Ihanan Gardajärven kaakkoisella rannalla kohosi ulkonevalla
kallionkielekkeellä luja linna, jota nimitettiin Gardalinnaksi.
Sen muurit, huiput ja tornit kuvastuivat järven smaragdivihreisiin
aaltoihin. Kukistumattomalta, mahdottomalta valloittaa se näytti
katsojalle, sillä maan puolelta sitä suojasivat paksut muurit ja
vallit, ja toinen puoli ulottui järveen asti päätorneinensa, jota
aallot huuhtelivat yöt päivät. Torni oli kuin linnoitus kapeine
ikkunakomeroineen, jotka eivät olleet korkeammat eivätkä leveämmät
kuin tavalliset ampumareijät. Moni vanki oli täällä saanut viettää
pitkällistä surullista elämää, näkemättä enää milloinkaan päivän valoa.
Tuohon torniin oli Adelheid ja Waltrud viety, -- yön pimeydessä,
jotta ei huhu Berengarin ja Willan pahasta työstä leviäisi. He
olivat jo viikkoja istuneet alhaalla ahtaassa kosteassa huoneessa,
jonka lattia oli syvemmällä kuin järven pinta. Niin korkealla, ettei
sinne voinut ulettua, oli pieni aukko muurissa. Himmeä valo, joka
siitä kajasti, teki synkän, kamalan vankilan vielä pelottavammaksi.
Järven puoleista seinää pitkin tippui vesi lakkaamatta. Kostea oli
myöskin vankilan alaston multalattia. Vastapäätä ulkoseinää oli kaksi
kehnoa, huonoilla peitteillä varustettua olkivuodetta. Pöytä ja kaksi
keikkuvaa tuolia oli siellä -- eikä muuta mitään. Synkännäköinen
vanginvartija toi heille illoin aamuin vettä ja vähän ruokaa. Berengar
ja Willa tahtoivat salaisella, mutta varmalla tavalla päästä pelätystä
kilpailijattarestaan. He kyllä tiesivät, että näin kammottavassa
paikassa ja näin huonolla ravinnolla ei vahvemmatkaan voimat kauan
kestäisi.
Surulla näki Waltrud, miten hänen rakkaan hallitsijattarensa posket
päivä päivältä yhä kalpenivat, kätensä soukistuivat ja liikkeet
kävivät voimattomammiksi. Monta palaa hän säästi, jotta ne tulisivat
kuningattaren hyväksi. Mutta mitä se auttoi? Ravinto, joka heille
annettiin, riitti kunnolla tuskin yhdelle. Kun kuningatar nukkui,
otti uskollinen tyttö peiton omasta vuoteestaan, suojataksensa sillä
hallitsijatartansa, jotta hän ei niin paljon kärsisi kylmyydestä ja
kosteudesta. Itseänsä ei hän ollenkaan ajatellut.
Päivä päivältä ja myöskin öisin he aina kuulivat aaltojen
yksitoikkoisen loiskeen vankilan muuria vasten. Siten aika hitaasti
kului eteenpäin. Tosiaankin toivoton tila Italian kuningattarelle!
Mutta hän ei joutunut epätoivoon. Kovassa hädässään ja
sydämmentuskassaan hän huusi Herralle, jolta kaikki apu tulee, Israelin
vartijalle, joka ei nuku.
He lohduttivat toinen toistaan sillä, mitä he Jumalan sanasta olivat
säilyttäneet muistissaan. Niin, jopa ulkonaistakin lohdutusta he
löysivät lohduttomassa tilassaan. Sehän oli ikäänkuin pelastus, kun
heidän ei enää tarvinnut nähdä Willaa ja Berengaria. Elämä vankilassa
tuntui melkein siedettävämmältä kuin Veronan linnassa. Kapeasta
ikkunasta loisti aina silloin tällöin joku tähti heidän vankilaansa, ja
sen kirkkaus oli ikäänkuin tervehdys taivaasta. Nyt saattoi Adelheid
surunvoittoisella mielellä iloita siitä, että hänen rakastettu
puolisonsa oli ikuisiksi ajoiksi vapautettu kaikesta sydänhuolesta ja
tuskasta. Lujalla luottamuksella hän lakkaamatta rukoili vapahdusta
tästä kamalasta vankilasta -- kuinka ja millä tavalla, sen asian hän
jätti Jumalan haltuun. Ehkäpä Isän tahto oli pian ottaa hänet ylös
rauhan majoihin. Siihenkin hän mielellään oli valmis tyytymään.
