Waltrud teki sen yksinkertaisin sanoin ja lämpimästä sydämmestä.
Halukkaasti sairas kuunteli. Kun tyttö puhui ristillä riippuvasta
ryöväristä, pani hän laihat kätensä ristiin ja sanoi itkussa silmin:
"Minä olen se mies."
Palvelija seisoi siinä vieressä, ja vanha Rebekka oli hiipinyt sisälle
ja kuunteli nyt ihmeissään tuota iloista sanomaa, joka hänelle oli
aivan tuntematon ja käsittämätön. Mutta hän näki kuolevan kurttuisilla
kasvoilla rauhan ja tiesi nyt, että isä Aamos ei enää pelännyt
kokoontumista isäinsä luo. Mikä oli voinut tämän muutoksen saada
aikaan? Hän ei löytänyt vastausta.
Kun Waltrud seuraavana päivänä läheni hökkeliä, kuuli hän jo kaukaa
itkijänaisten ulvontaa.
"Hän on kuollut", sanoi hänelle eräs tyttö surullisen näköisenä.
Rebekka muori tuli itkien ja käsiään väännellen häntä vastaan. "Hän on
kuollut", toisti hän.
"Kuinka hän kuoli?" kysyi Waltrud.
"Valtijatar, se on Jumalan ihme. Hän nukkui hiljaa ilman mitään
tuskan merkkiä. Viimeiseksi hän sanoi onnellisen näköisenä: 'Velka on
maksettu'. Tiedätkö sinä, valtijatar, kenelle hän oli velkaa?"
Waltrud osotti sormellaan ylöspäin ja sanoi: "Suurelle Herrallemme
taivaassa."
Siellä sisällä pienessä huoneessa itkijänaiset ulvoivat, löivät
rintoihinsa, repivät hiuksiansa ja käyttäytyivät kuten mielipuolet,
yleisen tavan mukaan. Kuollut makasi kädet ristissä. Noita elämässä
inhottavia kasvoja kirkasti nyt rauhallinen hymyily. Hän oli kuten
ryöväri saanut armon ja lähtenyt isäinsä luo. --
Näihin aikoihin oli huoli ja murhe jälleen vieraina kuninkaanlinnassa.
Lotharin tila oli kovin huonontunut. Hänellä oli ollut kohtaus, paljon
kovempi ja tuskallisempi kuin se, joka hänet yllätti kotimatkalla
Mailandista. Sairas raukka melkein luuli tulevansa mielipuoleksi, sillä
hänen päätänsä särki niin ankarasti. Hänen uskollinen hoitajattarensa
ei hetkeksikään poistunut hänen vuoteensa äärestä. Neuvottomina
seisoivat siinä lääkärit. Kuningatar oli kutsunut kiitetyimmän lääkärin
Bolognasta, ja häntä nyt odotettiin.
Ja hän tuli, kun tuo kamala kohtaus jonkun verran oli lieventynyt. Hän
oli vanha herra, jolla oli viisaat silmät ja luottamusta herättävä
olento. Sairas makasi kalman kalpeana ja jähmettyneenä kuten kuollut,
kädet kokoonkouristuneina ja silmät suljettuina. Adelheid loi
äänettömästi rukoilevat silmänsä vanhaan lääkäriin, jonka taitoon hän
viimeisen maallisen toivonsa kiinnitti. Nuoren puolison suru koski
vanhuksen sydämmeen. Syvästi liikutettuna hän katseli sairasta ja antoi
hänen suuhunsa muutaman lääketipan. Sitten hän meni molempien toisten
lääkärien luo ja keskusteli heidän kanssaan. Aina vakavammaksi ja
synkemmäksi kävi hänen katseensa.
Kuningatar ei sitä huomannut, hän katseli nyt alituisesti Lotharia.
Vähitellen katosi kankeus sairaan jäsenistä, otsa hiestyi, ja hän
lepäsi rauhallisena kuten luonnolliseen uneen vaipunut.
Lääkäri oli jälleen astunut vuoteen ääreen ja antoi taas sairaalle
rohtoja. Lempeästi hän laski kätensä sairaan otsalle ja sanoi syvällä
myötätunnolla: "Tämä kipu on tuskallinen, mutta vielä hän ei siitä
tiedä mitään, sillä hän on tainnoksissa. Pian uni on antava hänelle
lievitystä. Torjukaa pois hänen läheisyydestään pieninkin aihe,
joka saattaisi häntä häiritä. Jalo rouva, täydellinen hiljaisuus on
tarpeellinen!"
