Kymmenennen vuosisadan syvästä hämäryydestä nousee lempeässä valossa
silmiemme eteen ylä-Burgundin kuningattaren Berthan olento. Häntä
nimitettiin hurskaaksi kehrääjättäreksi. Vielä tänäkin päivänä hänen
muistoansa siunataan siinä maassa, jossa hän melkein vuosituhat
takaperin hallitsi viisauden ja rakkauden valtikalla -- Vaudissa,
nykyisessä romanilaisessa Schweitsissä, Genèvejärven rannoilla
Solothurnissa, Neuchâtelissa ja aina Reuss-virtaan asti. Schwabenissa,
silloisessa Allemannian herttuakunnassa, vietti Bertha lapsuutensa
ja nuoruutensa päivät, urhean isänsä, herttua Burkhardin hovissa ja
äitinsä, hurskaan Regulindan vaikutuksen alaisena. Bertha sai erittäin
hyvän kasvatuksen ja harvinaisen sivistyksen. Allemannian herttuakunta,
joka sulki piiriinsä Bodenjärven ympäristöt, pohjoisen Schweitsin ja
maa-alueet nykyiseen Elsassiin asti, oli siihen aikaan enemmän kuin
mikään muu maa Europassa tietojen ja sivistyksen ahjona. Siitä se sai
kiittää St. Gallenin kuuluisaa luostaria, joka valoi loistoansa myöskin
Schwabenin herttuan pieneen hoviin. Nuori herttuatar Bertha sai oppia
latinaa, ja latinalaista raamattuaan hän joka päivä luki ahkerasti.
Ei mikään ihme siis, että hän jumalallisen totuuden tuntemisessa,
yksinkertaisessa uskossa ja arvostelukyvyn selvyydessä oli sen ajan
naisia paljon etevämpi. Hän oli hyvin nuori, kun hän meni naimisiin
ylä-Burgundin kuninkaan Rudolf II:n kanssa ja siirtyi pois vanhempainsa
kodista. Ero isästä ja äidistä tuntui hänestä vaikealta. Mutta hän otti
mukaansa kalliin aarteen, latinalaisen raamattunsa, joka antoi hänelle
rohkeutta ja lohdutusta pimeinäkin päivinä. Hänen kohtalonsa ei ollut
helppo. Maan, joka nyt tuli hänen kotimaaksensa, olivat unkarilaiset
ja saraseenit hävittäneet. Köyhyyttä, tietämättömyyttä, raakuutta
hän kohtasi kaikkialla. Genèvejärven nykyään ylen ihanat rannat
olivat silloin erämaan näköisiä, jonka vuoksi sitä saksankielellä
nimitettiinkin Wüstenseeksi -- "erämaanjärveksi". Rudolf oli enimmiten
poissa sodassa taistelemassa lombardilaisia ja muita rajanaapureita
vastaan, joten kotoinen hallitus oli kokonaan kuningattaren
huolenpitona.
Bertha hoiti vaikean tehtävänsä rohkeudella ja innolla. Aina ensi
nuoruudestaan asti oli hänen päämääränään ollut tulla Jeesuksen
Kristuksen palvelijattareksi. Hän otti kutsumuksensa siis Herran
kädestä ja sai joka päivä voimia hänen sanastaan ja rukouksesta.
Ja pian kyllä näkyi kaikkialla jälkiä hänen siunausta tuottavista
toimistansa. Hävitetyt maat muuttuivat viljaviksi vainioiksi.
Hyviä maanteitä syntyi kaupungista kaupunkiin. Kuninkaalliset
maatilat tulivat vuodesta vuoteen tuottavammiksi ja olivat kansalle
mallitiloina. Etenkin koetti Bertha saada naispuolista nuorisoa
ahkeruuteen ja järjestyksellisyyteen ja opetti heitä kehräämään.
Nämä tähän asti alituisessa pelossa eläneet maalaiset nyt vihdoinkin
ikäänkuin vapaammin hengittivät, tuntien itsensä vauraammiksi ja
onnellisemmiksi kunnioitetun ja rakastetun kuningattarensa viisaan
hallituksen aikana kuin koskaan ennen.
* * * * *
Kertomuksemme alun jälkeisenä aamuna oli kuninkaan kartanossa jo
aikaisin eloa ja tointa, sillä kuningatar Berthan hovissa ei kukaan
saanut olla toimettomana, ja hän oli itse loistavana esimerkkinä
muille. "Rukoile ja tee työtä!" -- tämä oli hänen tunnuslauseensa, eikä
kukaan sitä tarkemmin seurannutkaan kuin hän itse. Hallitsijattaren
silmät olivat kaikkialla, kyökissä ja kellarissa, pihassa ja
puutarhassa.
