Gardajärven rannalla erosimme Adelheidistä ja hänen seuralaisistaan,
kun he päästyään synkästä vankilastaan yön pimeydessä polvistuivat
kiittämään Herraa pelastuksestaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivytellä,
ja senvuoksi munkki kehoitti kiirehtimään.
"Vielä emme ole turvassa, jalo rouva. Täällä ei ole missään metsää.
Nyt kuljemme pimeyden verhoamina, mutta ennen päivänkoittoa täytyy
meidän ehtiä Mincion metsäseutuun. Sillä pian meitä kaivataan, ja
linnan huipuilta näkyy kauas ympäristöihin. Minun tulee sinua sääli,
kuningatar, mutta meidän on kulkeminen yötä myöten, emmekä saa levätä,
ennenkuin olemme metsän suojassa."
Raivattua tietä pitkin he riensivät eteenpäin, Martti edellä ja
Adelheid Waltrudin taluttamana jäljessä. Kiireinen oli heidän kulkunsa,
sillä vielä he eivät väsymystä tunteneet, ja pelko, että heidät
saavutettaisiin, innostutti heitä kiirehtimään eteenpäin. Pakolaiset
eivät puhuneet sanaakaan keskenänsä. Pieninkin rasahdus heitä
pelästytti. Vähitellen naisten kulku rupesi hidastumaan. Adelheid tunsi
vasta nyt, miten hän oli heikontunut pakollisista kieltäymyksistänsä
ja ummehtuneesta vankilailmasta. Waltrud, joka oli hänen tukenansa,
kehoitti lakkaamatta häntä kestämään. "Päivän koittaessa olemme
metsässä, ja silloin voit levätä!" hän lohdutteli.
Kun Martti huomasi, että molempien naisten askeleet kävivät
hitaammiksi, tuli hän toiselta puolen tukemaan kuningatarta. Siten
he kuljettivat, melkeinpä kantoivat häntä, mutta kiirehtiä heidän
kuitenkin täytyi. Lakkaamatta he huusivat sydämmessään: "Vahvista
askeleitamme, sinä taivaan suuri Herra!"
Vihdoinkin rupesi päivä sarastamaan. He olivat nyt loppumatkalla
hitaasti ja melkein laahaamalla päässeet eteenpäin. Kaukana he
näkivät jotakin tummaa häämöittävän; se varmaankin oli metsä. Niinpä
tosiaan, he eivät olleet erehtyneet. Neljännestunnin kuluttua he
seisoivat yksinäisessä seudussa metsän äärellä. Idässä aurinko punasi
taivaan, verhoten niityt ja puitten latvat purppurahohteeseen. Ei
yhtään ihmistä näkynyt. Metsän sisällä oli eloa ja riemua. Orava
kiiti ylös puuta pitkin ja katseli korkeudestaan noita kolmea
vierasta. Siivelliset olennot tervehtivät iloisesti kultaista aamua,
ja vankeudesta vapautetut ihmislapset olivat valmiit sydämmestään
yhtymään luonnon kiitos- ja ylistysvirsiin. Kuitenkin he yhä pyrkivät
syvemmälle metsään, ja vasta kun olivat ehtineet niin pitkälle, että
saattoivat katsoa olevansa turvassa, etsi Martti sopivan lepopaikan
tuuhean lehvistön alta. Siihen he valmistivat Adelheidille pehmeän
sammalvuoteen, ja kuten väsynyt lapsi hän pian vaipui sikeään uneen.
Mutta Martti ja Waltrud vuorotellen valvoivat, uskollisesti vartioiden
kuningatartansa.
Sillä välin Gardalinnassa vallitsi kova kiihtymys. Kun vanginvartija
aamulla astui kuningattaren vankihuoneeseen, oli ovi lukitsematon ja
komero tyhjä. Mykkänä pelästyksestä hän tuijotti seiniin, sitten hän
tulella valaisi joka nurkkaa -- ja siinäpä hän näki aukon muurissa. Nyt
hänelle selvisi, mitä tietä vangit olivat päässeet pakenemaan. Mutta
kentiesi he vielä olivat piilossa jossakin linnanmuurien sisäpuolella.
