Vuosi oli kulunut loppuun. Siunaus kuningattaren hiljaisesta ja
uskollisesta hallituksesta tuli yhä tuntuvammaksi maassa, mutta
varsinkin hänen omassa kodissaan. Adelheid kasvoi suloudessa ja
hyveissä hurskaan äitinsä kasvattamana, pojat olivat ahkeria lukemaan
ja Waltrud oli muuttunut niin, ettei häntä entiseen verraten olisi
tuntenut samaksi. Hän oli tullut suureksi ja vahvaksi ja näytti
kukoistavalta punaposkineen ja kullanhohtavine vaaleine palmikkoineen.
Puheliaisuus ei enemmän kuin ennenkään ollut hänen ominaisuuksiaan,
mutta ahkerasti hän toimi tehtävissään, ja hänen siniset silmänsä
loistivat ilosta. Kuninkaantyttärelle hän oli tullut välttämättömäksi
toveriksi, eikä kuningatarkaan mielellään olisi antanut häntä pois.
Silloin tuli tieto, että pitkä sota, jota italialaisten kanssa käytiin,
oli loppunut. Rudolf kuningas oli auttanut appeansa Burkhardia
kukistamaan heitä rangaistukseksi heidän rosvohyökkäyksistänsä
Schwabeniin. Suuri oli ilo, kun tämä sanoma saapui -- nyt siis
vihdoinkin kuningas tulisi kotiin!
Malttamattomuudella odotettiin kunniarikasta voittajaa kotiin linnaan,
ja pojat uneksivat öin ja päivin voitoista ja sankaritöistä. Ja
odotettu saapui, suuri saattue mukanansa. Uljaana, ryhdikkäänä hän
istui ratsunsa selässä, sankarina muodoltaankin, ja poikien oli syytä
ylpeillä sellaisesta isästä. Mutta kuningas näytti surulliselta ja
vakaalta, kun hän syleili puolisoansa, sillä hänen täytyi tuoda se
surullinen sanoma, että kuningattaren isä, herttua Burkhard, oli
kuollut voitokkaan taistelun jälkeen, kavalan salamurhaajan käden
kautta. Jalon kuningattaren iloon puolison palaamisesta sekaantui siis
isän kuoleman tuottama suru.
Elämä Colombierissa tuli nyt vilkkaammaksi kuin ennen. Joka päivä
lähti maan hallitsija retkille ympäristöön, tarkastaen kaupunkeja ja
kyliä, luostareita ja mökkejä. Terävin katsein hän tutki, missä jotakin
oli epäkunnossa ja missä oli puutetta ja hätää. Kuten lempeä isä hän
piti huolta hätääkärsivistä. Kerran viikossa hän istui tuomarina,
kuninkaallinen valtikka kädessä, ja jokainen, jolla oli asioita toisen
kanssa ratkaistavana, sai tulla esittämään niitä kuninkaalle, joka
tuomitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Iloiten kuningas näki, miten
hänen puolisonsa, jalo Bertha, kaikkialla jo oli paljon saanut aikaan
parannusta maan hyväksi, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän nyt
vihdoin taas sai olla kotona.
Pojillekin oli nyt tullut onnellinen aika. Burkhardkin, joka
tavallisesti mielellään istui kirjojen ääressä, lähti nyt innostuneena
mukaan, kun jahtitorvea toitotettiin. Koirat laskettiin irti, ja isä
lähti metsästämään. --
Mutta kerran tuli päivä, jolloin hiljainen kulkue astui esiin metsästä.
Siinä oli jono köyryssä kulkevia ihmisiä, joitten kasvot olivat
synkät ja mieli järkkynyt. He kantoivat oksista kyhättyjä paareja,
joilla kuningas makasi kuolettavasti haavoitettuna. Hän oli pudonnut
kalliolta, ja se tapaturma oli tehnyt lopun rakastetun valtiaan
elämästä. Berthan helmassa hän veti viimeisen henkäyksensä. Tämä
rohkeamielinen nainen oli itsensä unohtaen syrjäyttänyt oman tuskansa,
lohduttaaksensa kuolevaa puolisoansa pyhän evankeliumin sanoilla ja
siten evästääksensä häntä kotimatkalle.