Hän viittasi lääkäreitä lähtemään ulos huoneesta ja jäi yksin
Adelheidin kanssa sairaan luo. Äänettöminä he istuivat siinä.
Kuningatar oli pannut kätensä ristiin; hänen sielunsa rukoili. Näin
kului tunti tahi enemmänkin. Vielä makasi sairas liikkumattomana, mutta
hänen hengityksensä oli tasainen.
Silloin Adelheid nousi istualta. Hän oli päätöksensä tehnyt. Hän pyysi
lääkäriä tulemaan kanssansa viereiseen huoneeseen.
"Tohtori", virkkoi hän, "minä luotan siihen, että sanot minulle
totuuden. Mitä tautia kuningas potee? Älä salaa minulta mitään."
Lääkärin suupielet värähtivät, mutta sitten hän sanoi: "Me lääkärit
koetamme toivoa niin kauan kuin ihmisessä on henki. Kuitenkin
kehoittaisin kuningatarta hankkimaan ilmanmuutosta korkealle
puolisolleen. Tämä ummehtunut kaupunginilma ei ole hänelle edullinen."
"Me lähdemme vaikkapa jo huomenna länteen, alppimaahan."
Tohtori noikkasi suostuvasti.
"Mutta kysymykseeni et ole antanut suoraa vastausta, olet kierrellyt.
Mitä tautia hän sairastaa? Minun täytyy saada se tietää, ja minä vaadin
kuningattarenasi, että sanot minulle totuuden."
Majesteetillisena ja käskevänä hän seisot siinä, ja lääkäri katseli
häntä liikutettuna.
"Jumala suokoon, että minulla olisi jotakin lohduttavampaa
ilmoittamista! On kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä,
jolloin ensi kerran kuulin puhuttavan tästä taudista. Silloin olin
vielä poikanen. Isäni oli kuuluisa lääkäri Spoleton kaupungissa. Siellä
oleskeli silloin Saksan kuningas ja keisari Arnulf. Olen nyt jo vanha
mies, mutta vielä näen hänet muistissani, tuon ritarillisen sankarin,
jonka me vapauttajana otimme vastaan ja jolle sydämmemme ihastuksesta
sykkivät. Sitten isäni kutsuttiin hänen luoksensa. Keisari sairasti
vaikeata päänsärkyä. Vielä näen silmieni edessä isäni, kun hän tuli
kotiin kalpeana ja murtuneena. Te tiedätte, rouva kuningatar, miten
keisari Arnulfin kävi?"
Tuskanhuuto tunki kuningattaren kauhistuneesta sydämmestä. Hänen
silmänsä sumenivat, hän hapuili tukea. Mutta voimakkaasti hilliytyen
hän sai sanotuksi:
"Tohtori, salaperäisiä huhuja kulkee Saksan keisarin kuolemasta. Tiedät
varmaankin, onko niissä perää, koska isäsi hoiti häntä. Kertooko kansa
oikealla tavalla hänen kuolemansa syyn? Sano minulle!"
"Huhut ovat tosia. Isäni vannoi sen. Hän ei enää milloinkaan
saavuttanut mielen tasapainoa eikä iloa tuon päivän jälkeen."
"Tarkoitatko siis, että puolisollani on ruumiissaan sama sairaus kuin
kuningas Arnulfilla?"
Vanha mies painoi päänsä alas, hän ei voinut väittää vastaan.
"Hänellä on ollut tämä tauti siitä asti kuin hän viimeisenä iltana
Mailandissa Berengarin kädestä otti pikarin ja joi maljan", sanoi
lääkäri soinnuttomalla äänellä, --
Viereisessä huoneessa odotteli Waltrud. Hän kyllä tiesi, että tuolla
sisällä keskusteltiin vakavista asioista, ja hänen sydämmensä sykki
levottomana. Silloin aukeni ovi. Adelheid seisoi kynnyksellä. Kauhistus
valtasi tytön mielen, kun hän näki kuningattaren. Nuo kukoistavat
kasvot olivat kuolonkalpeat, katse oli jäykkä ja piirteet vääntyneet.
