Vanhus oli laskenut tytön ruohikolle. Hän väänteli käsiään ja
ruikutteli sekä käyttäytyi ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut
murtumaisillaan lapsiraukan tähden. Bertha ei ollut huomaavinaan hänen
käytöstään; hän vain laskeutui polvilleen tytön viereen, tarttui hänen
kuihtuneeseen käteensä ja tunnusteli valtimoa -- se oli aivan heikko.
"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen, "nälkä, väsymys ja pahoinpitely
ovat saattaneet sinut tuohon tilaan!" Tytön kaulassa ja hartioissa oli
sinisiä naarmuja, jotka osottivat, että häntä oli lyöty. Kasvot ja
hiukset olivat veren tahraamat; nähtävästi hän oli kaatunut terävää
kiveä vasten, haavoittaen päänsä. Tiedotonna, kankeana, silmät kiinni
makasi hän siinä.
Kuningatar nousi ylös. "Mistä olet saanut lapsen?" kysyi hän. "Kautta
harmaan pääsi, vanhus, älä valehtele. Sinun tyttäresi hän ei ole!"
"Minun hän on! minun hän on!" kirkasi mies käheästi. "Olen ostanut
hänet yhdestä guldenista. Olen pitänyt häntä kuten omaa lasta. Voi
minua! He tahtovat ryöstää isä Aamokselta hänen ainoan lapsensa!"
Mies oli inhottava katsella. Bertha kääntyi hänestä pois tytön puoleen,
joka aukaisi suuret siniset silmänsä, katsoen tuskaisesti, sanattomin
rukouksin ihanaan kuningattareen ja ummistaen ne sitten heti jälleen.
Hän loi vain yhden katseen, mutta se kertoi koko tarinan kärsimyksistä
ja sydäntä järkyttävistä asioista.
"Yhden guldenin annan sinulle lapsesta, sitten on hän minun, eikä
sinulla ole mitään oikeutta häneen. Tässä saat, ja lähde nyt pois
näiltä seuduilta. Pahoin sinulle kävisi, jos huomiseksi tänne jäisit;
en voisi sinua varjella joutumasta kansani vihan esineeksi."
Ahnaasti juutalainen otti rahan. Hän aikoi puhua, mutta arvokkaalla
liikkeellä kuningatar esti sen, viitaten poispäin. Kiireesti mies
katosi, eikä häntä siinä seudussa enää milloinkaan nähty.
Sitten Wernheri talutti esiin molemmat hevoset. Adelheid kostutti
nenäliinansa purossa ja vilvoitti sillä sairaan otsaa. Tämä
ystävällinen menettely teki sairaalle hyvää. Hitaasti hän aukaisi
silmänsä, katsoen ympärilleen. "Hän on poissa", sanoi Bertha. Silloin
herahti tyttönen itkemään oikein ääneen, ja se huojensi hänen
sydäntänsä.
"Sinä kaiketi et enää tahdo hänen luokseen?" kysyi Adelheid.
"En, en milloinkaan!" Hän pudisti kiivaasti päätään ja oikaisi kätensä
ikäänkuin kammosta.
"Ole levollinen, lapsi", lohdutteli kuningatar. "Älä puhu, olet vielä
liian voimaton. Me nostamme sinut hevosen selkään ja viemme kotiin,
sinne ei ole pitkä matka."
Wernheri nosti tytön ratsun selkään ja kuningatar auttoi; sitten poika
kulki hevosen vieressä pidellen kiinni tytöstä. Hitaasti he matkasivat
eteenpäin, kunnes joutuivat linnan luo ja ratsastivat linnanpihaan.
Kuningattaren viittauksesta tuli Irmengard ja nosti uupuneen tytön
syliinsä.
"Hoida häntä niin hyvin kuin voit", sanoi Bertha, ja Irmengard vei
hänet palvelijain huoneustoon.
* * * * *
Monta viikkoa oli kulunut. Kultakutrinen tyttö oli tullut terveeksi.
Hän oli nyt puhtaassa puvussaan ihan toisen näköinen kuin ennen,
kultakutrit olivat paksuissa palmikoissa ja posket hohtivat ruusuisina.