Nyt vallitsi hiljaisuus linnassa, jossa kuukausimääriä ilo ja riemu
oli vallinnut. Kovimmin oli tämä tapaus koskenut kuningattareen. Mutta
hänellä oli voimakas sydän, voimakas Jumalan armosta, johon hän tiesi
turvata. Hän ei milloinkaan voinut unhottaa, miten köyhässä mökissä
makaava halvaantunut nainen kärsimysten kautta oli tullut lähemmäksi
Jumalaa ja hiljaa alistui taivaallisen Isänsä tahtoon. Olisiko hän
tuota vaimo raukkaa heikompi?
Vielä suuremmalla huolella kuin tähän asti hän nyt kasvatti lapsiansa,
kun hänen täytyi hoitaa sekä isän että äidin tehtävät. Mutta tulisen,
tarmokkaan Konradin puolesta hän pelkäsi. Hänen, tulevan hallitsijan,
piti ensin oppia hallitsemaan. Monena unettomana yönä uskollinen äiti
makasi hereillä surujen ja huolten vaivaamana, rukoillen: "Neuvo ja
auta minua, taivaan Herra!"
Maan kreivit ja muut jalosukuiset herrat tulivat käymään kuningattaren
luona, ottaaksensa osaa hänen suruunsa, kuten sanoivat. Mutta he
tulivat oikeastaan antaaksensa hyviä tai huonoja neuvoja Konrad
pojan suhteen ja kehoittaaksensa kuningatarta asettamaan hänelle
holhoojakunnan, jotta hän maan jalosukuisilta saisi hallitustaidon
opetusta. Mutta nämä ehdotukset eivät olleet kuningattarelle mieluisia.
Hänellä oli toiset tuumat.
Taaskin oli kevät. Colombierin linnassa varustauduttiin ottamaan
vastaan ylhäisiä vieraita, joiden oli määrä saapua pohjoisesta päin
Solothurnin tietä pitkin. Keitä he olivat, sitä ei tietänyt kukaan
muu kuin kuningatar ja hänen uskollinen ystävänsä Lausannen piispa.
Ylhäinen vieras oli nimittäin pyytänyt, ettei mitään julkista
vastaanottoa valmistettaisi hänelle. Ainoastaan piispan piti miehineen
ratsastaa häntä vastaan, niin oli päätetty, ja varmaa tietä viedä hänet
Colombieriin.
Konrad odotti malttamattomana. Hänestä ja hänen vastaisesta
kasvatuksestaan oli lähimpinä päivinä päätettävä, sen hän tiesi. Hän
aavisti myöskin, että se mies, jonka kanssa äiti tahtoi neuvotella ja
jota hän halusi poikansa holhoojaksi, varmaan oli etevä ja mahtava
henkilö. Ehkäpä joku ruhtinas Saksenin kuningassuvusta? Kenties itse
nuori Otto kuningas? Vasta muutaman vuoden hän oli käyttänyt valtikkaa
ja kruunua, mutta jo oli moni kuljeksiva laulaja vienyt maineen hänen
voimastaan ja viisaudestaan aina Burgundiin saakka. Hän kuului olevan
yhtä rohkeamielinen kuin isänsäkin, mainehikas Henrik; jopa moni kehui
häntä vielä enemmän. Mutta ei hän kuitenkaan voinut olla suurempi ja
mahtavampi Henrikiä, jonka edessä hunnitkin vapisivat, niin tuumasi
poika. Joka tapauksessa hänen nuori sydämmensä hehkuvasti ihaili Otto
kuningasta; sen kuningatar hyvin tiesi.