Heti ilmoitettiin asiasta linnanvoudille, joka hirveästi pelästyi.
Berengarhan oli hänet pannut vastaamaan kuningattaresta! Kaikki
paikat tutkittiin ja haettiin. Maanalaisen käytävän loppupäässä oleva
aukko löydettiin, ja jalansijat siinä kohdassa, mistä he olivat
tehneet vaarallisen hyppäyksensä, havaittiin myöskin; mutta sitten
oli yötuuli tasoittanut hiekan, niin ettei jälkiä voitu edemmäksi
seurata. Kuitenkin linnanvouti katsoi luultavaksi, etteivät he olleet
valinneet raivaamatonta rantatietä, joka johti pohjoiseen päin, vaan
ohjanneet askeleensa Minciota kohti. Lentoviestillä ilmoitettiin
asiasta heti Berengarille, ja hänen ja Willan raivossa ei ollut määrää.
Suuri asestettu joukko lähti liikkeelle, sen etupäässä Berengar itse.
He ratsastivat hyvää vauhtia Gardajärvelle; sieltä heidän oli määrä
hajaantua eri haaroille paremmin löytääkseen pakolaiset. Ja sitten
tapahtui, että Berengar, annettuaan tuimat nuhteet velvollisuutensa
unohtaneelle linnanvouti paralle, lähti asestetun parvensa etupäässä
ratsastamaan samaa tietä, jota pakolaisraukat edellisenä yönä kulkivat.
Nämä olivat kyllä ennättäneet edelle, sillä päivä oli jo ainakin
puoleen kulunut, ennenkuin takaa-ajajat pääsivät liikkeelle. Mutta
olihan tietysti hevosmiesten helppo saavuttaa jalkaisin kulkijat.
He ratsastivat ohi metsän, josta pakenijat aamulla etsivät suojaa,
mutta eivät heistä mitään jälkeä nähneet. Mincion luo he ehtivät
vielä samana iltana. Virran ympäristöissä he tutkivat tarkkaan joka
paikan ja kyselivät laivureilta ja kalastajilta, oliko joku sieltä
kulkenut ylitse vastakkaiselle rannalle. Mutta kalastajat eivät olleet
ketään nähneet. Siis Mincion yli he eivät olleet vielä päässeet. Tämä
tieto rauhoitti rajakreiviä, ja hän palasi myöhään illalla kotiin,
alkaaksensa seuraavana päivänä jälleen etsintänsä.
Kaiken tämän oli viisas munkki edeltäpäin arvannut ja sen mukaan tehnyt
suunnitelmansa. Niin kiihkeästi kuin kuningatar toivoikin pääsevänsä
tästä seudusta pois, ei Martti kuitenkaan suostunut lähtemään
eteenpäin, ennenkuin yöllä. Päivällä heidän täytyi pysytellä jossakin,
missä tasankomaa vain suinkin tarjosi heille piilopaikan. Kun he ensi
aamuna pakenemisensa jälkeen olivat tarpeeksi levänneet sekä ravinneet
itseänsä leivällä, jota munkki oli heille säästänyt ja ottanut
mukaansa, kävelivät he hitaasti ja varovasti eteenpäin metsässä, yhä
etelää kohti. Ennen yön ehtimistä he taas lepäsivät, mutta pimeän
tultua munkki vei heidät hyvälle raivatulle polulle, johon hän ei
arvellut takaa-ajajain yöaikana osuvan.
Tällä tavalla meneteltiin monta päivää, kunnes leipä loppui ja nälkä
rupesi rasittamaan. He olivat päässeet metsän läpi, joka näinä päivinä
oli heitä suojellut. Yön kuljettuaan he näkivät aikaisin aamulla
edessänsä lavean tasangon täynnä uhkeita viljavainioita, mutta ei
puita eikä pensaita. Naisten rohkeus lamaantui. "Mihin nyt saatamme
piiloutua? Palatkaamme takaisin metsään!" pyysi kuningatar.