Kun ei enää ollut mitään tartunnan vaaraa, oli Adelheid joka päivä
päässyt tytön luo viemään hänelle kukkasen tai mehukkaan hedelmän
ja muuten ystävällisesti häntä katsomaan. He eivät paljon puhuneet
keskenänsä, sillä vieras tyttö oli ujo vielä, mutta kuitenkin Adelheid
sai tietää, että hänen nimensä oli Waltrud sekä että hän oli kotoisin
Saksenista.
Tänään Waltrud istui ensi kerran linnan suuressa salissa. Kuningatar
kehräsi, kuunnellen molempien lasten iloista puhetta. Adelheidia
kohtaan tyttö oli ujostelematon ja vastasi avomielisesti hänen
lapsellisiin kysymyksiinsä.
"Kuinka vanha sinä olit, kun juutalainen otti sinut mukaansa?"
Waltrud mietti. "Kahdeksan vuoden, luullakseni, ehkäpä yhdeksän. Kolme
kesää ja kolme talvea olen kuljeksinut tuon pahan miehen kanssa."
"Sittenhän olet nyt kahdentoista vuotias, ja minä olen pian seitsemän.
Ja sinä olet asunut suuressa rakennuksessa? Isäsi ja äitisi luonako?"
Tyttö noikkasi myöntävästi; surullinen ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Kerro", pyysi Adelheid. "Kerro minulle enemmän itsestäsi, sillä minä
pidän sinusta."
Hän silitti hyväilevästi toverinsa kättä. Tytön suupielet värähtelivät,
ja hänen silmänsä säihkyivät puolittain ujosta ihmettelystä ja
puolittain kiitollisuudesta, kun hän katsoi lapseen. Sitten hän sanoi:
"Tahdon kertoa. Isä ja äiti olivat vapaita ihmisiä. He viljelivät
maata, joka kuului taloomme; sitä oli paljon, ja Bertram veli auttoi
heitä. Silloin hunnit tulivat, tappoivat heidät ja polttivat talomme.
Koko karjamme he ryöstivät, ja heidän hevosensa sotkivat viljamme. Minä
istuin piiloutuneena ontossa puussa. Seuraavana päivänä he löysivät
minut ja veivät minut mukanaan."
"Entä mihin joutui veljesi Bertram?"
"Hän oli suuri ja vahva ja asettui isän eteen suojellaksensa häntä,
mutta silloin he löivät hänet maahan ja tappoivat isän ja sitten vielä
äidinkin."
Tyttö puhui heikolla ja toivottomalla äänellä, ikäänkuin hän olisi
väsynyt elämään.
"Waltrud parka!" huudahti Adelheid säälivästi.
Tyttö jatkoi: "Illalla pimeän tullen, kun kaikki oli hiljaista, hiivin
minä ulos puustani ja rupesin etsimään isää ja äitiä. Löysin heidän
kuolleet ruumiinsa, mutta en löytänyt Bertramia. Kauan, kauan etsin
häntä, mutta turhaa se oli. Silloin minä itkin ja ryömin jälleen
puuhuni ja nukuin, sillä minä olin väsynyt ja vielä sangen pieni. Näin
unta, että he olivat laahanneet veikon pois, ja myöhemmin olen monta
kertaa nähnyt unta Bertramista ja uskon hänen elävän."
"Sittekö ne pahat hunnit löysivät sinut?"
"Löysivät, seuraavana aamuna. Monet palasivat katsomaan, olisiko
jossakin aarteita kätkössä, ja he osuivat myöskin sen ontelon puun luo,
jossa minä olin. He vetivät minut esiin, ja minä vapisin pelosta."
"Waltrud parka! Löivätkö he sinua?"
"Löiväthän hekin, mutta eivät niin paljon kuin isä Aamos. Muutamat
heistä olivat hyviä minua kohtaan; he antoivat minulle ruokaa ja
panivat minut istumaan eteensä hevosen selkään. He kulkivat monen
maan läpi ja veivät minut mukanaan. Minä itkin kauan isää, äitiä ja
veljeäni. Pitkän ajan olin heidän luonaan. He vaativat minua tanssimaan
ja olemaan iloisena, mutta sitä en voinut. Kuulin kerran heidän puhuvan
suuresta tappelusta, ja sitten he äkkipäätä lähtivät matkaan. He
olivat kyltyneet minuun ja jättivät minut jälelle, yöllä kun nukuin.
Aamulla herätessäni he olivat poissa, ja minä olin yksin. Silloin tuli
juutalainen ja vei minut kanssansa, vaikka koetin vastustaa."
