Hiljaisena ja hylättynä seisoi Colombierin linna, jossa kuninkaantytär
oli viettänyt lapsuutensa onnelliset päivät. Kuninkaallinen vouti
hallitsi nyt linnaan kuuluvaa maatilaa, pitäen kunnossa ympärillä
olevia alueita. Mutta linna oli autio, sillä jo enemmän kuin vuosi
oli kulunut siitä kuin kuningatar hovineen oli muuttanut Lausanneen
Genèvejärven lähitteille. Täällä me hänet tapaamme kuninkaallisessa
linnassa uskollisesti täyttämässä velvollisuuksiaan, kuten ennen
Colombierissa ja sen ympäristöillä.
Bertha rouva oli vanhentunut. Hänen hiuksensa olivat käyneet
harmahtaviksi, ja hänen lempeillä kasvoillaan ilmeni hiljaisen surun
piirteitä, joita ei niissä ollut ennen näkynyt. Huoli puhui hänen
katseestaankin, kun hän nyt siinä istui pitäen noita ennen niin
ahkeria käsiänsä ristissä polvillaan ja tähyillen miettiväisenä kauas
etäisyyteen. Hän ajatteli Adelheidiä ja oli levoton tyttärensä tähden,
sillä hän ei pitkään aikaan ollut mitään kuullut hänestä.
Viereisestä kammarista kuului lapsen ääni, ja nyt Bertha rouvan
kasvoille valahti äidillinen hellyys. Ovi avattiin, ja vanhan hoitajan
taluttamana tyllersi sisään pieni tyttönen, vielä vähän epävarmoin,
alottelevin askelin. Se oli pieni Emma, Berthan tyttärentytär. Hellästi
hän otti lapsen polvilleen, ja tämä nojautui turvallisesti vasten
isoäitinsä rintaa.
"Lapsi raukka", sanoi hän silittäen hänen pehmeätä tummaa tukkaansa.
"Kovin aikaisin on sinun täytynyt jäädä isättömäksi, -- ehkä myöskin
äidittömäksi! Sen tietää ainoastaan suuri taivaan Herra."
Kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän kuivasi heti silmänsä, sillä
lapsi ei saanut nähdä surullisia kasvoja. Vuosi sitten oli hänen
tyttärentyttärensä saatettu hänen luoksensa, ja samalla oli tuotu
terveisiä tyttäreltä ja Lotharilta. Rukoilevin sanoin oli Adelheid
pyytänyt äitiänsä ottamaan lapsen hoitoonsa ja sulkemaan hänet
sydämmeensä. Huolestuttavalta kuului viesti Turinista, missä Lothar
makasi sairaana. Niin pian kun hän vain paranisi, he kiirehtisivät
äidin luo.
Äiti odotti päivä päivältä, ja yhä uudelleen ja uudelleen hän toivoi
pian saavansa sulkea heidät syliinsä; mutta hänen toivonsa oli turha.
Vihdoinkin tuli kuljeksiva veli Italiasta. Surullisia uutisia hänellä
oli; Bertha sen näki, ennenkuin mies ennätti puhuakaan, ja hänen
sydämmensä vavahti. Sitten viestintuoja kertoi Lotharin varhaisesta
kuolemasta, nuoren lesken surusta ja kansan mielipahasta, se kun oli
suurella rakkaudella kiintynyt vainajaan ja oli myöskin kuningattarelle
uskollinen. Hän kertoi myöskin kuningattaren palaamisesta takaisin
Paviaan, ja miten hän vanhaan tapaansa ystävällisesti oli alkanut
toimia kansan hyväksi.
"Entä Berengar?" kysyi Bertha.
"Hän on Veronassa. Huhutaan, että hän himoitsee kuninkaan arvoa, mutta
useimmat italialaiset ovat häntä vastaan, joten on luultavaa, ettei
hänen pyrkimyksensä onnistu."
Näin puhui sanansaattaja; mutta Bertha oli levoton, sillä hän tiesi,
ettei Berengar karttaisi minkäänlaista ilkityötä, jos hän vain sillä
pääsisi päämaaliinsa. Bertha ei luottanut italialaisiin. Myöskin
Lotharin tauti, josta kuljeksiva veli kertoi, antoi hänelle paljon
ajattelemisen aihetta, ja hänen sydämmensä kävi yhä raskaammaksi.
Hän aavisti tyttärensä olevan suuressa vaarassa. Miksi hän jäi sinne
noitten viekkaitten ihmisten joukkoon? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä
helmaan?