Kun nyt piispan lähettämät sanansaattajat saapuivat ilmoittamaan
vieraitten tulosta, kertoi äiti lapsilleen, että vieras oli itse Otto
kuningas, korkein ja mahtavin herra koko kristikunnassa. Hän jutteli
heille, mitä hän Schwabenissa oli kuullut kuninkaasta tämän vielä
ollessa nuorukaisena, ja miten lasten äidinisä, herttua Burkhard,
uskollisesti oli kiintynyt Oton isään Henrikiin, vaikka ensin olikin
häntä vastustanut. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla kertomusta,
pyytäen jatkoa. Ja äiti kertoi, miten hänen isänsä oli lähtenyt
Henrikin kanssa saaliinhimoisia slaavilaisia vastaan Haveljoelle,
sekä miten he keskitalvella olivat menneet jäätyneen joen yli ja
vallanneet heidän linnansa Brennaborgin. Äiti puhui myöskin siitä
suuresta taistelusta, jossa kuningas Henrik löi unkarilaiset ja pyhä
miekka kädessään ja arkkienkeli Mikaelin lippu sivullaan järjesteli
joukkojaan, rukoili heidän kanssaan ja sitten meni rohkeamielisenä
vihollisia vastaan, sekä miten hän täydellisen voiton saatuaan lankesi
polvilleen koko sotajoukkonsa kanssa ja kiitti suurta taivaan Herraa.
Lasten silmät loistivat.
"Siis hän nyt on taivaassa", sanoi Adelheid.
"Hän oli hurskas mies ja rakasti kallista evankeliumia. Siksi hän
nukkuikin rauhassa kuolemaan, kun hänen loppunsa tuli. Hän rakensi
hävitetyt kirkot ja auttoi köyhiä, joilta julmat unkarilaiset olivat
ryöstäneet tai hävittäneet kaiken omaisuuden."
"Se oli kauniisti ja oikein tehty", sanoi Burkhard varmasti.
"Kiitettävämpi oli urhoollisuus, jota hän sodassa osotti", tuumi Konrad.
"Molemmat olivat kiitettäviä tekoja", vastasi äiti. "Hän turvasi
Jumalaan, joka soi hänelle voimia ja rohkeutta. Tämäkin on lahja
ylhäältä, Konradini. Kuningas Henrik sen hyvin tiesi, sen vuoksi hän
antoikin Jumalalle kunnian voiton saatuaan."
"Otto kuningashan on hänen tapaisensa, niin sanotaan. Oi, äiti, kuinka
hauskaa, että saan hänet nähdä!" riemuitsi Konrad.
"Hän on Jumalan voideltu", sanoi äiti. "Muutamia vuosia sitten hän
Aachenissa kruunattiin [937]. Kruunausaterialla teidän setänne,
Schwabenin herttua Hermann, ojensi hänelle maljan."
Taaskin lasten silmät loistivat, siitä heidän setänsä, mahtava Hermann
herttua, oli heille rakas.
* * * * *
Juhlallista oli nyt Colombierissa. Ylhäiset vieraat olivat saapuneet.
Otto kuningas oli tullut hurskaan puolisonsa Edithan kanssa, joka
oli kotoisin Englannista. [Hän oli Englannin kuninkaan Athelstanin
sisar sekä Alfred Suuren pojantytär.] Kuninkaan seurassa oli myöskin
Schwabenin herttua Hermann, Berthan setä, joka oli kuninkaaseen
uskollisesti kiintynyt. Hän oli leskimies ja oli kihlannut ainoan
tyttärensä, pikku Ithan, Oton pojalle Ludolfille, saadaksensa
tulevaisuudessa arvokkaan hallitsijan perintömaalleen.
Molempien ruhtinasten saattueeseen kuului suuria sankareita, mutta
Otto oli uljain kaikista. Majesteetillisena hänen vartalonsa kohosi
yli muiden; täynnä arvokkaisuutta ja kuninkaallista lempeyttä oli
hänen käytöksensä; rohkeina säihkyivät hänen sinisilmänsä. Mutta
kun ne katsoivat hänen armaaseen puolisoonsa, silloin ilmeni niissä
sanomaton hellyys ja lempeys. Sillä Editha oli hänen hyvä enkelinsä,
jonka pyynnöt usein hillitsivät hänen vihansa, ja Edithan rukoukset
seurasivat häntä kaikilla hänen matkoillaan. Kansalleen kuningatar oli
kuin hellivä äiti. Kuningas rakasti häntä suuresti, ja hän ymmärsi
johtaa kuninkaan mielen Jumalan puoleen.
