsivat, että täysi tosi oli käsissä.
Ei enää tullut kysymykseen lähettää vain joukkuetta, vaan kokonainen
sotaväki varustettiin marssimaan Italiaan. Otto oli päättänyt
kerrassaan tehdä lopun hirmuvaltiaan hallituksesta. Siinä päätöksessä
häntä myöskin italialaiset lähettiläät vahvistivat, pyytäen, että
hän antaisi huonosti hallitulle kansa raukalle toisen hallitsijan.
Mutta jaloluonteinen kuningas ajatteli nyt kuitenkin etupäässä nuoren
kuningattaren pelastamista ja häntä kohdanneen häväistyksen kostamista.
Komea oli se joukko, joka Oton johtamana lähti Italiaan. Yläburgundin
tuleva kuningas Konrad ei ollut mukana; häntä varten oli kuninkaalla
muita tehtäviä. Mutta useat ylhäiset ruhtinaat seurasivat häntä.
Hänen oma poikansa Ludolf johti etuosastoa, hänen veljensä Henrik
Baijerilainen oli mukana seurueessa ja samoin oppinut Luitprand.
He kulkivat Brennersolan kautta ja Eisackin ja Etschin laakson
läpi suoraan Veronaan. Mutta Berengar oli sitä ennen lähtenyt pois
kaupungista linnoitettuun Paviaan, jossa hän luuli olevansa varmemmassa
suojassa.
Veronassa tervehdittiin Saksan kuningasta suurella riemulla, sillä
kaikki olivat jo väsyneet hirmuvaltiaan ikeeseen ja tunsivat Oton
oikeutta rakastavan, lempeän luonteen. Mielellään he tahtoivat taipua
hänen valtikkansa alle.
Sillä aikaa Adelheid asui rauhassa Canossassa, niiden molempien
parissa, jotka hänen kärsimyksissään olivat olleet hänen tovereinaan.
Kauan hän oli maannut vuoteen omana sairaana, mutta oli nyt jälleen
Waltrudin ja ystävällisen rajakreivittären huolenpidosta ja hoidosta
tervehtynyt, ja hänen voimansa ja nuoruudenkukoistuksensa oli palannut
entiselleen. Hän viihtyi hyvin noissa hauskoissa, kodikkaissa
huoneissa, jotka kreivitär oli hänen käytettäväkseen jättänyt. Hän
tunsi, että hänen ympärillään oli rakastavia ja vieraanvaraisia
ihmisiä. Kaukaiselta tuntui se aika, jolloin hän vankilassa kitui tai
kuten takaa-ajettu otus sydän täynnä pelkoa pakeni pitkin metsiä ja
maita, jopa oli lähellä nälkäkuolemaa. Usein se kaikki oli hänestä kuin
pahaa unta.
"Waltrud", sanoi hän, "minusta tuntuu ikäänkuin olisin ihan toinen
ihminen. Sinäkin olet mielestäni toinen. Paljonhan olemmekin lyhyessä
ajassa saaneet kokea. Jos olisin ennakolta voinut nähdä kaikki
kärsimykseni, olisin joutunut epätoivoon, mutta viisaudessaan Herra
meiltä tulevat asiat peittää, sillä muuten emme kestäisi. Meillä on
kyllin jokapäiväisistä huolistamme."
"Olet oikeassa, hallitsijatar", sanoi tyttö. "Ja miten rasittava olikin
jokaisen päivän hätä ja tuska! Mutta olemmehan myöskin joka päivä
saaneet kokea Herran apua."
Adelheid nyökkäsi kyynelsilmin, osotteeksi että hän sen kyllä käsitti.
"Liian helposti minä unhotin, että hän on armollinen ja laupias; usein
oli katseeni epäilysten ja heikon uskon sumentama, sitä nyt häpeän.