"Emme suinkaan sitä tee", vastasi munkki. "Palata takaisin emme
saa. Tuolla lännessä päin vähän lounaiseen suuntaan juoksee Mincio.
Sinne meidän täytyy kulkea ja päästä vastakkaiselle puolelle, jotta
takaa-ajajat kadottavat jälkemme. Ja katso, kuningatar, miten korkeita
viljankorret ovat! Eivät ne aina niin pitkiksi kasva! Taivaan suuri
Herra ehkä ajatteli meitä, kun hän kasvatti ne noin korkeiksi."
Lohdullisilta kuuluivat vanhan munkin sanat. Mutta levottomana
hän näki, miten Adelheid oli uuvuksissa nälästä, puutteesta ja
vaivalloisesta kävelystä. Myöskin Waltrud oli levoton. Hellästi hän
piti kätensä väsyneen Adelheidin ympärillä ja sanoi:
"Tule, valtijatar, piiloutukaamme vainioon. Ehkä tähkissä on kypsiä
jyviä, joilla voimme nälkämme sammuttaa."
Mutta he pettyivät, sillä vilja ei ollut kypsää, ja neuvottomina
katsoivat molemmat munkkiin.
Tämä kuitenkin keksi neuvon.
"Menkäämme suoraan tämän vainion poikki. Minä taivutan korret sivulle
päin, niin että sotketut paikat eivät ilmaise, mistä olemme kulkeneet.
Sitten menemme eteenpäin aina virralle asti. Siellä lepäätte viljan
suojassa ja minä käyn kalastajamökeissä kerjäämässä armopaloja. Moni
kuljeksiva veli kävelee kerjäten maita pitkin, sen kansa kyllä tietää,
eikä se herätä mitään huomiota. Veli Martti on heille tuntematon. Ole
nyt levollinen, kuningatar, ja rohkaise mielesi. Herra on tähän asti
meitä auttanut; jättäisikö hän meidät nyt? Ei, sitä en milloinkaan voi
uskoa!"
Kiitollisena katsoi kuningatar häneen, ja sitten hän rohkeana
alkoi matkansa toisten mukana viljan läpi. Korret olivat niin
korkeat, että ne hyvin ulottuivat heidän ylitsensä. Kun he tulivat
matalakasvuisempaan tahi tyhjään kohtaan, tähyili munkki ensin
ympärilleen. Kerran he uskalsivat ryömiä paljaan pellon ojaa pitkin,
kunnes taas pääsivät korkean viljan suojaan. Mutta niin tuskallinen
oli heidän pelkonsa silloin, ettei heitä enää haluttanut yrittää samaa
toistamiseen. Sentähden he päättivät pysyä alallansa iltaan asti.
Munkki pani tarkkaan merkille paikan ja lähti hakemaan ruokavaroja.
Virta ei ollut tästä kaukana. Etäältä kuului vaunujen jyrinä, kun
ajettiin maantiellä rantaa pitkin. Waltrud laittoi kuntoon vuoteen
kuningattarelle ja itselleen, ja sitten he molemmat paneutuivat
levolle. Adelheid nojasi päänsä uskollisen ystävättärensä rinnalle, ja
pian he kumpikin vaipuivat syvään uneen.
Kuinka kauan olivat nukkuneet, sitä he eivät tietäneet, mutta äkkiä
he hypähtivät pystyyn -- mitä oli tämä? Eiköhän kaukaa kuulunut
hevosenkavioitten kapsetta? Se tuli lähemmäksi, -- niitä tuntui
olevan paljo! Veri jähmettyi heidän suonissansa. Hätäisenä tarttui
Adelheid Waltrudiin, mutta tämä painoi hänet lempeästi alas maahan,
laskeutui itsekin aivan hänen vierellensä ja kuiskasi: "Vapahtaja meitä
suojelkoon!"