Näin suri ja rukoili kuningatar Bertha yötä päivää. Tänään hän oli
erittäin haikealla mielellä. Silloin astui vanha Dietrich sisälle.
"Hallitsijatar, tuolla ulkona seisoo mies, joka pyytää päästä rouva
kuningattaren puheille. Tomuiselta ja väsyneeltä hän näyttää, kuten
olisi vaeltanut monta päivää ja viikkojakin. Hän pyytää saada puhua
itse sinun kanssasi."
Bertha hätkähti. "Sanansaattaja Italiasta!" huudahti hän. "Antakaa
hänelle ruokaa, ja niin pian kuin hän on vähän virkistyksekseen
nauttinut, niin laskekaa hänet luokseni sellaisena kuin hän on!"
Dietrich kiirehti ulos, ja Bertha jätti pikku Emman hänen hoitajansa
huostaan. Sitten hän sykkivin sydämmin odotti sanansaattajaa.
Pian hän tulikin. Vaatteet ja kengät olivat rikkinäiset, ja hän oli
niin uupunut ja väsynyt, että kuningatar käski hänen istuutua.
"Sinä tuot minulle tietoja tyttärestäni!" sanoi Bertha.
"Niin, rouva kuningatar. Jumala suokoon, että minulla olisi parempia
viestejä ilmoitettavana! Mutta sinun täytyy saada tieto asioista,
vaikka ne ovatkin surulliset. Italian kuningatar on Berengarin
vallassa!"
Berthalta pääsi tuskan huudahdus. "Berengarin vallassa! Mitä sillä
tarkoitat? Vankinako?"
Mies nyökäytti päätänsä surullisesti. "Vankina, niin. Minä näin,
miten hänen lähettinsä tarttuivat heihin ja veivät heidät mukanaan,
-- kuningattaren, tytön ja heidän ratsastavat saattomiehensä sekä
hevosensa. Minä olin ainoa, joka töin tuskin pääsin pakoon. Olen
kulkenut jalkaisin vuorten yli, tietämättä teistä ja poluista; muuten
olisinkin tänne jo aikaa ennättänyt."
"Ah, miksi hän jäi sinne viekkauden maahan? Miksi hän ei kiirehtinyt
äitinsä luo?" valitti kuningatar.
"Hän oli kyllä jo matkalla luoksesi, kuningatar. Yöllä hän
uskollistensa kanssa pakeni Paviasta. Minä ratsastin hänen vaunujensa
edellä. Olimme aivan lähellä rajaa, kun Berengarin takaa-ajajat suurena
joukkueena saavuttivat meidät. Me puolustimme itseämme urhoollisesti,
mutta meitä oli liian pieni joukko. Muut miehet sidottiin ja vietiin
vankeina takaisin, ja minä olen kulkenut yötä päivää, saattaakseni
sinulle tämän sanoman."
"Kiitän sinua uskollisuudestasi, kiitän siitä, että tulit. Kerro nyt
minulle kaikki, mitä tiedät."
Ja mies puhui Berengarin ja Willan kruunauksesta Paviassa, molempien
hävyttömyydestä ja itsevaltaisuudesta, sekä miten he alituiseen
kehoittivat kuningatarta ottamaan puolisokseen heidän poikansa, ja
miten kuningatar sitten yöllä pakeni.
Kiihtyneenä oli Bertha kuningatar kuunnellut. Mutta samalla kun hän
oli saanut varman tiedon tyttärensä kohtalosta, heräsi hänessä myöskin
entinen toimintahalu ja voima uuteen eloon.
"Minä kiitän sinua", hän sanoi. "Nyt kammariherra pitäköön huolta
siitä, että saat puhtaat vaatteet yllesi ja vuoteen lepuuttaaksesi
uupuneita jäseniäsi, sillä sinä olet aivan voivuksissa."
Miehen voimat olivat todellakin ihan lopussa. Palvelijan täytyi
taluttaa hänet ulos.
Sitten Berthalla oli pitkä neuvottelu Dietrichin ja Lausannen piispan
kanssa. Mihinkä Adelheid oli viety, sitä sanansaattaja ei tietänyt,
mutta luultavaa oli, että rajakreivi oli vienyt hänet Veronaan. Bertha
ei yksin voinut mitään tehdä Berengaria vastaan. Vielä oli hänen Konrad
poikansa kuningas Oton hovissa, ja Berthan velvollisuutena oli siis
maan hallitus. Mutta kukapa johtaisi sotajoukkoa ilkiötä vastaan?
