Kostealla, yksinäisellä rannalla pakolaiset kulkivat muutamia päiviä
piiloutuen väliin kahiliston suojaan, toisinaan pensaikkoon. Nälkä
rupesi heitä yhä enemmän vaivaamaan. Väliin Martti uskalsi lähteä
etsimään leipää, mutta harvassa olivat asunnot ja talot tässä autiossa
seudussa ja laihoja olivat almut, joita munkille annettiin. Silloin he
koettivat sammuttaa nälkäänsä juurilla ja marjoilla, mutta ei niitäkään
paljon löytynyt.
Kauan he eivät saattaneet tätä elämää jatkaa, sen näkivät he kaikki
kolme. Adelheid varsinkin kävi päivä päivältä yhä heikommaksi. Hänen
voimakas sielunsakin uupui, niin että hän kuten profeetta Elias
epätoivoisena rukoili: "Nyt on kylliksi; ota, Herra, minun sieluni!"
Munkki neuvotteli Waltrudin kanssa. Niihin ihmisiin, jotka onnen
päivinä olivat olleet heidän ystäviänsä, he eivät varmuudella voineet
turvata. Helpostihan he olisivat nyt, kun onni oli vaihtunut, voineet
jättää kuningattaren Berengarin käsiin. Sillä italialaisiin ei
milloinkaan uskaltanut luottaa. Mihinkä heidän siis oli käännyttävä?
Silloin Waltrud tuli ajatelleeksi erästä piispa Adelhardia, joka asui
Reggion kaupungissa suuren Po joen toisella puolen. Hän ei ollut
italialainen synnyltään, oli usein oleskellut kuningas Lotharin hovissa
ja oli uskollisesti kiintynyt kuninkaaseen ja hänen puolisoonsa.
Hän oli myöskin peittelemättä osottanut tyytymättömyyttä Berengarin
väkivaltaisuuksiin. Hänen luokseen täytyi Martin kiirehtiä pyytämään
suojaa kuningattarelle. Suunnitelma esitettiin Adelheidille, joka siitä
ilostui ja kiitollisena sanoi tytölle:
"Hyvä Jumala taivaassa on johtanut ajatuksesi Adelhardiin! Jos joku
uskollinen ja luotettava löytyy tämän maan ylhäisössä, niin hän on
kyllä sellainen. Oi Martti, kiirehdi hänen luokseen, me voimme uskoa
itsemme hänen turviinsa!"
Levottomuudella Martti ajatteli, että hänen täytyi jättää molemmat
naiset yksin. Hänen omakin ruumiinsa oli niin rasittunut, että hänen
oli vaikea lähteä jalkaisin tuolle pitkälle matkalle Reggioon. Mutta
hänen uskollisuutensa kuningatarta kohtaan voitti kaikki epäilykset,
ja hän päätti Jumalan nimessä uskaltaa ryhtyä tähän uhkayritykseen.
Sitä ennen hän hankki niin paljon elintarpeita, että arveli niiden
riittävän noille kahdelle naiselle siksi kunnes hän palaisi takaisin.
Siihen asti hän neuvoi heitä pysymään tässä yksinäisessä, piiloisessa
paikassa. Sitte hän jätti heidät ja itsensä Jumalan haltuun ja lähti
rohkeamielisenä matkalle.
* * * * *
Väsyneenä ja uupuneena saapui uskollinen Martti Reggioon. Hän oli
kulkenut monta päivää, ennenkuin hän näki kaupungin tornit. Tuskin hän
jaksoi tuohon toivottuun päämaaliin päästä, mutta nyt hän vihdoin oli
kaupungin kadulla ja kiirehti suoraa päätä piispan palatsiin.
Adelhard oli hyväntahtoinen, rehellinen mies, sen oli Martti kysyen
saanut selville, mutta vielä hän tahtoi varovaisesti koetella
piispan mielialaa kuningatarta kohtaan. Hän antoi esittää itsensä
ympärikuljeksivaksi veljeksi, joka pyysi saada puhutella piispaa.
Mielellään piispa lupasi ottaa hänet puheillensa.