Hänen palvelus väkensä tiesi sen ja teki innolla työnsä, sillä niin
vaikeata kuin oli kuulla moitetta tai vakavaa muistutusta, niin hauskaa
oli saada kiitoslause rakkaalta kuningattarelta.
Hän seisoi nyt pihalla valmiina nousemaan valkoisen hevosensa selkään,
sillä myöskin maalais-alamaistensa luona hän tahtoi käydä saadaksensa
neuvoa ja auttaa heitä.
Hänellä oli kuninkaallinen ryhti, joka välttämättömästi vaati
kunnioitusta. Kunnioittavana seisoi kammariherra Dietrich kuningattaren
vieressä, valmiina nostamaan hänet hevosen selkään.
"Äiti kulta, pääsenkö minä mukaan?" huusi pyytävä lapsen ääni. "Olen
lukenut kaksi kokonaista tuntia, ja isä Reginhard sanoo, että olen
ollut ahkera, niin että työ nyt aamuksi riittää. Brunhilda on pian
satuloitu, ja metsässä on kovin ihanaa!"
Ikävöitseviltä kuuluivat viimeiset sanat, ja äiti oli pian valmis
myöntämään, mitä tyttö halusi.
"Poika Wernheri saa seurata mukana ja ohjata hevosiamme", sanoi Bertha.
Iloisesti taputti Adelheid käsiään. Kammarirouva Irmengard puki
hänet valmiiksi ratsastusta varten, ja sitte hänet nostettiin
pienen ruskean hevosen selkään. Iloisella hirnunnalla se tervehti
nuorta valtiatartansa. He olivat hyviä ystäviä, hepo ja tyttönen,
sillä Brunhilda oli hyvin kasvatettu ja tiesi miten tuli käyttäytyä
kuninkaantyttären mielihevosena.
"Nyt, Irmengard, anna minulle värttinäni", käski kuningatar.
Kammarirouva antoi sen hänelle. Wernheri tarttui valkoisen hevosen
ohjiin, mutta kun hän tahtoi samalla pidellä ruskeaakin hevosta, kielsi
lapsi sen.
"Ei, Wernheri, Brunhilda ja minä ymmärrämme toisiamme hyvin. Äiti
kulta, saanhan?"
"Aikaisin tahdot koetella itsenäisyyttäsi", sanoi äiti hymyillen.
"Olkoon niin."
Sitten he lähtivät, Bertha tapansa mukaan ahkerasti kehräten, Adelheid
vapaasti antaen onnelliset kasvonsa järveltä päin tulevan tuulen
hyväiltäviksi.
Heidän ratsastuksensa päämääränä oli tällä kertaa etäinen kuninkaan
omistama maatalo. Tie kulki vainioitten ja niittyjen läpi. Siellä
täällä työskenteli ahkeraa väkeä; kuningattaren ratsastaessa ohitse he
lakkasivat työstään hetkeksi, tervehtien kunnioittavasti, ja kuningatar
sekä lapsukainen vastasivat tervehdykseen ystävällisesti.
"Äiti, missä lienee kultakutrinen tyttö?" kysyi Adelheid äkkiä.
"Hän on kenties mennyt eteenpäin, lapseni. Nuo kuljeksivat juutalaiset
eivät ikänä kauan pysy paikoillaan. Tyttö raukka! Täynnä kärsimystä
tulee hänen elämänsä olemaan täällä maailmassa, ellei taivaan Herra
häntä siitä päästä."
"Juutalaiset ovat pahoja ihmisiä", sanoi lapsi vakavasti. "He ovat
ristiinnaulinneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen."
"Niin, ne kyllä olivat pahoja, jotka hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat
Vapahtajansa, mutta eivät kaikki juutalaiset olleet sellaisia. Muista,
että Vapahtajan oppilaatkin olivat juutalaisia, ja he juuri ovat
meille saattaneet tiedon Vapahtajasta. Eivät myöskään kaikki kristityt
taivaan Herraa tyydytä, vaan ainoastaan ne, jotka palvelevat häntä koko
sydämmestään."
"Katso, äiti, tuonne kauas tien viereen", Adelheid osotti sormellaan
rääsyistä naisolentoa, joka istui kyyryssään tien varrella ja nähtyään
tulijat hitaasti nousi seisoalle. "Mutta hän ei ole kultakutrinen."
Mielipaha väreili lapsen äänessä.
Tämä tyttö näytti voimakkaalta. Musta takkuinen tukka peitti pään ja
muoto ei ollut miellyttävä, sillä kasvot, kädet ja jalat olivat lian
peitossa. Rohkeasti hän astui valkoisen hevosen luo.