"Ainoastaan Otto kuningas voi auttaa, hän, koko kristikunnan
mahtavin herra", sanoi piispa. "Mutta hänellä on paljon tehtävää ja
järjestettävää laveassa valtakunnassaan. Kuitenkin olen sitä mieltä,
ettei hän tällaista konnantyötä jätä rankaisematta. Meidän nuori
kuninkaamme Konrad on saavuttanut hänen suuren suosionsa, sen me
tiedämme. Lähetä sana pojallesi, oi kuningatar, hän on sinun ja omassa
nimessään rukoileva mahtavaa ruhtinasta tässä asiassa auttamaan."
Tämä neuvo tuntui kuningattaresta hyvältä, ja hän päätti lähettää
joukon ylimyksiänsä Saksan kuninkaan hoviin. Ennenkuin he ehtivät
lähteä, saapui uusi sanansaattaja Italiasta. Se oli Veronasta tullut
ratsastaja, joka ennen oli asunut Paviassa ja siellä saanut kokea
paljon hyvyyttä kuningas Lotharilta ja hänen puolisoltaan. Ystävien
avustamana rahallisessa suhteessa oli hän salaa kiireimmiten lähtenyt
matkalle tunnettuja teitä myöten vuorten poikki Lausanneen.
"Kuningatar", sanoi hän kiihkeästi kuuntelevalle Bertha rouvalle, "minä
näin tyttäresi. Rajakreivin takaa-ajajat olivat saavuttaneet hänet
hänen pakomatkallaan ja veivät hänet vaunuissa Veronaan rajakreivin
linnaan. Oli ilta, mutta kuitenkin minä hänet tunsin. Hänen rinnallaan
istui kultakutrinen tyttö; sinä kyllä tiedät, kuka. Hän katseli
ympärilleen, näki ja tunsi minut ja iski minulle silmää. Niin että muut
eivät voineet kuulla, hän kuiskasi minulle: 'Olemme vaarassa; kiirehdi
Bertha rouvan luo.' Hänen silmänsä katsoivat minuun niin tuskallisen
rukoilevasti, että se liikutti sydäntäni. Olen kulkeva kauppias. Minä
toimitin asiani Veronassa ja palasin Paviaan. Kaikki Pavian asukkaat
rakastavat ja kunnioittavat kuningatarta, mutta siellä on paljon
Berengarin vakoojia, joita he pelkäävät. Sain kuitenkin kootuksi
rahoja, jotta voin suorittaa tämän pitkän matkan."
"Kiitän sinua", sanoi Bertha liikutettuna, "sinua, uskollisen Waltrudin
sanansaattajaa."
"Minulla on vielä enemmän kerrottavaa", jatkoi mies. "Onko kuningatar
vielä Veronassa, sitä en tiedä. Hirveitä uhkauksia vankeudesta ja
kahleista lienee Willa puhunut. Sitä kuiskailtiin viimeisinä viikkoina,
jolloin olin Veronassa. Myöskin kuulin, että Berengar oli kutsunut
Gardalinnan linnanvoudin luokseen ja kauan jutellut hänen kanssaan.
Enempää en tiedä, oi kuningatar, mutta tämä minun täytyi sinulle
kertoa, jotta sinä et tietämättömänä apuasi lähetä."
"Gardalinna! Sinä luulet, että tuo jumalaton mies on lähettänyt hänet
sinne?" huudahti kuningatar kauhistuneena.
"Se ei ole mahdotonta. Ja minä tahdon ilmoittaa, että me Pavian
kaupunkilaiset olemme väsyneet hänen vallanpitoonsa, sillä hirmuvaltias
ja hirviö hän on, ja me pyydämme takaisin oikeata kuningatartamme,
kuningas Lotharin leskeä, jos voit auttaa meitä, niin auta!"
Surullisesti pudisti Bertha päätään.
"En minä voi, mahtavamman täytyy se tehdä, mutta kyllä koetan saada
sanan sille mahtavammalle. Jo varustetaan joukkoa matkalle, ja sinun
sekä Italiasta tulleen hevosten ohjaajan on lähdettävä mukaan."
Seuraavana päivänä lähettiläät alkoivat matkansa. Bertha oli käskenyt
heidän rientää. Ja sillä aikaa kuin he kulkivat tietänsä eteenpäin,
rukoili Bertha lakkaamatta, että taivaallinen Isä johdattaisi hänen
lapsensa pois vankilasta vapauteen.