Hän hoiperteli Waltrudia kohden, ja tämä kiirehti häntä vastaan,
sulkien hänet syliinsä. Kuningatar syleili uskollista ystäväänsä
kiihkeän suruisena ja huudahti sydäntävihlovalla äänellä:
"Waltrud, he ovat hänet myrkyttäneet!"
* * * * *
Kuningas Arnulfin surullinen kohtalo ei ollut jäänyt miksikään
salaisuudeksi. Myöskin Adelheid sen tunsi. Puoli vuosisataa oli kulunut
siitä, kun paavi juhlallisesti kruunasi hänet keisariksi ja hän
täydessä miehuutensa voimassa juhlallisesti saapui Spoletoon, jossa
kansa riemuiten otti hänet vastaan vapauttajana hirmuvallan ikeen alta.
Hän ei kauan saanut voitostaan iloita. Pilkallisesti, mutta varmasti
kuolettava myrkky teki lopun hänen elämästään. Hänen onnistui päästä
kotimaahansa, mutta ennenkuin vuosi oli loppuun kulunut, lepäsivät
hänen luunsa Regensburgin kirkkoholvissa. Ja sama onneton kohtalo
oli nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin tullut nuoren elämänhaluisen
Lotharin osaksi.
Suurella kiireellä varustauduttiin matkalle. Levollisesti ja
huolellisesti jakeli kuningatar käskyjänsä. Kuninkaan uskollisimpain
piti häntä seurata; niiden joukossa olivat lääkärit, osa palvelusväestä
ja henkivartijat. Jo toisena päivänä kuninkaalliset vaunut lähtivät
länteen. "Äidin luo! Äidin luo!" kaikui Adelheidin sydämmessä. "Niin
pian kuin vain on mahdollista!"
Mutta kuninkaan tila esti matkustamasta nopeaan; sairaan pää ei sitä
sietänyt. Silloin lähetti Adelheid, Waltrudin neuvosta, ne vaunut,
joissa pieni lapsi uskollisine hoitajineen oli, edeltäpäin varman
saattueen turvissa viemään Bertha rouvalle tietoja kuningasperheen
tulosta.
Toiset seurasivat hitaammin jäljessä. Päivä päivältä kesti matkaa.
Yöllä he lepäsivät teltoissa, joita kuljetettiin mukana. Vihdoinkin
näkyivät Turinin tornit, ja väsynyt Lothar pyysi: "Levähtäkäämme täällä
muutamia päiviä!"
Päivistä tuli viikkoja. Vähän matkaa kaupunginmuurien ulkopuolella
ylhäällä vuoristossa sijaitsi kuninkaallinen maatila, jossa kuningas
Hugo usein oli oleskellut. Täällä sairas odotteli parantumistansa. Hän
oli liiaksi väsynyt ajatellaksensa matkan jatkamista.
Komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ovet ja ikkunat viettivät
puutarhaan, makasi hän leposijallaan. Avoimista akkunoista lempeät
kevättuulet puhaltelivat, ja etäisten, juhlallisten Alppien huiput
katselivat tervehtien sisään. Voimakkaasti tämä näköala veti
kuningattaren mieltä kotiinpäin äidin luo, hänen isänmaahansa, missä
vielä uskollisuus vallitsi, missä kavaluus ja viekkaus olivat vieraita.
Mutta hänellä täytyi olla kärsivällisyyttä. Sairas tarvitsi lepoa, ja
lääkärit varoittivat matkan pikaisesta jatkamisesta. Hän istui siis
päivästä päivään kalliin puolisonsa vuoteen ääressä ja hoiti häntä
kaikella sillä uskollisuudella ja rakkaudella, johon hänen hellä,
voimakas sydämmensä oli mahdollinen.
Usein hän ajatteli äitinsä hyvästijättösanoja: "Palvellaksemme olemme
kaikki täällä maan päällä, ja etenkin me ruhtinattaret." Ei hän silloin
voinut ajatella, että hän tulisi palvelemaan tuskaisen sairasvuoteen
ääressä, hoitaen sitä, joka hänelle oli kallein tässä maailmassa.