"Mitä juutalainen pani sinut tekemään?" kysyi kuningatar.
"Kesällä vaati hän minua marjoja poimimaan ja myymään sekä kerjäämään.
Myöskin tahtoi hän minua ottamaan muitten tavaraa ja antamaan hänelle,
ja ellen sitä tehnyt, niin hän löi minua pajuvitsoilla. Silloinkin hän
löi, kun en tarpeeksi hänelle kerjännyt. Usein sain koko päivät nähdä
nälkää, kun ei ollut muuta syötävää kuin juuria vainioilta ja marjoja
metsästä, enkä niitäkään aina saanut. Ja minä olin niin kovin väsynyt,
niin väsynyt. Ellen jaksanut häntä seurata, löi hän minua jälleen.
Eräänä päivänä hän löi ja tyrkkäsi minua niin, että kaaduin ja iskin
pääni terävään kiveen. Hän laahasi minut pimeään luolaan, ja minä olin
niin kovin kipeä. Luulin kuolevani, ja olin iloinen siitä. Silloin
tulit sinä, oi kuningatar!"
Jota kauemmin Waltrud puhui, sitä vilkkaammaksi hänen äänensä muuttui.
Viimeisiä sanoja sanoessaan hän joutui valtavaan liikutukseen, lankesi
kuningattaren jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa.
"Nouse ylös, lapseni", sanoi Bertha järkytetyin mielin. "Täynnä
kärsimystä on sinun lyhyt elämäsi ollut. Paljon tuskaa on suuri taivaan
Jumala sallinut osaksesi, mutta nyt hän on sinut pelastanut. Oletko
häntä kiittänyt?"
"En", sanoi tyttö. "Paha Aamos ja hunnit ovat minua kiusanneet, ja
sinä, kuningatar, olet pelastanut minut, eikä suuri taivaan Jumala.
Häntä ei Waltrud raukka tunne; kuinka voisin häntä kiittää?"
"Mutta suuri Jumala taivaassa tuntee hyvin Waltrud raukan", sanoi
kuningatar vakuuttavalla äänellä. "Hän tuntee jokaisen linnunkin
taivaan alla ja pitää siitä huolen; kuinka hän ei ottaisi huomaansa
kurjuuteen jäänyttä ihmislasta, jolla ei ole isää eikä äitiä? Usko
minua, kun sanon, että hän tuntee sinut ja pitää sinusta huolen.
Kirjojen kirjassa se on kirjoitettuna."
Hän laski kätensä latinalaisen raamattunsa päälle, joka oli hänen
edessään. Pelokkaasti tyttö katsoi tuota kummallista kirjaa.
"Kerrotaan, että kirja voi puhua", kuiskasi hän, "onko se totta?"
Vastauksen sijasta Bertha aukaisi raamatun. "Kuuleppas nyt", sanoi hän,
"minä luen sinulle, mitä tässä sanotaan."
Ja kääntäen latinaa saksaksi kuningatar luki ne lauseet, joissa
Vapahtaja vakuuttaa, että pieni varpunenkaan ei putoa maahan ilman
taivaallisen Isämme tahtoa, ja me olemme paljon paremmat kuin monta
varpusta.
Waltrud ei voinut sitä käsittää. Vähänpä hän oli kuullut Vapahtajasta
ja taivaallisesta Isästä.
"Isä minulla oli Saksenissa", sanoi tyttö. "Hän on kuollut,"
"Mutta taivaallinen Isäsi ei ole kuollut, hän elää ja pitää sinusta
huolta", sanoi kuningatar.
"Taivaassa asuu korkea Herra Jumala", sanoi tyttö ihmeissään. "Sanotko
sinä, että hän on minun Isäni? Tunteeko hän minut?"
"Niin, hän on sinun Isäsi ja minun Isäni ja meidän kaikkien Isämme, ja
hän tuntee sinut ja rakastaa sinua."
"Waltrud", sanoi Adelheid hiljaa ja vakavasti, "minä olen häntä
rukoillut. Sinä iltana, jolloin sinä myit mansikat veljelleni, ja
hän sanoi, että sinä näytit väsyneeltä ja sairaalta, -- silloin minä
rukoilin Jumalaa auttamaan sinua. Ja näetkö, hän teki sen jo seuraavana
aamuna. Eikö hän olekin hyvä? Etkö ole iloinen siitä?"