"Kuningatar, hyvä kuningatar, antakaa apua köyhälle!" pyysi hän
karkealla äänellä.
Paheksien katseli kuningatar tuota epämiellyttävää olentoa.
"Missä sinä asut?"
"Tuolla!" Tyttö osotti metsän äärellä sijaitsevaa huonoa savihökkeliä.
"Teidän lähteessänne näyttää olevan niukasti vettä. Onko se ihan
kuivunut?" sanoi kuningatar ankarasti.
"Kyllä se juoksee, hyvä kuningatar", vastasi tyttö surkealla äänellä.
"Pesin itseni viime kuussa, mutta ei siitä ole mitään apua, lika tulee
aina takaisin."
"Mitä työtä sinä teet?"
"Äiti on kotona sairaana", vastasi tyttö vältellen.
"Silloin sinun tulisi kahta enemmän tehdä työtä, omasta puolestasi ja
äitisi puolesta. Onko ihmettä, että niin moni sairastaa ja kuolee ennen
aikojaan, kun rypevät liassa ja saastassa?" sanoi kuningatar huoaten,
"Semmoista ei Schwabenissa ollut." Sitten hän kääntyen tytön puoleen
lausui: "Pese itsesi ja vaatteesi puhtaiksi lähteessänne, ja puhdista
myöskin kotisi, jossa äitisi makaa sairaana, niin kyllä minä sitten
tulen teitä katsomaan."
Hän ratsasti eteenpäin yhä kehräten, mutta ajatellen vakavasti kansan
veltostunutta tilaa sekä keinoja sen parantamiseksi. "Suurin osa heistä
ei tahdo antaa itseänsä auttaa ja vielä vähemmän he itse tahtovat
kohottautua rappiotilastaan", ajatteli hän itsekseen, "mutta valaise
heitä sinä, taivaallinen Isä!"
Kuninkaallisella maatilalla ahkerat kädet olivat toimessa, ja
yleinen iloisuus vallitsi kaikkialla vieraitten tulon johdosta.
Taloudenhoitajatar, siisti, reipas talonpoikaisnainen, jolla oli
häikäisevän valkoinen esiliina edessään, riensi portille tervehtimään
tulijoita.
"Tervetuloa, kuningatar! Tervetuloa, pieni neiti! Siunattu olkoon se
päivä, jona teidän hevosenne astuvat tästä portista sisään! Tuolla
tulee Pietari, minun mieheni."
Pietari, suuri vahva maamies, astui esiin. Hänen koko kasvonsa
loistivat tyytyväisyydestä, kun hän auttoi kuningatarta alas ratsun
selästä ja senjälkeen nosti satulasta tyttösen, joka oli keveä kuin
höyhen.
Ystävällisesti kuningatar ojensi kätensä noille molemmille, sillä
välin kuin Adelheid vielä hetkisen istui miehen vahvalla käsivarrella,
tuttavallisesti kuiskaten hänelle: "Pietari, mitä ne suuret kyyhkyset
tekevät? Tiedäthän, että on kulunut pitkä aika siitä kuin minä ne
viimeksi näin. Wernheri antoi minulle virnoja mukaan, että saisin
syöttää linnuille. Luuletko, että ne syövät kädestäni?"
"Kyllä kaiketi, miksi eivät ne sitä tekisi?" sanoi ystävällinen mies
ja laski lempeästi tytön maahan, "Mutta nyt kaikkein ensiksi täytyy
vieraittemme saada vähän virkistystä. Trudel, sinä kaiketi pidät siitä
huolen?"
He seisoivat siinä pitkän valkoiseksi maalatun talonpoikaistalon
päärakennuksen edessä, jonka seiniä viiniköynnökset peittivät.
Piha oli siistiksi lakaistu. Sen molemmilla puolilla olivat avarat
tallit ja navetat. Kaksi sievää, siististi puettua palvelustyttöä
tuli sieltä esiin, ja he tervehtivät kuningatarta, joka käski
vanhemman heistä kertoa, miten nautakarja ja siipikarja menestyivät.
Bertha lausui heille monta kiitos- ja kehoitussanaa, sillä he
olivat ahkeria ja uskollisia, ja kuningattaren tyytyväisyys tuotti
heille nyt suurta iloa. Pietari näytteli ylpeänä ja tyytyväisenä
puutarha-uudistuksiansa, jotka olivat erittäin onnistuneet. Hän
oli laittanut vihanneskasvisarkoja, kylvänyt kurkkuja ja meloneja,
vieläpä istuttanut kastanja- ja viikunapuita. Siemeniä ja istukkaita
hän oli saanut luostarin puutarhasta, ja kaikki ne näyttivät hyvin
menestyvän ja kasvavan. Siihen aikaan olivat luostarien puutarhat
parhaiten viljeltyjä; suurin osa muuta seutua oli vielä erämaan
kaltaisessa tilassa. Maalaiskansan velttous ja huolettomuus tuntui
melkein auttamattomalta, siitä asti kuin hunnit, joiksi he unkarilaisia
nimittivät, aina yhä uudestaan tunkeusivat maahan hävittäen sitä.