Tavallisella tervehdyksellä piispa hänet otti vastaan, kysyen sitten
ystävällisesti: "Miksi, veljeni, olet tullut tänne? Sinä näytät
uupuneelta ja laihalta. Minusta näyttää siltä, että kuljeksiva elämä ei
sinua paljon kostuta, toiset voivat siitä paremmin. Mistä tulet?"
"Gardajärveltä, isä. Minulla on sinulle tuotavana tietoja siitä, miten
siellä ovat asiat."
Piispa herkisti huomiotansa, "Gardajarveltä! Siinä lähellä sijaitsee
Veronan kaupunki, tuletko sieltä? Oletko nähnyt uuden kuninkaan?"
"Kyllä hänet olen nähnyt, mutta Veronasta en tule. Oletko kuullut
eräästä vahvasta linnasta, joka sijaitsee Gardajärven rannalla? Sieltä
minä tulen."
"Mitä sinä olet siellä tehnyt?" kysyi piispa ihmeissään. "Gardalinnahan
on vankila, niin olen kuullut sanottavan."
"Minäkin olen siellä ollut vankina, mutta Jumalan avulla olen päässyt
pakoon."
Sitten hän kertoi, miten Berengar oli vanginnut hänet, kun hän oli
oppineen Luitprandin ystävä.
"Hän on viisas kettu", sanoi piispa, "eikä kuitenkaan tarpeeksi
viisas, sillä muuten hän ei vieroittaisi kansaa luotaan väkivallan ja
ilkitöiden kautta. Eihän hän entuudestakaan ole suosittu! Kuuntele
vain maassa kansan ääntä", jatkoi hän, "niin saat kuulla, että häntä
vastenmielisesti totellaan ja kaipauksella muistellaan entisiä hyviä
aikoja. Kuningas Hugon aikanakin olivat olot paremmat. Ja kuningas
Lothar!" Piispan ääni oli sortunut liikutuksesta ja haikeista
muistoista. "Minä olin häntä hyvin lähellä, minä rakastin häntä. Hän
ja hänen puolisonsa olivat kansan toivona. Silloin korjattiin nuori
kuningas tieltä pois."
Hillityllä inholla hän kuiskasi nämä sanat, ja laskien kätensä
vaeltavan veljen käsivarrelle hän sanoi tuttavallisesti: "Mutta me emme
uskalla ääneen tästä asiasta puhua. Kätke nämä sanat sydämmeesi!"
Munkki noikkasi merkitsevästi. "Minä tiedän sen, isä. Minäkin olen
nähnyt leskikuningattaren."
"Oletko nähnyt kuningattaren? Missä hän oleskelee? Oi, sano!"
"Olen nähnyt hänet Gardalinnassa vankina. Berengar on hänet sinne
salvannut."
Piispa oli rynnännyt ylös istuimeltaan. Hän polki jalkaansa lattiaan
vihoissaan ja huudahti:
"Kuulumaton ilkityö! Onko tuo hävytön uskaltanut sen tehdä? Ja miten
kuningatar jaksoi?"
Munkki kertoi, mitä kaikkea kuningattaren oli täytynyt kärsiä Veronan
linnassa ilkeän Willan tähden ja miten hän uskollisen palvelijattarensa
kanssa oli suljettu Gardalinnaan. Hän kertoi heidän epäterveellisestä
vankikomerostansa, kovin kehnosta ruoastansa, huonosta kohtelusta sekä
heidän kuihtuneesta muodostaan; mutta hän kertoi myöskin heidän lujasta
luottamuksestaan Jumalaan, joka tässä julmassa vankilassakin ylläpiti
heitä.
"Heidän uskonsa sai minut häpeämään, samalla kun se myöskin oli minulle
lohdutuksena", sanoi Martti liikutettuna. "Se oli Herran johdatus, että
minä tulin Gardalinnaan."
Piispan tunteet olivat syvästi järkkyneet. Mielenliikutuksessa hän
kiihkeänä kulki edestakaisin suuressa huoneessaan. Vihdoin hän
seisahtui munkin eteen.
"Hänet täytyy vapauttaa. Etkö tiedä mitään keinoa? Mutta mitenkä sinä
tietäisit? Olipa ihme, että itse sieltä pääsit! Kuka on hänelle apua
antava? Kuka kykenee siihen? Väkivallalla emme mitään voi Berengarille,
emme lainkaan mitään."