Adelheidin silmät loistivat, ja vieras tyttö tunsi sydämmessään
ihmeellistä liikutusta. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Sinä olet hyvä", sanoi hän. "On pitkä aika siitä kuin kukaan on
rakastanut Waltrud parkaa."
"Taivaallinen Isä rakastaa sinua vielä paljon enemmän kuin me", sanoi
kuningatar lempeästi.
Tämä oli Waltrudin ensimmäinen opintotunti. Siitä päivästä alkoi
hänelle järjestyksellinen elämä. Ahkerasti täytyi hänen auttaa
kotitoimissa. Hän oli reipas ja teki mielellään työnsä. Samalla hän
tuli terveeksi ja voimakkaaksi, niin että pian tuskin saattoi hänessä
tuntea luolasta tuotua tyttöä. Hämärän saapuessa hän tuli värttinöineen
kuningattaren luo, joka opetti häntä kehräämään, ja myöskin pieni
Adelheid koetti kilvalla oppia tätä jaloa taitoa. Silloin kuningatar
kertoi kertomuksia tuosta suuresta kirjasta, ja mielenkiinnolla Waltrud
kuunteli hänen selityksiään. Hän ei paljon puhunut, mutta silmänsä
ilmaisivat, miten sanat tunkivat hänen sydämmeensä. Kävellessään ulkona
käsi kädessä Adelheidin kanssa hänen oli helppo olla avomielinen,
ja hän rupesi kyselemään monesta asiasta, jota hän ei ollut vielä
käsittänyt.
Waltrud piti itseään kuninkaantyttären palvelijattarena.
Kiitollisessa sydämmessään hän lupasi, ettei hän milloinkaan jättäisi
hallitsijatartansa. Äiti näki, miten lapset pitivät toisistaan, ja
antoi heidän olla rauhassa. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut, että
Waltrudilla oli uskollinen, luotettava mieli.
Onnellisimmat olivat molemmat lapset silloin, kuin kuningatar
otti heidät mukaansa, käydessään alamaistensa luona rakkauden ja
hyväntekeväisyyden asioilla. Pojat sitä vastoin jäivät kirjojensa
ääreen. Iloisina tytöt kulkivat eteenpäin kuningattaren valkoisen
hevosen rinnalla, jota Wernheri talutti, ja kuuntelivat ahkerasti
kehräävän ratsastajattaren ystävällisiä sanoja. Taikkapa he
juoksentelivat edellä, Adelheid lapsellisesti riemastuneena, Waltrud
levollisempana ja vakavampana, mutta kuitenkin iloisena. Ei kukaan
ollut metsiin ja niittyihin niin perehtynyt kuin hän. Paljon kasveja
hän tunsi ja tiesi niitten parantavat ominaisuudet. Vähäpätöisimmistä
kukista ja ruohoista hän osasi sommitella kokoon vihkoja, seppeleitä
ja muita koristeita, jotka miellyttivät itse kuningatartakin. Adelheid
ihaili hänen pajuvalmisteitaan, monenlaisia koreja, erimuotoisia ja
erisuuruisia, eikä hänellä ollut mitään rauhaa, ennenkuin oli oppinut
palmikoimaan samanlaisia ja sai näyttää ensimmäisen hyvin tehdyn
taideteoksen äidilleen.
"Tänään lähdemme tapaamaan paimentyttöä Giselaa ja hänen äitiänsä",
sanoi Bertha eräänä aamuna. Hän oli juuri laskenut luotansa viimeiset
monista avunpyytäjistä, joita määrätyllä ajalla joka aamu saapui
linnaan saamaan kuningattarelta lohdutusta, rohkaisua ja aineellista
tukea.
Paimentytön asunto ei ollut kaukana, ja ilma oli kirkas, joten lapset
saattoivat kulkea jalkaisin. Kuningatar istui valkoisen hevosensa
selässä, jota Wernheri talutti, kehräten tapansa mukaan. Tie kulki
pitkin metsän syrjää, ja lapset poimivat kukkia ja marjoja. Waltrud
oli tavallista vakavampi; hänen ajatuksensa näyttivät kiitävän kauas.
Kumppaninsa iloisiin leikkipuheisiin hän vastasi ystävällisin katsein,
mutta vaipui jälleen äänettömyyteen.