Molemmat kuningattaret näkivät nyt toisensa ensi kerran ja heidän
sydämmensä olivat heti alttiit ja avoimet keskinäiseen ymmärtämykseen,
sillä pian he havaitsivat, että sama usko ja sama rakkaus asui heissä
molemmissa ja molempien elämäntarkoituksena oli palvella Jeesusta.
Siksi he liittyivät lämpimästi ja sydämmellisesti toisiinsa.
Leskikuningattarelle tuntui hyvältä saada uskoa huolensa ja surunsa
ystävättären sydämmelle. Editha ymmärsi suloisimmalta tavalla lohduttaa
häntä kalliin raamatun sanoilla.
Eräs munkki Weserjoen luota oli kirjoittanut Vapahtajan elämäkerran
omalla Saksenin murteellaan. Hän oli antanut tälle kirjoitukselle
nimen: "Laulu Jeesuksen elämästä." ["Heliand".] Editha osasi paljon
kertoa tästä kirjasta ystävänsä iloksi. Saksenin kuningatar puolestaan
näki ihastuksella kaikkialla jälkiä Berthan siunausta tuottajasta
vaikutuksesta maassaan.
Päätettiin että nuori Konrad seuraisi mukana kuningas Oton hoviin,
saadaksensa kasvatuksensa siellä. Niin siis täyttyi pojan sydämen
hiljainen halu ja unelma, jota hän tuskin oli uskaltanut todeksi
toivoa, Kun muutaman viikon perästä korkeat vieraat jälleen lähtivät
kotiinsa, oli hyvästijättö vähän surunsekainen. Kuningattaret
aavistivat, etteivät enää kohtaisi toisiaan täällä maan päällä. Bertha
näki vanhimman poikansa, joka oli ilmetty isänsä kuva, jättävän kotinsa
moneksi vuodeksi, ja kyynelsilmin katseli Adelheid lempiveljeänsä, joka
iloisena lähti pois suureen vieraaseen maailmaan.
Hiljaista oli nyt perhepiirissä, kun vilkas poika oli heidät jättänyt.
Adelheidin sydäntä painoi vielä muukin asia kuin ero veljestä. Äiti
oli kertonut hänelle, että isävainaja jo monta vuotta takaperin oli
luvannut hänet Italian kuninkaan Hugon pojalle puolisoksi, sekä että
nuori Lothar kerran tulisi noutamaan hänet pois kodista ja äidin luota,
viedäkseen hänet vaimonaan omaan kotiinsa. Ajatus, että hänen pitäisi
jättää rakas kotinsa, tuntui hänestä katkeralta. Äidin lohduttavat
sanat, että siihen saattoi kulua vielä monta vuotta, eivät oikein
auttaneet. Usein hän unohti huolensa, kuten lasten on tapana, mutta
toisinaan hänen pienet kasvonsa äkkiä kävivät vakaiksi ja silmät
sumuisiksi, ja silloin hän hyväillen painautui lähemmäksi äitiään, jota
hän niin syvästi rakasti ja kunnioitti.
Taaskin hän seisoi kapean akkunan ääressä ja katseli "valkoisen vuoren"
ihmeellistä loistoa laskevan auringon säteillessä, mutta ei niin
riemullisena kuin ennen.
Bertha oli tarkannut pientä tytärtään ja meni hänen luokseen. Vaiti
katselivat molemmat tuota ihanaa näytelmää, kunnes loiste kalpeni.
"Äiti kulta", sanoi Adelheid huoaten, "Italiassa kaiketi ei ole
ollenkaan vuoria, vai miten?"
"Ei ole niin korkeita kuin täällä, mutta maa on ihana kuten puutarha,
niin sanoi isäsi."
"Mutta ihmiset siinä ihanassa maassa ovat epäluotettavia, kuulin isäni
sanovan. Mitä hän sillä tarkoitti?"
