Taaskin oli runsaammin kuin vuosi kulunut. Paviassa,
hallituskaupungissa, oli Italian nuoren kuninkaan loistava hovi.
Tämä komeus ja loisto ei miellyttänyt nuorta yksinkertaisuuteen
ja vaatimattomuuteen tottunutta kuningatarta. Hän oli kuitenkin
onnellinen keskellä vierasta ympäristöänsä, sillä hänen tyytyväinen
mielensä mukautui epäsuotuisiinkin oloihin. Hugo kuningas oli
kuollut vuosi sitten, eikä kansa häntä kaivannut, sillä hän oli
itsekkäällä vallanhimollaan ja mielivaltaisuudellaan kylvänyt vihaa
ja vastenmielisyyttä. Hänen oli myöskin täytynyt jakaa kuninkuutensa
erään anastajan, Ivrean rajakreivin kanssa, joka riisti itsellensä
kuningasvallan, jotta Hugolle jäi ainoastaan kuninkaan arvo.
Tämän surullisen sekasorron aikana oli Lothar isänsä kuoleman jälkeen
noussut valtaistuimelle. Kuninkaan arvo ja nimi hänellä oli, mutta
kuninkaan vallan ja hallituksen otti häneltä kunnianhimoinen rajakreivi
Berengar, vaikka vasten kansan tahtoa, sillä se rakasti Lotharia.
Sellainen tila ei ollut helppo nuorelle kuninkaalle, ja hän mietti,
miten aikaa myöten saisi olot muuttumaan. Vielä hänen täytyi odottaa,
kunnes oikea hetki tulisi. Ilo nuoresta suloisesta puolisosta ja
myöskin hänen luonnollinen reipasmielisyytensä estivät häntä joutumasta
alakuloisuuteen ja kärsimättömyyteen. Nuori kuninkaallinen pari eli
onnellista elämää, sillä he rakastivat toisiansa sydämmestänsä.
Jumala oli antanut heille tyttösen, ja pieni Emma kasvoi ja varttui
äidin ja uskollisen Waltrudin hoitamana. Waltrud oli seurannut
nuorta valtijatartaan, ja hyvästijättäessään oli Bertha liikuttavin
sanoin uskonut Adelheidin hänen hoimiinsa: "Pidä huolta lapsestani,
aarteestani", oli hän lausunut. "Vieras on maa, jonne hän joutuu,
vieraita hänelle ovat sen tavat. On vaarallista asua italialaisten
maassa. Sinulle tahdon sen sanoa, lapseni ei tiedä kaikesta.
Viekkaita ja kavalia ovat italialaiset, ja moni on sinne lähtenyt
ikänä palaamatta. Minun isä raukkani, herttua Burkhard, joutui siellä
salamurhaajan uhriksi. Olen levoton lapsestani. Sinä olet uskollinen,
varjele häntä, Waltrud! Ja jos jokin paha uhkaa häntä, ilmoita se
minulle. Suuri taivaan Jumala suojelkoon teitä pyhien enkeleinsä
kautta, teitä molempia lapsiani sekä hyvää Lotharia, jolla on
uskollinen ja vilpitön sydän!"
Waltrud kätki nämä sanat sydämmensä syvyyteen ikäänkuin kuninkaallisen
hyväntekijättärensä pyhänä testamenttina. Hän piti huolta nuoresta
hallitsijattarestaan, ei palvelijattarena, vaan kuin rakastavana
vanhempana sisarena. Samoin Adelheid kohteli häntä ystävättärenä eikä
palvelijana; hänhän oli muisto kalliista lapsuuskodista.
Uskollisesti toteuttaen omaa päätöstänsä ja äitinsä kehoitusta, koetti
nuori kuningatar uudessakin kotimaassaan palvella kanssaihmisiänsä.
Kuten hän oli oppinut äitinsä esimerkistä, piti hän itse silmällä
kaikkia talon toimia, työskennellen uutterasti mukana. Hallitsijattaren
huomio riitti kaikkialle. Linnan palvelijat tiesivät sen, mutta he
tiesivät myöskin, että ystävällinen, hellä katse heitä seurasi, ja
kuningattaren sanat soivat lempeiltä silloinkin, kun hänen täytyi heitä
oikaista. Pian he rakastivat ja kunnioittivat hallitsijatartansa niin,
kuin eivät muita milloinkaan olleet rakastaneet.