"Mitä sinä ajattelet, Waltrud?" kysyi Adelheid vihdoin. "Ajatteletko
Bertramia?"
He puhuivat usein keskenään Bertramista, kadonneesta veljestä. Mutta
Waltrud vain pudisti päätään.
"En Bertramia", sanoi hän hitaasti, "vaan juutalaista Aamosta". Ja
hänen silmänsä välähtivät.
"Älä ajattele sitä pahaa miestä, hän ei koskaan tule tänne. Pelkäätkö
häntä?"
"En, en pelkää häntä. Äitisi minua kyllä varjelee."
"Miksi siis ajattelet sitä pahaa miestä?" kysyi jälleen pieni kumppani.
"Hän oli kovin paha, -- oi, sinä et tiedä, kuinka paha hän oli, ja minä
vihaan häntä", sanoi hän tavattoman kiivaasti.
Adelheidin ruskeat silmät täyttyivät kyynelillä. Sellaisena hän ei
vielä milloinkaan ollut Waltrudia nähnyt.
"Mutta sinä et saa vihata häntä", sanoi Adelheid murheellisena. "Rakas
Vapahtajamme ei vihannut niitä pahoja miehiä, jotka naulasivat hänet
ristinpuuhun."
"Niin, sepä se juuri on", vastasi tyttö, "sitä minä en voi ymmärtää.
He löivät häntä vielä paljon enemmän kuin juutalainen löi minua. Luin
eilen siitä suuresta kirjasta, että hän vielä rukoilikin niitten
pahojen ihmisten puolesta: Isä, anna heille anteeksi. Luettuani sen en
voi olla sitä ajattelematta. En saata sitä ymmärtää. Ja onhan se kai
kuitenkin aivan totta, vai kuinka?"
"Kaikki on totta, mitä raamatussa kerrotaan", vastasi Adelheid varmana.
"Samaa sanoi kuningatarkin. Ja hän rakasti noita pahoja ihmisiä, --
Jeesus nimittäin. Kun minä eilen luin siitä, lensivät ajatukseni
juutalaiseen. Minä en voi häntä rakastaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi
hän surullisena.
Lapset eivät innossaan huomanneet, että äiti oli heitä aivan lähellä,
niin että hän oli kuullut heidän viimeiset sanansa. Osaaottavasti hän
katsoi Waltrudiin.
"Tule tänne, lapsi", pyysi hän ystävällisesti.
Waltrud totteli.
"Olet oikeassa, lapseni, sinä et voi rakastaa Aamos juutalaista. En
minäkään voi. Ei kukaan ihminen voi rakastaa vihamiehiään".
Adelheid katsoi hämmästyneenä äitiinsä. Tämä jatkoi:
"Mutta meidän täytyy oppia sitä, jos tahdomme menetellä Vapahtajan
Jeesuksen Kristuksen mielen mukaan. Vaikeaa se kyllä on, sen on Waltrud
jossakin määrin saanut kokea. Ainoastaan Vapahtaja itse voi opettaa
meitä rakastamaan vihollisiamme, ja sen hän tekee, jos sitä rukoilemme
häneltä."
Waltrud katsoi kiitollisena kuningattareen. Tämä käsitti hänen
katseensa ja sanoi ystävällisesti:
"Sinäkin voit sitä oppia, lapseni. Rohkaise mielesi ja rukoile häntä
auttamaan".
Tyttö ei puhunut mitään, mutta hänen kasvonsa kävivät iloisiksi ja
hänen silmänsä tähtäsivät miettiväisinä etäisyyteen.
Hiljakseen he jatkoivat matkaa eteenpäin, kunnes ennättivät Jutta
rouvan asunnolle.
Paimentyttö istui oven edustalla kehräten. Iloisena nousi hän istualta,
nähdessään tervetulleet vieraat, ja meni heitä vastaan. Punastuen ja
kunnioittavasti hän kumarsi kuningattarelle, joka hyväntahtoisesti
hymyili hänelle ja mielihyvällä kiinnitti katseensa tuohon somaan
tyttöseen.
"Olemme tulleet katsomaan äitiäsi, Gisela. Onko hän sisällä?"
"On, armollinen kuningatar."
Mökki oli pieni, ja olkikatto ulottui matalalle maata kohti.
Murattiköynnös kiertyi hauskannäköisesti akkunan ja oven ympäri. Bertha
rouvan komea vartalo ei mahtunut ovesta sisälle syvään kumartumatta.