"He eivät ole suoria ja uskollisia kuten meillä. Heidän sanoihinsa ei
voi luottaa, sillä he puhuvat toisin kuin ajattelevat. Mutta kaikki
eivät ole sellaisia", jatkoi hän lohduttaen. "Nuoresta Lotharista isä
kertoi paljon hyvää."
"Äiti kulta, minä tahtoisin jäädä sinun luoksesi koko elämäkseni.
_Täytyykö_ minun sitte jättää sinut ja meidän ihana maamme ja kaikki
nämä hyvät ihmiset, joita rakastan?"
Ja kyynel kyynelen perästä vieri hänen poskilleen.
Äiti lohdutteli ja syleili itkevää lastansa.
"Älä itke, rakkaani. Minustakin tuntuu vaikealta olla ilman sinua.
Mutta vielä on pitkä aika siihen, kun sinun täytyy muuttaa Italiaan --
seitsemän vuotta tai ehkä enemmänkin. Älä ole pahoillasi, Adelheidini,
sillä molemmat isät ovat sen toisillensa luvanneet, ja se on Jumalan
tahto. Ja sinähän rakastat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja tahdot
totella hänen tahtoansa, eikö niin?"
Adelheid noikkasi. "Vielä seitsemän vuotta olen luonasi, äiti." Sillä
hän nyt koetti lohduttaa itseänsä.
Mutta Bertha hymyili surullisesti. "Ei koko sitä aikaa. Muutamia vuosia
täytyy sinun viettää Einsiedelnin luostarissa. Niin olemme päättäneet,
-- holhoojasi, kuningas Otto ja minä. Sillä vastaisen kuningattaren
tulee opetella kaikenlaisia tieteitä ja taiteita, ja tilaisuutta siihen
ei ole muualla kuin luostarissa pyhien naisten luona. Sinä tiedät,
että isoäitisi, rouva Regulinda nyt asuu Einsiedelnissä, jonka hurskas
suojelija hän on."
Adelheid oli ääneti kuunnellut. Hän käsitti, ettei tähän voinut mitään
sanoa vastaan, koska vanhemmat ja holhoojat olivat asian päättäneet.
Elämän vakavuus astui ensi kerran elävänä hänen eteensä.
"Täällä on niin ihanaa, äiti", sanoi hän syvästi huoaten.
"Niin, täällä on ihanaa. Myöskin Schwabenissa, minun kotimaassani, oli
ihanaa. Ja kuitenkin minun täytyi se jättää, kun sinun isäsi tuli minua
noutamaan. Ero kodista ei ollut helppo."
Ihmeissään tyttö katsahti äitiin. "Ja sinä olet kuitenkin niin
mielelläsi täällä ja olet yhtä onnellinen kuin minäkin, äiti kulta."
"Tulin tänne Jumalan tahtoa totellen, ja minulla on täällä nyt kotini.
En halaja milloinkaan muuanne, sillä täällä on Jumala antanut minulle
työtä ja täällä saan häntä palvella. Suuri taivaan Herra totuttaa meitä
tottelemaan, lapseni. Onnellinen, ken nöyränä häntä palvelee! Hän
kypsyy taivasta varten."
Adelheid ei oikein käsittänyt äidin ajatusta, mutta se tieto lohdutti,
että äiti oli kokenut samaa, mikä häntä odotti vastaisuudessa.
"Editha täti on myöskin jättänyt kotinsa, ja älä luulekkaan, että hän
halajaisi takaisin", jatkoi Bertha. "Ei, hänelle on Kristus uskonut
korkean kutsumuksen. Ja oi, miten ihanasti hän sen täyttää! Kaikille,
jotka tulevat tekemisiin hänen kanssaan, on hän suureksi siunaukseksi.
Kun pyhitämme elämämme Vapahtajallemme ja kanssaihmistemme hyväksi,
silloin olemme onnellisia. Ei se riipu paikasta, jossa työskentelemme.
Sinä saat olla iloinen ja onnellinen, lapseni, sillä sinä rakastat
Herraa Kristusta, ja äitisi rukoilee puolestasi, että kasvaisit armossa
ja oppisit Häntä palvelemaan."