Ainoastaan yksi asia painoi joskus raskaasti hänen mieltänsä, ja se
oli muisto hänen pienestä tyttärestään Emmasta. Oliko hän nyt isoäidin
luona? Mitään tietoja hän ei ollut heistä saanut, vaikka melkein
vuosi oli kulunut siitä, jolloin hän lähetti pienen lapsensa luotaan
Turinissa. Kuka olisikaan voinut hänelle tuoda tietoja tähän vankilaan?
Kukapa muu edes tiesi hänen kohtalostaan kuin ne, joitten vallassa hän
oli. Hän ei voinut muuta kuin laskea tämänkin surun isättömien Isän
sydämmelle.
Eräänä päivänä istuivat he molemmat vierekkäin surullisesti vaieten.
Silloin avattiin ovi tavattomaan aikaan, ja se, joka astui sisään, ei
ollut vanginvartija, vaan leveään taljaviittaan puettu mies. Piirteitä
ei voinut erottaa hämärän tähden.
"Herra olkoon kanssanne!" tervehti hän latinan kielellä. Pehmeä
ja sointuva oli hänen äänensä, ja se vaikutti aivan erikoisesti
vangittuihin, jotka eivät pitkään aikaan olleet kuulleet muuta kuin
vanginvartijan synkän ja raa'an äänen. Hengellinen mies hän oli
tervehdyksestä päättäen, ja puvusta arvaten luultavasti joku munkki.
Hänen tultuaan lähemmäksi he saattoivat erottaa, että hänellä oli
kalpeat laihat kasvot ja syvät silmät, jotka säälivästi katselivat
noita kahta vangittua naista.
"Kuka olet?" kysyi Adelheid. "Kuka laski sinut sisään ja mitä
määräyksiä meille tuot?"
"Olen munkki, vanki kuten te. Mutta minun koppini ei ole puoleksikaan
niin kehno kuin teidän. Jumalan rangaistus kohdatkoon niitä, jotka ovat
syösseet Italian kuningattaren tällaiseen hautaan!"
"Ystävältä sinä näytät. Oi sano, miksi tulit tänne?"
"Auttaakseni ja lohduttaakseni sinua, kuningatar, olen minä tullut.
Linnan päällikkö tietää, että tein sen; niin, hän on itse minut
lähettänyt tuomaan teille kirkon lohdutusta."
"Tähän asti se mies ei ole paljoakaan piitannut kuningattaren
hyvinvoinnista", muistutti Waltrud. "Katso ympärillesi, onko tämä hauta
-- joksi tätä oikein nimitit -- sen näköinen?"
Sanat kuuluivat katkerilta, ja munkki nyökäytti päätänsä.
"Kuitenkin hän, luullakseni, ajattelee teidän sielujenne parasta. Ehkä
hän on saanut käskyn Berengarilta, taikka ehkä hänen omatuntonsa on
hänet siihen vaatinut -- kukapa sen voi tietää? Eilen hän kutsutti
minut luoksensa ja puhui silloin sinusta, jalo rouva. Sinun tilasi,
sanoi hän, on kurja, ja minä sain tehtäväkseni esittää sinulle, että
käyttäydyt väärin, kun yhä yksipäisesti pysyt taipumattomana. Minun
piti kehoittaa sinua myöntymään Berengarin tahtoon. Niin kuuluivat
hänen sanansa, joita minä ääneti kuuntelin. Mutta parempaa lohdutusta
minä sinulle tuon, oi kuningatar, kuin tuollaisen kehoituksen, jota et
milloinkaan voi seurata. Aina siitä asti kuin jouduit näitten muurien
sisäpuolelle, on sydämmeni vuotanut verta niin usein kuin olen sinua
muistanut. Minä tulen ystävänä ja pyydän auttaa sinua sillä tavalla
kuin osaan ja kykenen."