Aina selvemmin kaikui kavioitten kapse. Tie kulki varmaan aivan läheltä
heidän piilopaikkaansa, sillä nyt kuului miesten ääniä. Äkkiä kajahti
kovaääninen "seis!" Adelheid vavahti -- se oli Berengarin ääni!
Ratsastajat seisahtuivat; he astuivat pois hevosten selästä ja
hajaantuivat eri tahoille.
"Virralle! Siellä niitten täytyy olla! Pian! Onko teillä lyijyä
jaloissanne?" Näin komensi rajakreivi vihoissaan.
"Ei lähellä eikä kaukana näy mitään, herra!" huusi yksi.
"Eikä kukaan ole joen yli lähtenyt, sanovat kalastajat!" huusi toinen.
"Herra, he ovat varmaankin nälkään menehtyneet", tuumi kolmas.
"Pöllöpää!" oli Berengarin vihainen vastaus. "Pollöpäitä olette kaikki,
ja laiskoja sitäpaitsi. Etsikää kunnes löydätte!"
Kuumuus oli paahtava, hevoset hiestä märkinä. Yksi miehistä puhui
rajakreiville muutamia sanoja, joita naiset eivät kuulleet.
"No tehdään niin, me lepäämme, mutta sitten etsimme kahta tarkemmin!"
sanoi rajakreivin ääni.
Aivan lähelle sitä paikkaa, jossa molemmat naiset piilivät epätoivoisen
tuskan vallassa, jäi nyt Berengarin joukko pitämään lepoa. Raaka
leikkipuhe tunki aina naisten korviin asti, ja Berengarin sanat olivat
raaimmat.
Adelheid ja Waltrud makasivat hiljaa, äänettä, hartaasti rukoillen.
Vihdoinkin annettiin merkki, että lepoaika oli loppunut ja etsintä
alotettava. Molemmat naiset jo huoahtivat helpotuksesta, kun samassa
äkkiarvaamatta yksi ratsastaja ajaa karautti suoraan viljamaahan. Se
oli Berengar itse.
"Olisi minulla nyt vain käsissäni tuo kirottu nainen", huusi hän
hampaitaan kiristäen, "niin minä kyllä näyttäisin, ettei häntä
enää haluttaisi karkuun lähteä. Näillä paikoin hänen täytyy olla!"
Keihäällään hän hajoitteli korsia puoleen ja toiseen. Onnettomat naiset
näkivät kärjen kiiltävän päänsä yläpuolella ja luulivat olevansa
hukassa!
Mutta Herra Jumala sokaisi tuon jumalattoman miehen silmät niin, ettei
hän mitään muuta nähnyt kuin viljan vainiolla. Muutaman kerran hän
vielä koetti keihäällään pistää korsikkoon, kunnes hän vihdoin kiroten
jätti pellon.
Molemmat naiset tuskin uskalsivat hengittää. He kuulivat ratsastajien
etenevän yhä kauemmaksi, kunnes kavioiden kopina vihdoin taukosi aivan.
He olivat pelastuneet!
Silloin he nousivat molemmat ylös ja vaipuivat itkien toistensa
syliin. Sitten he polvistuivat ja kiittivät palavasti Jumalaa tästä
ihmeellisestä pelastuksesta.
Kun aurinko kallistui lähemmäksi länttä, tuli Martti takaisin. Hän
oli löytänyt sääliviä sydämmiä ja anteliaita käsiä, jotka jakoivat
hänelle, mitä hän tarvitsi. Pakolaiset eivät milloinkaan olleet niin
nauttineet maallisista lahjoista kuin nyt. Heidän sydämmensä tulvehti
kiitollisuudesta, ja Marttikin itki ilokyyneleitä. Ihmeellistä kyllä,
hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ratsastajista mitään. Oli tosiaankin
heidän uskoansa vahvistavaa nähdä, miten selvästi Jumalan käsi oli
heitä suojellut, he kun aamulla jo olivat olleet ihan epäilyksissä; ja
vahvistettuina sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta he illalla taas
jatkoivat vaivalloista matkaansa.