Ulkopuolella kotia, kaupungin köyhien joukossa Adelheid joka päivä teki
armeliaisuuden työtä, ja Waltrud oli hänen apunaan käynneillä köyhien
ja kärsivien luona. Ihmetellen kansa katseli noita kahta naista, jotka
vaatimattomasti puettuina, kori käsivarrella rohkeasti suuntasivat
askeleensa köyhimpiin ja etäisimpiin kaupunginosiin.
Lothar tiesi Adelheidinsä toimista ja oli niistä iloinen. Usein hän
kehoitukseksi ilahutti häntä, lahjoittamalla hänelle hopeata tai
kultaa. Hellästi huolehtien rakkaasta puolisostaan hän myös aina
lähetti uskollisen palvelijan seuraamaan hänen askeleitansa, jotta
hänellä olisi varalla suojelija vaaran sattuessa.
Ei siis ollut ihme, että Pavian asukkaiden sydämmet sykkivät
ihastuksesta heidän kuningatartansa kohtaan. Maine hänen hyvyydestään
ja lempeydestään levisi pian koko ylä-Italiaan ja tuli myöskin Veronaan
rajakreivi Berengarin ja hänen puolisonsa Willan korviin. Epämieluista
oli heille, että tätä vierasta kuningatarta näin kiitettiin, sillä
heidän pyrintönsä oli voittaa itselleen vallan mukana myöskin kuninkaan
nimi ja kunnia. Ja nyt kunnianhimoinen Willa pelkäsi, että Adelheid
olisi hänelle tulevaisuudessa voittamattomana esteenä hänen itsekkäiden
aikeittensa perille saattamisessa. Sillä kansan rakkaus kiintyi,
kuningattaresta lähtien, myöskin yhä enemmän hänen puolisoonsa, nuoreen
kuningas Lothariin. Juonitteleva kilpailijapari aprikoitsi, miten
kuitenkin voisi anastaa itsellensä kruunun. Mutta niin moninaista
kuin Berengar ja Willa tuumivatkin, tuntui siltä, että kansan suosio
liian suuressa määrässä oli kuningas Lotharin puolella. He ymmärsivät,
etteivät he Italiasta milloinkaan saisi kannatusta. Silloin kävi tuon
jumalattoman Berengarin samoin kuin ennen kuningas Ahabin: hän oli
pahoilla mielin, pani maata vuoteellensa eikä syönyt, vaan käänsi
poispäin kasvonsa. Hänen puolisonsa Willa, samoin kuin Ahabin puoliso
Isebel, oli täynnä pahoja neuvoja ja sanoi hänelle:
"Et sinä koskaan tule Italian kuninkaaksi, niin kauan kuin tuo Lothar
elää. Mutta kentiesi hän pian kuihtuu ja kuolee; luulenpa, että hänellä
on kova päänsärky ja että hän kärsii kuumekouristuksista. Se tauti
on vaarallinen, moni on äkkiä temmattu pois sellaisten kouristusten
takia. Ajattele vain saksalaista kuningas Arnulfia. Ole siis rohkealla
mielellä, vielä on toivo, että saat mitä tahdot."
Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin rajakreivi kreivittärensä keralla
lähti Mailandin kaupunkiin omaan linnaansa. Hän tahtoi viettää
komeat pidot poikansa Adalbertin kunniaksi, asettaen hänet
hallitsijakumppanikseen. Maan suurmiehet ja ylimykset olivat kutsutut
sinne, ja jotta juhlat tulisivat loistavammiksi kuin mitä milloinkaan
näihin asti oli nähty, lähetti Berengar valitun joukon Lothar kuninkaan
luo, pyytäen sanansaattajainsa kautta, että kuningas suosiollisesti
omalla ja rakastettavan puolisonsa läsnäololla kunnioittaisi ja
kohottaisi näitä pitoja, siten ihastuttaen uskollisen vasallinsa
sydäntä. Kutsumus tuntui ystävälliseltä ja nöyrältä, ja Lothar, joka
pitkällisen riidan tähden oli pysynyt poissa rajakreivin luota, lupasi
nyt tulla. Hänelle oli mieluista, että Berengar tarjosi hänelle kätensä
kireitten välien lopettamiseksi.
Pidot vietettiin mahdollisimmalla komeudella ja loistolla. Suurta
kunniaa osotettiin nuorelle kuninkaalle ja hänen ihastuttavalle
puolisolleen, ja imartelevin sanoin vakuutti Berengar tavan takaa
kuninkaalle uskollisuuttaan, sillä välin kuin viekas Willa koetti
voittaa kuningattaren suosiota.