"Hän ei enää ole Gardalinnassa, isä", sanoi munkki.
Piispan silmät kävivät suuriksi.
"Onko hän kuollut?" kysyi hän pelästyneenä. "Jos oikein käsitän
puheesi, niin kuolema on hänet pelastanut vankilasta. Oi, maa raukka,
kansa raukka!" valitti hän.
"Hän on pelastettu vankilasta", sanoi munkki, "mutta ei kuoleman
kautta. Hän on paennut."
Taaskin piispa kavahti pystyyn, hänen silmänsä loistivat ja hän tarttui
munkin molempiin olkapäihin huudahtaen: "Taivaan suurelle Herralle
olkoon kiitos ja ylistys! Ja sinä olet hänet pelastanut, ellen erehdy!
Mutta kerro nyt kaikki minulle", hän pyysi. "Missä hän nyt on?"
Martti kertoi. Syvästi liikutettuna piispa kuunteli, ja viimein hän
sanoi:
"Siis olet hänet jättänyt Mincion rannoille, ja minun luokseni hän on
sinut lähettänyt apua pyytämään. Hänen luottamuksensa ei ole joutuva
häpeään. Meidän täytyy tuoda hänet tänne."
Hän tuumiskeli hetken aikaa, vaan sanoi sitten: "Reggiossa hän ei
ole varmassa suojassa, ainoastaan tukevien muurien sisällä hän on
turvattuna. Sitäpaitsi liian monet saisivat tietää asian, jos hän
tulisi tänne kaupunkiin. Me emme voisi sitä salata Berengarilta. Mutta
vähän matkan päässä täältä sijaitsee Canossan linna vuoren kukkulalla.
Siellä asuu eräs minun lääniherroistani, nimeltä Azzo. Minä neuvon
sinua kiirehtimään hänen luoksensa ja puhumaan hänelle kaikki, mitä nyt
olet minulle kertonut. Sano hänelle myöskin, että minä sinut lähetin.
Jos missään, niin Canossassa hän on turvassa. Ole nyt alallasi tämä yö
täällä linnassa. Sinun pitää syödä ja levätä hyvässä vuoteessa, sillä
sinä olet aivan nääntynyt väsymyksestä. Huomenna aamulla sinä lähdet
Canossaan."
Mainiolta tuntui lepo mukavassa vuoteessa, jota vailla hän niin kauan
oli vaeltanut. Tosin hän surulla ajatteli kuningatarta, jonka ei ollut
hyvä olla, hänen kun täytyi maata taivasalla kovalla maalla ja siinäkin
vielä pelätä vainolaisia. Rukoiltuaan palavasti kuningattaren ja hänen
palvelijattarensa puolesta nukkui hän levolliseen ja häiritsemättömään
uneen, joka vaikutti virkistävästi ja tuotti uusia voimia.
Aikaisin aamulla hän suoriutui matkalle ratsain, sillä piispa ei
tahtonut, että väsynyt matkamies jalkaisin lähtisi vuoristoon. Hän
toivotti munkille Jumalan apua, ja toivorikkaana hän katseli Martin
lähtöä.
Kylläpä oli toista matkustaa hevosen selässä kuin kulkea noita pitkiä
jalkamatkoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään linnan
korkealla vuorenkukkulalla. Viipymättä hän vietiin linnan herran luo.
Varovasti hän alkoi kertomuksensa, samoin kuin piispankin luona. Mutta
pian kyllä hän huomasi, että Azzo oli yhtä kiintynyt kuningattareen
kuin piispakin.
Hän oli päättäväinen, toimitarmoinen mies.
"Tässä ei ole mitään hidastelemisen aikaa", huudahti hän, saatuansa
selvän asiasta. "Heti Minciolle!"
Viipymättä rajakreivi antoi satuloita hevoset, ja suuren asestetun
joukon saattamana hän lähti Martin kanssa, huolimatta polttavasta
elokuun auringosta, kuningatarta noutamaan.