Heikossa päivänvalossa, joka tuvan ainoasta pienestä ikkunasta
pilkisti, näki Bertha vasta vähitellen huoneen kehnon sisustuksen, sekä
luuvalon vaivaaman naisen, joka makasi olkivuoteellaan. Olkien päälle
oli mukavuudeksi levitetty lammasnahkaturkiksia.
"Jumala siunatkoon kuningatarta!" kuului lempeä ääni vuoteesta. Vaimo,
joka sanat lausui, lepäsi puoleksi makaavassa, puoleksi nojaavassa
asennossa.
"Olen pahoillani siitä, etten voi paremmalla tavalla ottaa vastaan näin
korkeita ja arvokkaita vieraita", jatkoi hän, "mutta jäseneni eivät
sitä salli, luuvalo pitää niin lujasti kiinni. Gisela, nosta jakkara
kuningattarelle."
Kuningatar istui sairaan vuoteen ääreen ja katsoi syvästi sääliväisenä
noita kalpeita kasvoja, joissa näkyi pitkien kärsimysten jäljet,
ja laihoja käsiä, jotka vielä äskeisen kehruun jäljeltä pitelivät
värttinää. Kuihtunut äiti oli terveen ja kukoistavan tyttärensä
täydellinen vastakohta.
"Oletko kauankin ollut vuoteen omana, vaimo parka?" kysyi kuningatar.
"Kuusi vuotta, aina siitä asti, jolloin minä mieheni kanssa lähdin
hunneja pakoon. Silloin oli talvi, ja me kuljimme kauan kodittomina.
Lausannessa me asuimme. Kun hurskas piispa Boso murhattiin, täytyi
meidän paeta, ja silloin tulimme tänne."
"Tunsitko sinä sen hurskaan piispan?"
"Tunsin. Minä olin luostarin palvelijattarena Lausannessa, kunnes Hannu
minut nai. Hän kaitsi luostarin karjaa, ja apotti piti hänestä paljon.
Se oli onnellinen aika. Mutta sinä tiedät, rouva kuningatar, miten
sitten kävi. Luostarimme, kaupunkimme, kaikki hävitettiin."
Vaimon silmät täyttyivät kyynelistä, ja kuningatar nyökkäsi hänelle
sanoen:
"Kerro vielä, miten sinun Hannullesi kävi?"
"Hän kuoli kuumetautiin pian sen jälkeen. Silloin näytti minusta siltä,
kuin en enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi, mutta taivaan Herra on
auttanut."
Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miettiväisenä eteensä.
"Vaimo parka, sinä olet kovia kärsinyt, mutta sinä tiedät myöskin, että
Jumala kärsimyksiä lähettää. Missä olet sen oppinut?"
"Luostarissa, rouva kuningatar. Sunnuntaisin tuli piispa sinne ja
kertoi meille pyhästä raamatusta, Vapahtajastamme, joka kuoli meidän
puolestamme. Silloin opin käsittämään, että kaikkien kristittyjen
miesten ja vaimojen tie käy monen vaivan kautta. En kuitenkaan paljon
sitä ajatellut, sillä olin nuori ja iloinen, ja kun minä mieheni kanssa
asuin Lausannessa, unohdin suuren onneni vuoksi melkein Jumalanikin.
Vasta myöhemmin, kun kärsimysten päivät tulivat, muistelin jälleen
tuota kaikkea. Silloin minä hädässäni huusin Jumalaa, ja hän lohdutti
minua, ja nyt minä tiedän, että ilman kärsimisiä emme pääse taivaan
valtakuntaan."
Syvästi liikutettuna kuningatar kuunteli vaimon kertomusta. "Olet
oppinut suuria asioita", sanoi hän, "koska tiedät, että Herra sinua
rakastaa, vaikka hän joskus lähettää sinulle kärsimyksiä. Tämä on
vaikea läksy, ja monelta kuluu pitkä aika ennenkuin hän sen oppii.
Tunnetko evankeliumin kertomuksen miehestä, jolla oli luuvalon
kuivettama käsi?"