Mutta kuningattaren mielestä olo Mailandissa kävi raskaaksi, ja hän
toivoi takaisin kotiinsa, hiljaisiin olinpaikkoihinsa. Hän tunsi
myöskin hyvin, ettei hän koskaan voisi luottaa Berengariin eikä
Willaan, joitten liehakoitsevat sanat hänen sydämmellensä tuntuivat
vastenmielisiltä. Adelheid muisteli, mitä isänsä oli sanonut
italialaisten viekkaudesta, hän muisti myöskin isoisänsä salamurhan,
ja hänen sydämmensä vapisi, kun hän ajatteli puolisoansa, -- miksi,
sitä hän ei tietänyt. Pitojen viimeisenä iltana, joka oli kaikista
loistavin, tarjosi rajakreivi itse kultamaljan kuninkaalle ja piti
koreasanaisen puheen kuningasparin ja rajakreivillisen pariskunnan
välillä uusitun ystävyysliiton ylistykseksi.
Seuraavana aamuna kuningatar rupesi toimittamaan poislähtöä. Hän
kaipasi lastansa, jonka hän oli jättänyt uskollisen hoitajan haltuun,
sillä Waltrud oli matkustanut mukana Mailandiin. Kuningas Lotharkin
palasi kotiin. Hän oli väsynyt, päätä särki, ja koko ruumiissa tuntui
ikäänkuin lyijynpaino. Berengar itse saattoi heidät kaupunginmuurien
ulkopuolelle. Sitten hän jätti jäähyväiset kauniilta helisevin sanoin,
ja kuningaspari lähti kotimatkalle, kumpikin iloisena siitä, että
olivat jättäneet kaupunginmuurit taakseen ja jälleen päässeet ulos
avaraan, raittiiseen ilmaan, jossa voi hengittää esteettömästi, vapaana
kaikesta painosta, joka heitä juhlissa oli rasittanut.
Iloisin oli Waltrud siitä, että he nyt onnellisesti olivat päässeet
pois kaupungista, ja kuten hän toivoi, ilman vahinkoa. Uskollisesti
hän oli yötä ja päivää vartioinnut hallitsijatartansa, muistaen
Bertha kuningattaren viimeistä pyyntöä. Mutta kuninkaan muoto sai
hänet levottomaksi. Raitis aamutuuli kohotti tuskin punanhiventäkään
hänen kalpeille poskillensa. Väsyneesti ja veltosti hän nojautui
matkavaunujen selkänojaa vasten, -- hän, tuo nuorekkaan reipas sankari,
joka ei milloinkaan ollut sairastanut eikä väsymyksestä mitään
tietänyt. Adelheid istui hänen vieressään ja kääntyi tutkivasti häntä
katsomaan, ihmetellen hänen äänettömyyttänsä.
"Sinulla on päänsärkyä, Lothar", sanoi hän hellästi. "Nojaudu olkaani
vasten, kuten isän oli tapana nojautua äidin olkapäähän, milloin hän
oli väsynyt."
Lotharin pää vaipui raskaana hänen olkansa nojaan, ja Adelheid tuki
häntä pehmeällä käsivarrellaan. Sydämmestään hän rukoili Vapahtajaa
Jeesusta Kristusta, että hän auttaisi tätä rakastettua puolisoa ja
antaisi heidän onnellisesti saapua kotiin. Äänettöminä ja surullisina
he jatkoivat kotimatkaansa.
Kun he lähenivät Paviaa, kävi kuningas vähitellen virkeämmäksi.
"Nyt se on ohi", sanoi hän, ojentautuen ja pyyhkäisten kädellään
otsaansa. "En milloinkaan ole tuntenut sellaisia tuskia, tuntui
ikäänkuin olisin saattanut tulla hulluksi. Pikku raukka, minä olin
raskas taakka sinulle."
"Rakas taakka!" sanoi Adelheid, tarttuen hänen käteensä. "Pian pääsemme
kotiin, ja silloin minä sinua hoidan, niin että tulet terveeksi."
Lothar hymyili. "Toivon, ettei hoitosi enää ole tarpeen, sillä nyt olen
paljon parempi. Mistä lienen tullut tällaiseen tilaan? Se alkoi vasta
illalla."
Silloin raikuivat vaunuja seuraavan kuninkaallisen henkivartiaston
torvet, ja tervehdyksiin vastattiin Paviasta samoin torvien
toitotuksilla. Kuningaspari oli saapunut perille.