* * * * *
Tällä välin olivat naiset päivä päivältä odottaneet munkkia takaisin
-- mutta häntä ei kuulunut. Ne elintarpeet, jotka hän oli heille
hankkinut, olivat jo lopussa, ja he kärsivät kovaa nälkää. Neuvottomina
ja lohduttomina he kuljeksivat Mincion rannalla. Silloin he näkivät
kalastajan, joka laski veneensä rannalle. Kaikki ihmiskasvot heitä
pelästyttivät; aina he luulivat kohtaavansa vihollisen. Kuitenkin he
nyt uskalsivat tätä lähestyä, sillä nälkä pakotti heitä. He pyysivät
nöyrästi häntä antamaan heille palan leipää. Ihmetellen katseli
kalastaja noita molempia vieraita naisia.
"Keitä olette ja mistä olette tänne autiolle seudulle tulleet?" hän
kysyi.
Vastauksen sijasta kurkotti Adelheid kätensä kalastajaa kohti,
rukoillen kyynelsilmin: "Armahda meitä, me kuolemme nälkään"; ja
Waltrud sanoi samoin.
Syvästi liikutettuna tuollaisesta pyynnöstä ei mies enää kysellyt
mitään, vaan otti veneestään suuren kalan, ainoan jonka hän oli saanut,
teki sitten valkean, paistoi kalan ja antoi sen noille nälkäisille.
Sillä välin kuin he söivät, hän hiipi hiljaa pois, ja Adelheid ja
Waltrud kiittivät Jumalaa sydämmestään tästä suuresta lahjasta.
He palasivat taas korkean kahiliston suojaan ja piilottelivat siinä
vielä päivän. Tuskin jaksoi nääntymäisillään oleva kuningatar laahata
itseään eteenpäin. Hän oli niin surun vallassa, että hän ääneen itkien
nojasi päätään tytön helmaan.
"Anna minun kuolla tähän, en jaksa enää. Onko Vapahtaja kokonaan meidät
unohtanut? Elämä ei ole minulle paljon arvoinen, ennemmin tahtoisin
hiljaa nukkua ja herätä ylhäällä taivaassa kuten Lotharinikin",
nyyhkytti hän.
Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja uskollinen Waltrud pelästyi.
"Vapahtaja ei ole meitä unohtanut", kuiskasi hän hellästi. "Hänpä
virvoitti meitä ruoalla viimeistään eilen, ja hän on pelastanut
meidät kaikista vaaroista ja hädistä. Miten hän antaisi meidän täällä
menehtyä? Ei, sitä ei hän tee!"
"Martti ei tule takaisin. Mitä hänelle lienee tapahtunut?" valitti
Adelheid. "Entä jos Berengarin etsijät olisivat löytäneet hänet!
Entä jos jokin muu paha on häntä kohdannut! Katso Waltrud, tällaiset
ajatukset minua lakkaamatta vaivaavat, sillä te, minun uskolliseni,
kärsitte hätää minun tähteni. Miten onnellisia te voisitte olla ilman
minua. Sinulle ei kukaan ihminen tekisi mitään pahaa, ellei minua
olisi. Anna minun siis kuolla täällä levossa!"
Tyttö itki. "Luuletko, hallitsijatar, että minä voisin olla onnellinen
ilman sinua, vaikka olisinkin vapaudessa ja minulla olisi kylliksi
kaikkea, mutta samalla tietäisin sinun olevan hädässä? Tahi jos sinä
kurjuudessa eroaisit tästä maailmasta? Minä tiedän, että et sitä
usko. Jos toisin olisi, niin sanasi minua loukkaisivat. Mutta sinä
olet väsynyt, heikko ja sairas; siksi on sielusi pimeydessä. Mitä
tulleekaan, minä en sinua milloinkaan jätä."
"Sinä olet uskollisempi kuin kukaan muu", sanoi Adelheid liikutettuna.
"Löytyy yksi, joka on vielä uskollisempi, oi valtijatar: meidän
Vapahtajamme Jeesus Kristus. Jos luotat minun uskollisuuteeni, kuinka
voitkaan sitte häntä epäillä? Hän rakastaa meitä paljon enemmän kuin
kukaan ihminen voi rakastaa. Sen sinä tiedät. Kärsimyksiesi tähden
silmäsi nyt vain ovat himmentyneet. Hän ei meitä ole unhottanut, ja
minua aavistuttaa, että apu on lähellä."