"Kiitos sinulle!" sanoi Adelheid itkusilmin. "Ah jospa tietäisit, miten
hyvää sinun sääliväiset sanasi tekevät meille raukoille! Sen jälkeen
kuin tänne tulimme, emme ole kuulleet mitään muuta kuin vanginvartijan
raa'an äänen."
"Jos tahdot auttaa meitä", sanoi Waltrud, "niin pidä huolta siitä, että
kuningatar saa lämpimän peitteen, paremman vuoteen ja parempaa ruokaa."
"Koetan tehdä mitä voin", sanoi mies. "Linnan päällikkö ei näytä
pahalta eikä sydämmettömältä, mutta hän pelkää Berengaria. Minun
hän antaa kulkea muureilla ja pihoilla. Saanpa myöskin käydä
vankilakomeroissa ja puhua vankien kanssa. Hän ajattelee, että
veli Martti on mies, josta ei ole kenellekään vahinkoa. Kaikki
vahtisotamiehet tuntevat minut, eivätkä sano minulle mitään. He
kuuntelevat mielellään, kun puhun heille."
"Miksi olet vangittuna? Vaikea minun on uskoa, että sinä olisit mitään
ilkityötä tehnyt", sanoi kuningatar.
Munkki hymyili. "Olin oppineen Luitprandin ystävä ja toveri. Hän eleli
kauan kuningas Hugon hovissa ja sitten meni Berengarin tuo. Tiedäthän,
että hekin nyt ovat joutuneet keskinäiseen epäsopuun?"
"Kuulin siitä puolisoni kautta. Mailandissa näin hänet tuossa
onnettomassa juhlassa."
"Niin", jatkoi veli Martti, "silloin hän äänekkäästi julisti sinun
ja kuningas Lotharin kiitosta. Pian sen jälkeen hän joutui kinaan
Berengarin kanssa. Luitprand pakeni, ja vihastunut rajakreivi kohdisti
suuttumuksensa minuun, pakolaisen ystävään. Siitä syystä jouduin tähän
linnoitukseen."
"Missä Luitprand nyt oleskelee?"
Veli Martti kohautti olkapäitään. "Ehkä Saksassa; missäpä hän muualla
olisi turvassa Berengarin vihalta? En ole sittemmin kuullut hänestä
mitään."
"Sinä kärsit viattomasti kuten mekin", sanoi kuningatar. "Toivon
kuitenkin, että suuri taivaan Herra voi meidät vapahtaa vankeudestamme."
"Sinä puhut totta, kuningatar", sanoi munkki. "Minäkin luotan lujasti
häneen ja uskon, että hän meidät pelastaa. Älkää kadottako rohkeuttanne
ja uskoanne, huomenna tulen takaisin."
Hän tulikin jälleen, ja vangitut iloiten tervehtivät häntä. Puhuessaan
hän tutkivasti tarkasteli vankikomeroa. Vihdoin hän veti taskustaan
mittanuoran ja rupesi mittaamaan vankilan korkeutta ja leveyttä.
Ihmetellen naiset sitä katselivat. Kun hän oli lopettanut työnsä, pisti
hän jälleen mitan taskuunsa ja sanoi: "Odottakaa huomiseen. Jos minun
toimeni täällä teitä ihmetyttää, niin älkää kuitenkaan tänään mitään
kysykö. Herra olkoon kanssanne!"
Niin hän sitten lähti, ja molemmat naiset jäivät keskenään tuumimaan
ja arvelemaan, mitä tämä kaikki merkitsi. Peitteen hän oli tuonut
kuningattarelle, ja siitä Waltrud iloitsi, sillä yöt olivat kovin
kylmät tässä kosteassa holvissa.