Nyt hän otti kutsumuksensa vastaan Jumalan kädestä. Miten paljon hän
kärsi, sen tuli olla sairaalta salattuja; olihan hänellä jo kylläksi
omista kärsimyksistään. Puolisollensa hän koetti näyttää iloista
muotoa. Ilostuttaaksensa häntä Adelheid lauloi kauniilla äänellään
lempilaulujansa, joita hän harpulla säesti. Lotharille häneltä aina
riitti joku lohdutuksen sana, joskin hänen oma sydämmensä oli sitä
vailla.
Adelheidin uskollisen hoidon ja leppoisan kevätilman vaikutuksesta
kuningas vähitellen vähän toipui. Hänen kalpeat poskensa rupesivat
saamaan väriä; yöt, jotka olivat olleet levottomia, tuottivat nyt
virkistävää unta, ja Adelheidin sydämmessä syntyi jo toivo, että
kuningas ajan mittaan kokonaan parantuisi. Oi, mielelläänpä hän olisi
kärsivällinen, kunhan vain hänen palavat rukouksensa rakastetun
puolesta tulisivat kuulluiksi! Toivo antoi hänelle rohkeutta, ja
puoliso huomasi sen kyllä.
Adelheid oli juuri laulanut Lotharille yhden lauluistaan, ja hänen
sormensa koskettelivat vienosti harpun kieliä, sillä välin kuin hänen
ajatuksensa viipyivät etäällä. Lothar ei häntä häirinnyt. Vihdoin
Adelheid katsahti puolisoonsa, sanoen iloisesti: "Pian voimme matkustaa
eteenpäin äidin luo. Siellä tulet täydellisen terveeksi, Lotharini.
Olethan sinä nyt paljon parempi!"
Hän hymyili, tarttuen hellästi Adelheidin käteen. Hetken perästä hän
sanoi: "Minä voin hyvin, niin kauan kuin sinä olet täällä ja tuskat
ovat jotenkin siedettävät. Jääkäämme tänne!"
"Kuten tahdot", sanoi Adelheid alttiisti, "Mutta katso noita korkeita
vuoria, miten mahtavina ne kohoutuvat taivasta kohti. Siellä,
tarkoitan, löytäisit terveytesi jälleen, siellä, missä rinta vapaammin
voi hengittää ja sydän sykkii iloisemmin, siellä missä tuoksuva
vuori-ilma ympäröitsee pakottavaa päätäsi virkistävällä viileydellä.
Ah, jospa olisimme siellä!" huokasi hän sydämmensä syvyydestä.
"Minäkin sinne tahtoisin, etenkin sinun tähtesi", oli vastaus. "Mutta
minusta tuntuu kuin tämä olisi maailmanmatkani pää."
Adelheid keskeytti hänet sanoen: "Älä anna sijaa tuollaisille
levottomille ajatuksille. Jumala on hyvin armollinen, hänelle ei mikään
ole mahdotonta. Hänen kädessään on sinun henkesi."
Hän nyökäytti päätänsä. "Jumala on hyvin armollinen, sen olet monta
kertaa lukenut kirjastasi, ja minä siunaan sinua siitä. Sillä nyt
tiedän, että hän on armollinen minullekin, joskin hän tahtoo minua
muuttamaan toiseen kotiin, joka ei ole tässä ihanassa maassa. Olethan
itse sanonut minulle, että siellä ei ole mitään kipua enää! Minä
tunnen, että pää parkani ei enää milloinkaan parane -- eipä edes
alppimaassa. Minun tulee sääli sinua, kalleimpani, kun minun täytyy
jättää sinut yksin. Sinä olet ollut iloni ja riemuni, elämä sinun
kanssasi on ollut minulle sanomaton onni. Et ole milloinkaan tuottanut
minulle mitään murhetta, ainoastaan hyvää olet tehnyt. Mutta jos
taivaallinen Herramme toisin tahtoo kuin me, niin tottahan meidän
tottelevaisina täytyy taipua hänen tahtonsa mukaan? Sen olet minulle
opettanut kalliista raamatustasi."
Adelheidin kyyneleet vuotivat. "Sinä olet oikeassa", sanoi hän.
"Meidän täytyy nöyrinä taipua Jumalan tahtoon. Kuitenkin minä toivon.
Yön hiljaisuudessa olen rukoillut henkesi puolesta, ja Jumala on
armollinen. Hän voi auttaa sinua."
Lothar katsoi rakkaasti puolisoonsa, mutta ei sanonut mitään. Pian hän
väsyneenä vaipui hiljaiseen uneen.