"Minä tiedän, että hän meitä rakastaa, en tahdo hänen uskollisuuttaan
epäillä. Mutta ehkä hän tahtoo ottaa minut taivaaseensa. Katso, minua
se ajatus ilahuttaa. -- Kuule, -- mitä se oli?"
He kuulivat monien hevosten kavioitten kopsetta, ja Adelheid rukoili:
"Ah Herra, älä anna meidän jälleen joutua jumalattomien käsiin! Ota
minut ennen taivaaseesi!" Sitten hän vaipui Waltrudin helmaan, ja
voimattomuudesta hän meni tainnoksiin.
Kavioitten kopina tuli lähemmäksi, -- tyttö ei siitä huolinut, hän
näki vain tainnoksissa olevan hallitsijattarensa. Polttavat kyyneleet
vierivät hänen poskilleen. Oliko tämä alku kuoleman uneen? "Oi Herra,
pelasta hänet, pelasta hänet!" huusi hän.
Silloin kohtasi hyvin tuttu ääni hänen korviansa. Hän katsahti ylös,
-- kahiliston läpi tunkeusi hevonen esiin -- mies istui sen selässä --
kyyneleittenkin läpi katsellen tyttö tunsi hänet.
"Martti!" huudahti hän pidätetyllä äänellä, joka kuitenkin kuului
riemastuneelta. "Ennen kaikkea, auttakaa kuningatarta eloon!" jatkoi
hän.
Kaikesta huolenpitävä munkki veti satulataskusta ulos viinipullon,
laskeutui polvilleen ja juotti uupuneelle kuningattarelle muutamia
pisaroita. Pian saapuivat myöskin toiset ratsastajat. Eräs komea
ratsumies hyppäsi alas hevosen selästä, astui kuningattaren luokse ja
katseli säälivin silmin noita kalpeita, kärsimystä ilmaisevia kasvoja.
Se oli rajakreivi Azzo Canossasta.
"Hän on tainnoksissa, nälkä ja kaikenlaiset puutteet ovat tehneet aivan
lopun hänen voimistaan", sanoi Martti kyynelsilmin. "Taivaan Herra
antakoon hänelle jälleen hänen terveytensä."
Taaskin vuodatti munkki hänen suuhunsa vahvistavaa viiniä. Silloin
hänen huulensa liikkuivat ja hän aukaisi silmänsä. Hänen ensimmäinen
katseensa sattui asestettuihin miehiin, ja kauhistus kuvastui hänen
kasvoihinsa. Silloin syvä, miehuullinen ääni lausui:
"Älä pelkää, kuningatar, sillä nyt on tullut luoksesi ystäviä, jotka
vievät sinut varmaan turvalliseen paikkaan." Rajakreivi lausui nämä
sanat.
Silloin Adelheid näki munkin tutun muodon, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat. "Kiitos sinulle, Martti! Tämä on sinun tointasi",
kuiskasi hän, vaipuen jälleen voimattomana tytön helmaan.
Nyt päätettiin, että joukko viipymättä lähtisi matkaan. Ensiksi
kuitenkin täytyi nälkiintyneitten naisten vahvistaa voimiansa ruoalla
ja juomalla; sitten Azzo kääri viitan kuningattaren ympärille ja asetti
hänet eteensä istumaan hevosen selkään. Yksi hänen aseenkantajistaan
otti samoin Waltrudin ratsullensa, ja niin he lähtivät nopeata vauhtia
ratsastamaan eteenpäin.
Pian he tulivat vuorensolaan, joka kulkee vuolaan Enzavirran rantaa
pitkin. Hyvältä ja virkistävältä tuntui naisille viileys tässä jylhässä
seudussa. Nyt ratsastus kävi vähän hitaammin ylös vuorta pitkin,
mutta jopa huipulla näkyi pelastava linna. Vielä vähäinen ponnistus,
niin ollaan perillä. Linnanhaltijan käskystä lasketaan silta alas,
vartioväki järjestyy saattueeksi, ja etupäässä ratsastaa rajakreivi
Adelheidin kera. Kuningatar on nyt päässyt linnaan, varmaan turvaan
vihollisilta, jotka kokonaan ovat kadottaneet hänen jälkensä.