Katso, sydämmeni on täynnä kiitollisuutta siitä, että hän auttoi minua,
että hän antoi sinut minulle seuraksi ja ystäväksi, lähetti uskollisen
Martin luokseni, niin monta kertaa ihmeellisesti pelasti meidät
kuoleman hädästä ja antoi meidän täällä saada hyvän suojapaikan. Mutta
vieläkään en näe selvästi, vaan yhäti pyrkii mieleeni kysymys: Miksikä
minun täytyi noin kovaa kärsiä? Etenkin kysyn, miksi Lothar minulta
otettiin."
Hänen äänensä vapisi, kun hän Lotharista puhui, ja Waltrud syleili
häntä lämpimästi. "Tiedäthän, hallitsijatar, että hän on onnellinen."
"Tiedän kyllä", jatkoi kuningatar, "enkä toivo rakastettuani takaisin
maailmaan. Nyt voin jo myöskin katkeroittumatta ajatella niitä,
jotka minulle ovat tuottaneet niin suuria kärsimyksiä. Herra älköön
heille sitä synniksi lukeko. Mutta minä nyt kuitenkin asustan täällä
vieraitten keskellä, toimetonta elämää viettäen. Olen erossa lapsestani
ja kansastani ja kysyn itseltäni: Miksi?"
Munkki oli huomaamatta tullut sisään ja kuullut Adelheidin sanat.
Kuningattaren viittauksesta hän istuutui, ja lempeällä äänellään hän
puhui näin:
"Emme aina, oi kuningatar, täällä alhaalla ymmärrä Jumalan johdatuksen
tarkoitusta ja päämäärää. On paljon asioita, jotka vasta iäisyydessä
meille selvenevät. Ja kuitenkin luulen, että me jo täälläkin voimme
oman elämämme vaiheissa huomata jotakin Jumalan tarkoituksista.
Minä olen vähäpätöinen mies, minusta ei paljon riipu; kuitenkin
tahdon alkaa itsestäni. Miksi jouduin vankilaan? Tullakseni Jumalan
avulla pelastamaan sinua, kuningatar. Mikä ennen näytti minusta
onnettomuudelta, siitä nyt suuresti iloitsen."
"Niin, te minun uskolliseni olette minun tähteni saaneet kärsiä
tuskia", sanoi hän liikutettuna, "ja se saattaa minut häpeämään, sillä
enhän minä sellaista alttiutta ole ansainnut."
"Näe siis Herran armo siinä, että hän uskollisten ihmisten kautta
on antanut sinulle apuansa", vastasi Martti. "Eikö jo tämä ole
onnettomuuden tuottama siunaus? Ja sano, eikö meidän tuottamuksemme
ainoaan auttajaamme ole tällä ajalla vahvistunut? Eikö meidän uskomme
häneen ole tullut lujemmaksi, meidän rakkautemme häneen suuremmaksi?
Ainakin pitäisi niin olla", lisäsi hän. "Se on meidän jumalallisen
kasvattajamme tarkoitus -- mutta me olemme hitaita oppilaita."
Hetken perästä hän jatkoi: "Mikä Jumalan tarkoitus on ollut sinun
ulkonaisen elämäsi suhteen, oi kuningatar, sitä emme vielä käsitä,
mutta minusta näyttää, kuin piankin ilmenisi, että hän saattaa kaikki
ihanaan päätökseen."
Vielä ei ollut mitään sanaa tullut rajakreiviltä Canossaan. Linnassa
oli yksinäistä. Rajakreivitär ei ottanut keitään vieraita vastaan
puolisonsa poissa ollessa; ainoastaan Reggion piispa oli oleskellut
siellä muutamia päiviä lausuaksensa kuningattarelle kunnioittavat
tervetuliaisensa ja vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestaan.
Mutta eräänä päivänä tuli hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä loppu, kun
joukko valioritareita ratsasti ylös linnan vuorta. Silloin odottavien
sydämmet sykkivät kovemmin. Hetken perästä kuului linnanportilta tuttu
merkki: rajakreivi itse tuli kotiin.