* * * * *
Vähän alempana virran luona oli yksinäinen kalastajamökki. Oli
varhainen aamuhetki, ennen koitteen aikaa, kun ahkera kalastaja oli
lähtenyt ulos mökistään ja irroitti venettänsä rannalta soutaaksensa
ulos työhönsä. Virta levisi tässä kohden melkein järveksi, ja vain
epämääräisin piirtein erottui toinen ranta aamuhämärässä.
Äkkiä rupesi kalastaja kuuntelemaan; oli ikäänkuin hän olisi kuullut
askeleitten lähestyvän. Hän katsoi taaksensa, ja tosiaankin siellä
polulla, joka johti hänen asuntoonsa, näkyi kolme olentoa, jotka
kiirehtivät rantaa kohti. Ihmeellisiltä he näyttivät. Etupäässä
kulki munkkikaapuun verhottu vanha mies ja sitten kaksi naista
rikkirevityissä vaatteissa, tomuisina ja hiukset kampaamattomina.
"Voitko saattaa meidät tästä ylitse?" kysyi munkki kiihkeästi. "Näen,
että aiot irroittaa veneesi lähteäksesi vesille. Oi, ota meidät
mukaasi!"
Mies katsoi epäluuloisesti noihin kolmeen. "Keitä olette?" kysyi hän.
"Te näytätte hyvin epäilyttäviltä. Oletteko tehneet jotakin pahaa?
Olkoon silloin kaukana minusta, että auttaisin teitä pakenemaan. En
myöskään ole aikonut lähteä toiselle rannalle."
"Me olemme onnettomat, ellet vie meitä virran ylitse! Mutta rikollisia
emme ole."
"Niin on helppo sanoa", vastasi hän kuivasti. "Kuinka minä saatan
teihin luottaa? Kummallisilta te näytätte. Keitä te olette?"
Vastauksen sijasta pyysi munkki yhä kiihkeämmin. "Taivaan siunaus
vuotakoon ylitsesi, jos meitä autat!"
Mutta mies pudisti päätänsä vastaten: "Moni puhuu taivaasta ja taivaan
Herrasta, mutta ei kuitenkaan hänestä mitään välitä, jopa pyhässä
Rooman kaupungissakin kuuluu olevan sellainen asiain laita, niin olen
kuullut sanottavan."
Silloin Adelheid laskeutui polvilleen hänen eteensä ja rukoili tuskan
valtaamin katsein: "Vie meidät ylitse, niin Herra sinua siunaa!"
Myöskin Waltrud yhtyi molempien toisten rukoukseen, ja mies näytti
aprikoivan, mitä hän tekisi.
"No niin, kyllä saatan viedä teidät ylitse, mutta maksakaa ensin, sillä
minä olen köyhä. Koska te niin kiihkeästi tahdotte päästä toiselle
rannalle, ette tietenkään kitsaile rahojen suhteen. Jos lykkäisitte
tuonnemmaksi maksamisen, voisitte unhottaa koko asian."
Hämmästyneinä katsoivat pakolaiset toisiinsa; mistäpä he rahoja
ottaisivat? Adelheidin silmät täyttyivät kyynelillä. "Ei meillä ole
mitään, ei rahaa eikä rahan arvoista."
Waltrudin silmät välähtivät. Nopeasti hän otti kaulastaan nauhan
ja irroitti rannerenkaan, jota hän alituisesti siinä säilytti
vaatteittensa sisäpuolella.
"Tässä on jotakin, jolla on raha-arvoa", sanoi hän. "Jos olet siihen
tyytyväinen, niin ota se, mutta auta meitä täältä pois. Joka hetki on
kallis."
Kummastuneena katseli kalastaja koristetta ja sitten tyttöä.