Enemmän kuin ennen milloinkaan oli Waltrud nyt rakastetun
hallitsijattarensa turvana ja lohdutuksena. Aina hän pysytteli
sairashuoneen läheisyydessä ja kuunteli sairaan vähintäkin liikettä.
Paljon hänkin oli viime aikoina saanut kokea. Usein hän ajatteli
vanhan juutalaisen rauhallista loppua ja kiitti Jumalaa, joka oli
antanut hänelle armonsa. Mutta enimmiten hänen ajatuksensa viipyivät
levottomina sairaan kuninkaan ja hänen uskollisen hoitajattarensa
luona. Hän ei voinut toivoa kuten Adelheid, sillä hän oli huomannut
lääkärien levottomat ilmeet, kun he välistä kulkivat puutarhassa ja
hiljaa keskustelivat keskenään. He tiesivät, että kohtaus uudistuisi
jälleen. Myöskin Waltrud oli kuullut tästä kuiskattavan. Hänen
sydämmensä oli raskas. Ah, mielellään hän olisi antanut oman henkensä,
jos hän sillä olisi voinut pelastaa rakkaan kuningattaren puolison!
Mutta muuta hän ei voinut tehdä heidän puolestaan kuin huolehtia ja
rukoilla, ja sitä hän teki yöt päivät.
Muutama viikko oli vierinyt. Ihana toukokuun päivä joutui iltapuolelle,
ja suloinen oli luonto. Vielä auringonsäteet kultasivat vuorten
huippuja ja leikkivät hopeankirkkaassa lähteessä, joka solisi ja porisi
puistossa. Ihanat tuoksut levisivät tuhansista kukkanupuista, puissa
linnut laulelivat iltalaulujansa, ja myrttilehdosta kuului satakielen
suloista liverrystä. Kaikkialla eloa ja iloa!
Mutta sisällä kuninkaankartanossa oli äänetöntä ja raskasta. Hiljaa
liikkuivat palvelijat edestakaisin, monet ahvettuneet kasvot
värähtelivät surusta, ja monesta silmästä vieri kyyneleitä. Myöskin
uskollinen bolognalainen lääkäri itki. Koko hänen lääkäritaitonsa
ei ollut kyennyt varjelemaan kuninkaan nuorta, vielä vuosi sitten
kukoistavaa elämää kuolemalta. Se oli jo kadonnut iäisyyden mereen.
Satakielen suloinen laulu, jota nuori kuningas niin usein ja mielellään
oli kuunnellut, kaikui aina siihen huoneeseen asti, missä hän makasi,
mutta hän ei sitä enää kuullut. Hän ei enää katsellut kevään ihanuutta,
ei kullanhohtavaa aurinkoa, joka häntä niin usein oli virkistänyt. Hän
ei nähnyt uskollistensa kyyneleitä ja surua. Hänen silmänsä olivat
iäksi sulkeutuneet.
Waltrud seisoi paarien luona, ja hänen kyyneleensä virtailivat
lakkaamatta. Siinä lepäsi kuningas kädet ristissä, kaunis pää vähän
sivulle päin kääntyneenä, hiljaa ja rauhallisena kuten nukahtanut.
Jaloilla kasvoilla väikkyi lapsellisen iloinen ja onnellinen hymy,
ja tytön mielestä hän oli sen näköinen kuin ennen, jolloin hän
nuorukaisena oleskeli Colombierissa. Pitkien kärsimysten perästä oli
vihdoinkin levon aika koittanut, ja hiljaa hän oli nukahtanut, kuten
väsynyt lapsi isänsä helmaan.
Kuninkaan kuolinsijan ääressä oli hänen nuori vaimonsa polvistuneena,
ääneti ja ilman kyyneleitä, särkynein sydämmin, murtuneena sielun ja
ruumiin puolesta. Hän ei tietänyt enempää kuin kuollutkaan siitä, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Hänelle oli koko maailma tyhjä, kuten suuri
hautapaikka. Ei yhtään valonsädettä välkähtänyt, kaikki näytti hänestä
pimeältä ja kolkolta. Vielä hän ei voinut tätä kovaa kohtaloa ottaa
vastaan Jumalan kädestä eikä omistaa sitä lohdutusta, joka sanassa on
luvattu kaikille murheellisille ja raskautetuille.