He eivät tietäneet mistä se johtui, että heidän sydämmensä tänään oli
niin täynnä toivoa. Eivät he koskaan olisi voineet uskoa kokevansa
sellaista iloa näitten vankilamuurien sisäpuolella. Mutta heille oli
yksinäisyydessään kylliksi ilon syytä, kun saivat nähdä ystävälliset
kasvot ja kuulla osaaottavia sanoja. Molemmat kiittivät Herraa, joka
yössä ja pimeydessä antoi ystävällisen tähden loistaa heille.
Täynnä uteliaisuutta he odottivat munkin tuloa seuraavana päivänä. Hän
astui sisään ystävällisesti tervehtien, ja kun hän oli lohduttanut
vankitovereitansa hurskailla ja ymmärtäväisillä sanoilla, jatkoi hän:
"Ja nyt työhön. Katsokaa tätä asetta." Se oli sorkkarauta, jonka hän
oli ottanut esiin taskustaan, tukeva, hyvin hiottu ase. He katsoivat
häneen kysyvästi, ja hän jatkoi:
"Eräs linnanpäällikön renki hankki tämän minulle. Mies oli minulle
kiitollinen lääkkeestä, jonka hänelle annoin pahanlaatuista
haavaa varten. Tiedättehän, että me munkit tunnemme kaikenlaisia
lääkkeitä, joita käytämme kansan hyväksi. Tämä rauta on minulle hyvin
tarpeellinen."
Hänen äänensä alentui hiljaiseksi kuiskeeksi, kun hän jatkoi:
"Minä tahdon vapauttaa teidät. Kyllä muurit ovat paksut ja lujat, mutta
kuitenkin toivon onnistuvani, vaikka siihen kyllä kulunee aikaa."
Waltrud oli hypähtänyt pystyyn ja jännittyneenä kuunnellut; nyt hän
sanoi: "Sinä aiot lävistää seinämuurin, jos oikein sinut ymmärrän.
Mutta sano, mitä olemme voittaneet, jos pääsemmekin pihalle? Vahvat
muurit ympäröitsevät linnaa ja pihoja."
"Kaikkea olen ajatellut ja punninnut. Tietenkään ei meitä paljoa
auta, jos pääsemme tämän muurin läpi", sanoi Martti, "ellen kaiva
maanalaista käytävää, joka ulottuu vallien ulkopuolelle. Ainoastaan
siinä tapauksessa on pako mahdollinen."
Kuningatar hengitti raskaasti. "Sinä ajattelet mahdottomuuksia! Mitenkä
sinä voisit sellaista saada toimeen, sinä yksin tuolla aseella?"
"Vasaran tuon mukaani huomenna ja ehkä myöskin kuokan. Guido renki on
uskollisesti minuun kiintynyt."
"Ja minä autan sinua", sanoi Waltrud päättävästi. "Rohkaise mielesi,
kuningatar! Vaikea on tehtävä, mutta suuri taivaan Herra ei jätä meitä
yksin. Minä luotan lujasti siihen, että hän meitä auttaa."
"Sinä puhut totta, tyttö", vakuutti veli Martti. "Luottakaamme häneen,
joka pelasti Danielin jalopeurain kuopasta ja päästi kolme miestä
elävänä tulisesta pätsistä. Hän on auttava meidätkin tästä vankilasta.
Rukoilkaamme häntä, ennenkuin alotamme työmme!"
He polvistuivat kostealle lattialle, ja munkki lausui hartaan
uskonrukouksen, pyytäen että Jumala antaisi hänelle voimaa, viisautta
ja armoa pelastaa nämä onnettomat heidän vankeudestaan.