Suurella riemulla otettiin hänet vastaan. Onnesta säteilevänä riensi
rajakreivitär häntä tervehtimään. Kreivi hyppäsi alas hevosen selästä
ja sulki puolisonsa syliinsä.
"Minä tuon hyviä uutisia", huudahti hän iloisena. "Me tulemme Veronasta
korkeata käskyä toimittamaan, mutta väsyneitä ja nälkäisiä olemme
pitkän ratsastuksemme jälkeen. Anna meidän nyt nähdä, Griseldis, mitä
kyökissäsi ja kellarissasi säilytetään ja saadaan toimeen. Sinun on
myös toimitettava yösija meidän vieraillemme. Huomenna matkustamme
eteenpäin. Missä on kuningatar?"
Rajakreivitär kiirehti edellä ilmoittamaan kuningattarelle vieraitten
tulosta, ja pian häntä seurasi rajakreivi, jonka mukana oli
komeavartaloinen, tiedemiehen pukuun puettu herra. Tämä oli Luitprand.
Säteilevin silmin vastaanotti kuningatar nämä molemmat ylimykset, jotka
kunnioittavasti hänelle kumarsivat.
Sen jälkeen he toivat esiin sanottavansa. Heidät oli lähettänyt
kuningas Otto, joka tahtoi Adeiheidille vakuuttaa ystävällisiä
tunteitaan ja pyysi saada lahjoittaa hänelle kallisarvoisen koristeen.
Myöskin tahtoi hän ilmoittaa, että hän oli halukas ottamaan Adeiheidin
asian omaksensa, sillä hän piti suurena kunniana päästä hänen
vapauttajaksensa, ja ennen kaikkea hän tahtoi rangaista konnaa. Mutta
hänen toivomuksensa eivät tyytyneet vielä tähänkään kunniaan; hän pyysi
kuningattarelta enemmän.
Luitprand oli esittänyt kuninkaan viestin, ja Adelheid vastasi
ystävällisesti ja kyseli kaikkea, mikä lähinnä herätti hänen
mielenkiintoansa.
Silloin Martti tuli sisään. Ilohuudolla hän riensi Luitprandia vastaan,
ja ystävät syleilivät toisiaan.
Tämä oli iloinen päivä, sellainen, jommoista ei vuosikausiin ollut
linnassa vietetty. Pelkkiä onnellisia kasvoja näkyi siellä tänään.
Paljon oli kysyttävää ja paljon kerrottavaa.
Luitprand kertoi, että kuningas Otto jo oli matkalla Paviaan, ja
heidänkin oli seuraavana päivänä jälleen liityttävä sotajoukkoon. Sillä
Paviassa Otto tahtoi kruunauttaa itsensä Italian kuninkaaksi.
Ihastuksella puhui tiedemies kuninkaallisesta herrastaan, hänen
ankarasta oikeudenmukaisesta menettelystään rikollisia rangaistessa,
mutta myöskin hänen lempeydestään ja jalomielisyydestään katuvaisia
kohtaan. Edelleen hän kertoi kuninkaan uskollisuudesta ja hänen
vilpittömästä hurskaudestaan, joka varsinkin Edithan kuoleman jälkeen
hänessä oli herännyt.
"On suuri onni saada palvella semmoista herraa elämänsä loppuun asti,
enkä minä mitään muuta pyydä", sanoi hän lopuksi. [Historiankirjoittaja
Luitprand oli kuolemaansa asti Otolle uskollinen. Otto käytti usein
hänen kykyänsä lähetystöissä. Hän kuoli Otto II:n palveluksessa.]
Keskinäisessä juttelussa ystävänsä Martin kanssa ilmaisi hän vielä
avonaisemmin ajatuksensa. "Enemmän kuin neljä vuotta on kuningatar
Editha jo ollut kuolleena, ja kuningas on tuntenut olonsa yksinäiseksi.