Hetken perästä äiti jatkoi: "Pian saat nähdä kihlattusi. Hugo kuningas
poikansa kanssa on jo matkalla tänne, jotta kihlajaiset vietettäisiin
tapojen vaatimuksen mukaan. Ota tuleva puolisosi ystävällisesti vastaan
ja ole hyvä hänelle, mutta ennen kaikkea, rukoile hänen puolestaan.
Molempiin olet velvollinen, sillä se on Herran Kristuksen tahto."
Niin tapahtui kuin äiti oli määrännyt. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin
ylhäisiä vieraita jälleen tuli Colombieriin, tällä kertaa idästä päin,
yli Alppien ja Genèvejärveä pitkin. Vieraat olivat Italian kuningas
Hugo nuoren poikansa Lotharin kanssa. Kuninkaantyttären sydän sykki
odotuksesta, puolittain pelokkaasti, puolittain uteliaana. Hän seisoi
äitinsä ja veljensä Burkhardin kanssa linnan sisimmäisen portin luona,
lausuakseen vieraat tervetulleiksi.
Ensiksi hänen silmänsä osuivat kuninkaaseen, joka etummaisena
ratsasti ulkoportista sisään. Sellaiseksi lapset eivät koskaan olleet
kuvitelleet kuningasta, he jotka olivat nähneet isänsä ja uljaan
Otto kuninkaan. Heidän kasvoissaan ilmeni selvästi, että olivat
odotuksessaan pettyneet, joten kuningattaren täytyi muistuttaa heitä
kohteliaasti tervehtimään. Kuningas itse tuskin huomasi lapsia. Kun
hänen tallimestarinsa oli auttanut hänet alas ratsun selästä, tervehti
hän kuningatarta kumartamalla ja suudellen hänen kättään. Kohteliaisuus
ja sujuva käytös näyttivät olevan hänen synnynnäisiä ominaisuuksiansa,
mutta hänen kasvojensa ilme ei herättänyt luottamusta. Ehdottomasti
johtui Adelheidin mieleen Aamos juutalainen. Kuningas oli vain komeampi
ja hienosti puettu ja piti harmahtavan päänsä pystyssä. Hänen terävät
silmänsä näyttivät kuitenkin, samoin kuin juutalaisen, viekkailta ja
vakoilevilta, ja hänen suuren parrattoman suunsa pielissä väreili
ylenkatseellinen hymy. Lapset eivät milloinkaan olleet voineet
ajatella, että kuningas saattaisi olla noin vastenmielinen.
Silloin ilmestyi äkkiä nuori reipas poika, joka kepeästi hyppäsi alas
ratsun selästä ja kasvot hymyilevinä astui kuningattaren luo, iloisesti
huudahtaen:
"Terve teille, rouva äiti! Minulle on suuri ilo, että saan teidät
nähdä". Hänen sanojensa totuutta todisti se avomielinen, luotettava
katse, jonka hän loi kuningattareen. "Ja tässä on minun pikku rakas
morsiameni!"
Niin nopeaan, ettei Adelheid tietänyt, miten se tapahtui, oli voimakas
poika nostanut hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, antanut hänelle
sydämmellisen suutelon ja iloisesti nauraen katsonut häneen. Tyttö
nauroi myöskin, mutta sanoi: "Laske minut alas!"
Hän laski hänet varovasti maahan, mutta piti kuitenkin hänen kätensä
omassaan ja tarkasteli häntä huomattavalla mieltymyksellä.
"Olemmehan hyviä tovereita sillä aikaa kuin täällä olen, eikö niin,
pikku morsiameni? Ja sinä näytät minulle kaikkea mistä pidät sisällä
linnassa ja sitten ulkona mailla ja metsissä. Tahdotko tehdä niin,
pikku ystäväni?"
Lapsi nyökkäsi tyytyväisenä päätään ja katseli häntä tarkkaavasti.
"Et sinä ole sen näköinen kuin isäsi."
"En, Jumalan kiitos, olen muutamia vuosia nuorempi kuin hän." Ja
taaskin hän iloisesti nauroi.