Työ alkoi. Erääseen pimeään nurkkaan, johon ei ainoatakaan valon
välkettä voinut tunkea ylhäällä olevasta kapeasta ikkunaraosta,
tungettiin rauta-ase maanpinnan tason kohdalle. Mitä tarkimmin oli
Martti mitannut holvin syvyyden ja sen mukaan tehnyt laskelmansa. Kun
muurin murros kerran oli valmis, täytyi maanalainen käytävä kaivaa
ihan suoraan itää kohden. Myöskin ulkona valleilla hän oli toimittanut
mittauksia ja etevien mittausopillisten tietojensa avulla tarkasti
suunnitellut tien siihen ainoaan paikkaan, mistä heille oli mahdollinen
päästä vaaratta ulos päivänvaloon.
Kuten he olivat ennaltaan arvanneet, oli tässä kova työ munkille ja
Waltrudille. Muutama viikko kului, mutta vielä ei tuo paksu muuri ollut
läpimurrettu. Basalttikivi oli tavattoman kovaa, ja munkin työaseet
heikot. Ei hän myöskään uskaltanut työskennellä kauan kerrallaan,
sillä hän pelkäsi, että hänet huomattaisiin. Täytyi menetellä erittäin
varovaisesti. Usein Adelheid vavahti, kun vasaranlyönnit kaikuivat
holvissa. Eivätköhän ne voineet kuulua myöskin vartijan korviin,
ilmaisten koko yrityksen? Silloin he olisivat hukassa! Innokkaasti he
rukoilivat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän heitä suojelisi ja
antaisi heidän vaikean työnsä onnistun.
Ja se päivä tuli, jolloin Martti saattoi ilmoittaa: "Suuri kivi on
irrallaan! Nyt on vain pieni jäljellä, ja sitten on muurinaukko vapaa!"
Oi, miten kuningattaren sydän sykki kiitollisuudesta ja iloisista
toiveista! Tähän asti oli Jumalan suojeluksessa kaikki onnistunut. Ei
kukaan aavistanut, mitä nämä kolme olivat uskaltaneet yrittää tuolla
pimeässä holvissa. Vanginvartijan silmät olivat olleet kuin sokeat.
Vaikein asia oli vielä jäljellä. Aukko muurissa oli juuri niin suuri,
että yksi ihminen kerrallaan pääsi siitä ulos. Nyt oli maanalainen
käytävä kaivettava. Rohkeasti Martti alkoi työnsä. Waltrud levitti
irtikaivetun mullan vankilan lattialle ja polki sen kiinteäksi
jaloillansa. -- Työ oli pitkällinen ja vaivalloinen. Kesti kuukausia,
kunnes Martti ilmoitti, että hän nyt epäilemättä oli saavuttanut
määränsä. Käytävän äärimmäisestä päästä hän jo kuuli laineitten
loiskeen vasten rantaa. Mittaukset pitivät yhtä hänen laskujensa
kanssa. Käytävä loppui muutamia jalkoja alemmaksi maanpintaa. Viimeinen
murros oli tehtävä vasta aivan paon edellä, sillä muuten koko hanke
olisi voinut tulla ilmi.
Kevät oli siirtynyt kesän tieltä. Silloin oli työ saatu valmiiksi ja
pakopäivä määrätty. Sykkivin sydämmin Adelheid ja Waltrud odottivat
munkkia. Oli ilta. Hetki, jolloin vanginvartija toi heille ruokaa,
oli mennyt ohitse. Linnassa kaikki lepäsivät; ainoastaan vartijat
käytävissä ja valleilla nojautuivat siellä täällä muureihin tai
kulkivat edestakaisin vastustaaksensa uneliaisuuttansa. Martti oli
kopissaan, jonka ovi aina pidettiin lukitsematta. Hän kuunteli --
käytävissä oli äänetöntä. Silloin hän hiljaa hiipi ulos. Pimeyden
suojassa hän pääsi kuningattaren vankikomeron luo, joka oli suljettu
ainoastaan raskaalla rautasalvalla. Ei kukaan nähnyt häntä, kun hän
sysäsi pois salvan ja astui komeroon.