Kauan hän katkerasti suri kuningatarta, mutta nyt hän on hiljattain
ruvennut käsittämään, että paras on seurata uskollisten ystävien neuvoa
ja mennä uusiin naimisiin. Ja sanoppas itse, Martti, kukapa olisi
arvollisempi ja sopivampi astumaan autuaan vainajan Edithan paikalle,
kuin jalo, ylevämielinen ja nerokas..."
"... Ja _hurskas_ kuningatar Adelheid", jatkoi Martti syvällä
vakavuudella. "Luitprand, tämä on arvoituksen selitys -- noitten
ihmeellisten teitten päämäärä, joita taivaan Herra on antanut hänen
kulkea. Ja usko minua, kuninkaankin onni tulee tämän kautta varmemmaksi
ja turvatummaksi. Ei ainoastaan hänen kotoinen onnensa; vaan kuningatar
on viisaudella ja lempeydellä neuvoissa ja töissä oleva hänen apunansa
vaikeissa hallitustoimissa, jumala siunatkoon heitä molempia!" lausui
hän liikutetuin mielin.
Kuningattaren huoneessakin istui kaksi ystävystä tuttavallisesti
keskustellen tärkeistä sydämmen asioista.
"Ah Waltrud, sydämmeni on surullinen", sanoi Adelheid. "Jos olen oikein
ymmärtänyt lähetin puhetta, niin kuningas pyytää minua puolisokseen.
Tämä on suuri, ansaitsematon kunnia minulle; en ole siihen mahdollinen.
Mutta lisäksi ei ole vielä enempää kuin kaksi vuotta kulunut Lotharin
kuolemasta. Unhottaa häntä en voi milloinkaan. Onko se uskollisuutta
kuollutta kohtaan, jos minä niin pian menen naimisiin toisen kanssa?"
"Hallitsijatar", sanoi tyttö, "jos autuaat taivaassa tietävät, miten
heidän rakkaillensa käy täällä maan päällä -- niin etkö luule, että
Lothar enemmän kuin kukaan muu iloitsee onnestasi? Etkö luule, että
hän siunaisi sitä, joka on pelastanut hänen yksinäisen leskensä
suuresta hädästä ja tahtoo korottaa hänet sydämmensä valituksi ja
valtaistuimellensa? Tuhatkertaisesi hän siunaisi ja kiittäisi häntä."
Hetken perästä hän jatkoi: "Kuten ystävätärtä olet minua aina kohdellut
etkä kuten palvelijatarta; suo minun sen vuoksi sinua ystävänä
puhutella. Unohtumattomina ovat äitisi sanat painuneet mieleeni, ne
sanat, että me ihmiset olemme täällä maailmassa palvellaksemme, ja sinä
ja minä olemme aina pyrkineet olemaan Herran palvelijattaria. Sinua
Herra nyt kutsuu korkeaan tehtävään, ja minun mielestäni sinun ei tule
kieltäytyä. Elämäsi ei milloinkaan joudu tarkoituksettomaksi. Vaikea
ja vastuunalainen on oleva tehtäväsi, joka sinua odottaa, sen kyllä
tiedän, mutta suuri taivaan Herra on sen sinulle osottanut. Veli Martti
on sanova: 'Hän on saattanut sen ihanaan päätökseen'."
Seuraavana päivänä vieraat lähtivät pois. Mielellään Adelheid ja
Martti olisivat tahtoneet pitää Luitprandin luonaan, mutta hän sanoi:
"Älkää pidättäkö minua. Minun täytyy kiirehtiä kuninkaani luo. Suuria
asioita tapahtuu lähimmässä tulevaisuudessa, ja minun täytyy kynälläni
ilmoittaa jälkimaailman tiedoksi, mitä kristikunnan suurin hallitsija
panee toimeen. Katsoppas, Martti, se on minun kutsumukseni. Hyvästi!
Paviassa tapaamme toisemme jälleen."