"Ja paljon iloisempi sinä olet", jatkoi lapsi. "Minä pidän paljon
enemmän sinusta kuin hänestä."
"Sen kyllä uskon. Paha olisi, jos asian laita olisi päinvastoin!"
vastasi hän. "Mutta tule, äiti viittoo!"
Sitten hän veti lapsen käden käsikoukkuunsa, jolloin hänen oman solakan
vartalonsa täytyi vähän taipua, ja yhdessä he lähtivät muitten perässä
sisälle linnaan.
Sitte seurasi sarja iloisia päiviä. Lothar oli sekä sielunsa että
ruumiinsa puolesta ihan isänsä vastakohta. Hän oli kaunis muodoltaan,
eikä hänessä ollut yhtään viekkautta. Rakastettavalla, ystävällisellä
olennollaan hän voitti kaikkien sydämmet. Adelheidin kanssa hän tuli
hyvin tuttavalliseksi. Hän otti osaa hänen leikkeihinsä ja antoi tytön
kertoa, mitä hän oli oppinut, -- myöskin äidin opettamia raamatun
kertomuksia, jotka Adelheidille olivat kaikkein rakkaimmat. Lotharille
ne olivat uusia, ja hän kuunteli niitä usein ihmeekseen, mutta
kuitenkin mieltymyksellä. Waltrudista ja hänen elämänkohtaloistaan
Adelheid myöskin kertoi hänelle, ja tuo hiljainen, uskollinen tyttö
miellytti Lotharia.
"Kun pieni morsiameni tulee Italiaan, silloin sinä tulet hänen
mukanaan", sanoi hän monesti Waltrudille, ja tämä aina vakuutti
varmasti tulevansa.
Ulkona metsissä ja niityillä retkeilivät lapset, Lothar, Burkhard
ja Adelheid, mielin määrin; ja jos Waltrud ei ollut mukana, pyysi
Lothar herttaisesti kuningattarelta, että hänkin pääsisi, sillä pikku
morsiamen leikkitoveri kuului heihin, arveli hän. Lothar opetti
heille uusia leikkejä ja vaikuttipa iloisuudellaan vielä vakavaan
tiedonhaluiseen Burkhardiinkin niin, että tämä vähäksi aikaa unohti
rakkaat kirjansa leikin ja miekkailuharjoitusten tähden.
Usein Lothar lähti kuningattaren mukaan hyväntekeväisyyskäynneille
kansan koteihin, ja kuningatar iloitsi sydämmessään, kun näki pojan
silmissä sääliväisyyden kyyneleitä. Hän tunsi mielensä levolliseksi
lapsensa tulevaisuuden suhteen, sillä Lotharissa oli hyviä
edellytyksiä, valhe ja viekkaus oli hänestä kaukana. Kuningatarta hän
kunnioitti kuten pyhimystä ja uskoi pikku morsiamelleen, ettei toista
sellaista ihmistä löytynyt koko maan päältä. Sillä poika paran äiti
oli ollut häijy nainen, eikä hän koskaan ollut saanut osakseen äidin
rakkautta eikä äidin uskollista ohjausta.
Bertha rouva sulki hänet omien lastensa kera sekä rakastavaan
sydämmeensä että esirukouksiinsa.
Pian tämä onnellinen aika kului loppuun ja tuli vierailun viimeinen
päivä, jolloin kihlaus oli tapahtuva. Linnan kappelissa Lothar ja
Adelheid juhlallisesti kihlattiin toisilleen. He allekirjoittivat
lapsenkädellä sopimuksensa; sitte seurasivat vanhempien
allekirjoitukset. Seuraavana aamuna Lothar ja hänen isänsä lähtivät, ja
linnaan jääneitten ajatukset ja hyvät toivotukset saattoivat heitä.
Näin oli siis kuninkaantyttären tuleva kohtalo ihmisten nähden
päätetty, ja hurskaan äidin rukoukset nousivat lakkaamatta näiden
molempien kihlattujen lasten puolesta suuren taivaan Herran luo.