Täällä naiset olivat matkavalmiina. Silloin Martti pani kätensä ristiin
ja rukoili lyhyesti. Naiset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten hän
sanoi hillityllä äänellä: "Jumalan nimessä uskaltakaamme yrittää, jalo
rouva! On kyllä vaivalloista kontata käytävän läpi, sillä se on ahdas
ja pimeä; mutta älkää pelätkö, minä käyn edellä, sinä seuraat minua,
rouva kuningatar, ja sinä Waltrud tulet viimeiseksi."
Munkki ryömi käytävään, ja molemmat naiset seurasivat häntä sillä
tavalla kuin hän oli määrännyt.
Kuinka vaivalloinen heidän pakotiensä oli, sitä he eivät olleet
voineet ennakolta kuvitella. Niin ahdas oli käytävä, että aikaihminen
töintuskin pääsi läpi tunkemaan. Seinien hankautumisesta multa
irtaantui, kerran niin suuressa määrässä, etteivät ainoastaan
naiset säikähtäneet, vaan jo munkkikin pelkäsi, että he elävältä
hautautuisivat. Ilman puutteesta he tuskin kykenivät hengittämään.
Lakkaamatta he huusivat Herralta apua, vaikka heidän ääntänsä ei
kuulunut.
Kuinka kauan he olivat olleet tässä pimeässä käytävässä, sitä he eivät
tietäneet, mutta se tuntui heistä ikuisen pitkältä ajalta. Kuningatar
oli kadottamaisillaan kaiken tajuntansa ja luuli jäävänsä sinne
pyörtyneenä makaamaan. Silloin yhtäkkiä raikas ilmanpuuska lehahti
häntä vastaan. Munkki oli murtanut viimeisen maakappaleen, joka erotti
nämä raukat vapaasta ilmasta. Vielä muutama työntäys raudalla, ja pääsy
ulos oli vapaa.
Martti seisoi jo ylhäällä maan pinnalla. Varovasti hän tarttui
kuningattareen ja veti luokseen ensin hänet, sitten Waltrudin.
He olivat päässeet maankielekkeelle, joka ainoastaan kuumana
vuodenaikana ei ollut veden peitossa ja siten nyt muodosti jonkinlaisen
niemen. Siinä he seisoivat, nuo molemmat naiset, hengittäen syvin
siemauksin raitista ilmaa, joka lempeänä leyhyi järveltä ja
virvoittavasti hyväili heidän kasvojansa. Oi miten kauan he olivat
kaivanneet ilmaa! He eivät milloinkaan ennen olleet käsittäneet, kuinka
suuri aarre se on.
Mutta munkki kiihotti heitä kiirehtimään. Äänettömästi ja varovaisesti
he hiipivät pitkin kapeata polkua muurin vierustaa myöten, sillä nyt
oli musta yö ja heille edullinen liikunta-aika, vaikka samalla myöskin
vaarallinen, sillä ainoakin harha-askel olisi voinut syöstä heidät
noihin tummiin, tuntemattomiin aaltoihin, jotka hiljaa loiskivat
kallioita vasten. Martti kulki edellä ja naiset vapisten ja rukoillen
hiljaa perässä, pitkin vallien ulkosivua, tuskin jalan levyisellä
polulla.
Nyt he ovat loppupäässä, järvi, joka tässä on vain muutaman jalan
levyinen, erottaa heidät vielä vapaudesta, ja tässä on tehtävä vaikea
hyppäys. Martille se jo on onnistunut. Nyt hän seisoo siinä kurkottaen
kätensä, ottaaksensa vastaan kuningattaren. Adelheid jättää sielunsa
Jumalan haltuun ja hyppää -- hän on pelastettu! Mutta vielä ei hän
voi iloita, sillä Waltrud on toisella rannalla. Taaskin munkki seisoo
vartijana ja kurkottaa käsivartensa häntä kohti, hiljaisesti häntä
kehoittaen. Waltrud hyppää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipuu
uupuneena Adelheidin viereen. Silloin heidän sydämmensä riemuisella
kiitoksella kääntyvät Herran puoleen, joka on pelastanut heidät
kurjasta vankilasta ja jälleen saattanut ihanaan vapauteen.