"Tämä on tosiaan arvokas kapine", sanoi hän, samalla ikäänkuin punniten
sitä kädessään.
Mutta Adelheid huudahti: "Ei, sitä et saa antaa! Sehän on ainoa esine,
josta kadonnut veljesi sinut voi tuntea. Sitä perintöä et saa minun
tähteni hävittää, rakas uskollinen Waltrud!"
"Ah hallitsijatar, henkeni minä halusta antaisin puolestasi, jos sillä
voisin sinut pelastaa", sanoi tyttö kyynelsilmin. "Ja nyt, kalastaja,
joudu! Vai eikö tässä ole tarpeeksi maksua?"
Mutta mies empi, yhä pidellen rannerengasta käsissään. Hänen
uteliaisuutensa oli herännyt, ja nyt hän sanoi:
"Kertokaa minulle keitä olette, ja miksi olette niin kiihkeitä ja
hätäisiä. En vie teitä ylitse, ennenkuin saan sen tietää."
Levottomana katsoi Adelheid munkkiin. Tämä sanoi: "Me tahdomme
ilmoittaa sinulle, kutka olemme, mutta ensin sinun täytyy vannoa pyhän
Jumalan nimessä, että et meitä ilmianna. Lupaatko sen? Ja kun nyt
kuulet, kuinka suuri on hätämme, niin et varmaankaan kieltäydy meitä
auttamasta."
Kalastaja vannoi juhlallisesti valan, ettei hän kenellekään
ilmoittaisi, mitä munkki hänelle nyt aikoi kertoa. Silloin Martti
ilmaisi hänelle, että se nainen, joka seisoi hänen edessään, oli
hänen laillinen kuningattarensa, kuningas Lotharin leski, joka nyt
pyysi apua. Suurimmassa kiireessä hän kertoi, miten kuningatar oli
vangittu ja pelastettu ja miten hän nyt oli pakoretkellä, päästäksensä
Berengarin kostosta.
Syvästi liikutettuna kalastaja kuunteli. Sitten hän antoi takaisin
rannerenkaan sanoen: "Olkoon minusta kaukana sellainen ahneus, että
ottaisin teiltä ainoan kalliin esineen, kun olette hädässä. Pidä
se kuningatartasi varten, tyttö, sillä minä pelkään, että teidän
vastuksenne eivät vielä ole lopussa."
Sitten hän viittasi heitä astumaan veneeseen. Hiljaa he noudattivat
kehoitusta. Pian olivat airot vedessä, ja he pääsivät turvallisesti
toiselle rannalle.
Kyyneleet silmissä kuningatar lämpimästi puristi vanhan kalastajan
kättä hyvästiksi, ja toiset tekivät samoin. Ukon ahvettuneet kasvot
värähtelivät, kun hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, siihen asti
kunnes he katosivat korkean kahilan taakse ja kiirehtivät eteenpäin
metsäseutua kohti.
Jumala oli nyt taas pelastanut heidät Berengarin joukkojen käsiin
joutumasta. Sillä kun takaa-ajajat vielä samana päivänä tulivat
kalastajamökille, näkivät he ukon rannalla paikkaamassa verkkojaan,
mutta turhaan he koettivat saada tietoja pakolaisista, sillä ukko
puhui vain järjettömiä asioita ja näytti tavattoman yksinkertaiselta.
Kiivaasti hän hosui tielle päin, mistä he juuri olivat tulleet, joten
muutamat sanoivat häntä mielipuoleksi ja toiset taas luulivat hänen
tarkoittavan, että pakenijat olivat sinnepäin menneet. Äänekkäästi
kiroten he lähtivät vihdoin takaisin.
Kun he olivat poissa, nousi kalastaja ylös ja hykersi tyytyväisenä
käsiään. "Nuo olkoot vain harhateillä, mutta taivaan Herra lähettäköön
kuningattarelle enkelinsä viemään hänet turvaan!"