Kuningattarella oli sisäinen tarve kertoa Vapahtajan elämästä, kun hän
kävi katsomassa sairaita ja kärsiviä. Sen hän teki nytkin, lempeällä ja
sydämiä voittavalla tavallaan. Hän kertoi kertomuksen toisensa perästä,
joita sairas ja lapset mielenkiinnolla kuuntelivat, kunnes jo oli aika
lähteä. Lempeästi Bertha sanoi jäähyväiset, luvaten illempana lähettää
sairaalle lämpimän peiton hänen vuoteeseensa sekä polttopuita uunia
varten; ja hiljaiset siunaukset seurasivat häntä.
Nyt he kulkivat jälleen ulkona vapaan taivaan alla. Tällä kertaa he
eivät matkanneet metsän syrjää pitkin vievää tietä, vaan toista, joka
johti Hohenthalin linnan ohitse. Siinä sijaitsi jylhä kivirakennus
vuorenrinteellä, jolta oli näköala laakson yli. Hohenthalin herrat
olivat rohkeita metsästäjiä ja urhoollisia sotureita. Nykyinen
omistaja oli sodassa kuningas Rudolfin mukana, kuten enimmät muutkin
maan herroista. Sillä aikaa linnojen rouvat palvelusväkineen
toimivat kodeissaan, miten parahiten ymmärsivät. Mutta maa oli
monin paikoin autiona, ja myöskin värttinä oli monen aatelisrouvan
talossa joutilaana, vaikka asiat olivatkin paljon parantuneet, sitten
kuin kuningatar Bertha oli tuonut uusia oivallisia tapoja mukanaan
Schwabenista ja itse väsymättä käytti ahkeria käsiään. Hohenthalin
rouva oli kuullut, mitä Giselalle oli tapahtunut ja miten kuningatar
oli hänelle suosiotaan osottanut. Tämä tapaus oli herättänyt linnan
rouvan ja hänen tyttäriensä kateutta ja kiihottanut heitäkin etsimään
korkeasti kunnioitetun kuningattaren mielisuosiota. He rupesivat
nyt myöskin käyttämään värttinätä, mutta heidän kätensä olivat
kykenemättömät ja lanka tuli karkeata.
Kun Bertha ratsasti linnan ohi, istuivat linnan rouva ja hänen
kolme tytärtänsä pihalla kehräämässä, sillä he olivat kuulleet
kuningattaren lähenevän. Kunnioittavasti he nousivat paikoiltaan ja
astuivat tervehtien kuningattaren luo. Ystävällisesti Bertha vastasi
tervehdykseen ja seisahutti hevosensa.
"Kas, te kehräätte! Sehän ansaitsee kiitosta, jos olette ahkeria ja
vähän näette vaivaa, niin lankanne varmaan pian tulee yhtä sileäksi ja
hienoksi kuin paimentytön Giselan."
"Kuningatar, me kiitämme sinua lempeistä sanoistasi", sanoi linnan
rouva. "Katso, minun tyttäreni ovat kilttejä ja ahkeria, mutta kehruu
on raskasta työtä. Etkö tahdo antaa heille kehoitukseksi jotakin, kuten
annoit Giselalle?"
Nyt kuningatar nauroi, sanoen: "Paimentyttö tuli ensiksi ja on kuten
Jaakob ottanut siunaukseni. Mutta jatkakaa työtänne, koettakaa
parastanne ja rukoilkaa myös, niin ei teiltä milloinkaan puutu Herran
siunausta".
Ystävällisesti noikaten heille hän lähti sieltä, jättäen linnan naiset
hämmästyneinä ja pettyneinä katsomaan hänen jälkeensä.
Waltrud oli ääneti kuunnellut äskeistä keskustelua ja kulki nyt
miettiväisenä Adelheidin rinnalla. Hänestä joskus tuntui melkein kuin
hän näkisi unta. Uusi elämä oli herännyt hänessä. Oi, miten hyvä
Bertha rouva oli, ja miten viisas! Hän oli sanomattoman kiitollinen
hyväntekijättärellensä. Samalla hänen sielunsa silmien eteen kuvastui
mies, joka ristillä riippuen rukoili vihollistensa puolesta. Ja
oppimaton tyttö tunsi ensi kerran sydämmensä syvyydessä, että tuo
mies oli tehnyt hänenkin hyväksensä vielä paljon enemmän kuin jalo
kuningatar, ja että hänen rakkautensa oli monin verroin suurempi; ja
hänessä heräsi lapsellinen halu ja kaipuu saada häntä palvella ja elää
hänen mielensä mukaan.