Bertha ja hänen voutinsa saivat kovin taistella tätä juurtunutta
toimettomuutta vastaan. Mutta he eivät väsyneet. "Tulee kyllä vielä
parempia aikoja", lohdutti kuningatar ystävällisesti, kun Pietari
valitti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, "parannus
kyllä tulee, vaikka vähitellen. Ihmiset oppivat iloitsemaan työn
siunauksesta. Tuo autio lakeus tuolla vuoren rinteellä on kerran
viinitarhoina kukoistava. Kuuma liuskakivipohja sopii sellaiseen
viljelykseen täällä yhtä hyvin kuin Schwabenissa. Ehkä mekin saamme sen
vielä nähdä, Pietari, mutta kärsivällisyyttä tarvitaan!"
Kuningattaren keskustellessa Adelheid ruokki kyyhkysiä ja iloitsi
siitä, että ne olivat kesyt. "Katso, äiti, tuota valkoista kyyhkyä,
tuota jolla on ruskeat siivet ja kruunu päässä! Sen nimi on Immo. Se
lentää olkapäälleni ja nokkii virnoja suustani! Tämä valkoinen lempeä,
joka on kädelläni, on tuon toisen puoliso. Katso, miten se nokkii!"
Wernheri seisoi vieressä, iloiten samoin kuin tyttökin. Silloin
Trudelin pyöreät ystävälliset kasvot pistäytyivät ovesta näkyviin; hän
pyysi vieraita aamiaiselle. Erinomaisen hyvältä maistuikin, pitkän
ratsastuksen jälkeen, vasta leivottu vehnäleipä, rasvainen, voimakas
juusto ja makea rievä maito.
"Nyt meidän täytyy ratsastaa eteenpäin metsätietä pitkin ja sitten
kotiin jälleen", sanoi kuningatar. Vastenmielisesti erosi lapsi tästä
miellyttävästä paikasta, mutta äitiä vastaan tietysti ei sopinut
sanoa. Pian he siis istuivat jälleen ratsujensa selässä ja lähtivät,
jätettyään sydämmelliset jäähyväiset, metsään päin. Bertha kehräsi
kuten ennenkin. Hevosen selässä istuessaankin hän ahkerasti teki työtä,
osottaen siten esimerkkiä, joka sai monet häpeämään.
Vuohilauma oli laitumella vihreällä rinneniityllä, jossa kasvoi
hyvänhajuisia alppiyrttejä. Kallionkielekkeellä istui paimentyttö
iloisesti joikuen ja kehräten uutterasti. Ratsastajat tulivat esiin
metsästä tienkäänteessä, ja kuningatar huudahti: "Ah, mikä ihana näky!
Paimentyttö, joka paimentaa laumaansa ja kuitenkin kehrää! Sellaista en
ole koskaan ennen nähnyt täällä Burgundissa, ja se virkistää mieltäni.
-- Tule tänne lapseni", pyysi hän ystävällisesti, "ja näytä työsi ja
itsesi kuningattarellesi!"
Punastuen totteli tyttö.
"Sinä todellakin näytät siistiltä tytöltä; sinun asuntosi luona ei
lähde turhaan virtaile, sinä ansaitset kiitosta. Annappas kun katson
työtäsi. Kas, miten hienoa lankaa! Tarpeeksi hienoa kuninkaallista
pukua varten! Jos kaikki tytöt rakastaisivat työtä kuten sinä, niin
näyttäisi tämä maa toisenlaiselta! Mikä on nimesi, lapseni, ja missä
asut?"
"Nimeni on Gisela, ja minä asun metsän tuolla puolen, äitini, Jutta
rouvan kanssa. Vuohet ovat tässä ympäristössä asuvien talonpoikien
omia. Minä johdan ne joka aamu laitumelle ja ajan ne taas illalla
kotiin."
"Entä äitisi?"
"Hänen täytyy pysyä kotona, sillä luuvalo on jäykistänyt hänen jalkansa
niin, ettei hän pääse paljon liikkumaan. Mutta hän tekee kuitenkin
työtä ja kehrää, ja hänpä minutkin on opettanut työtä tekemään", sanoi
hän iloisen ylpeänä.
"Sinä Gisela teet minulle enemmän iloa kuin saatat käsittää. Sano
äidillesi terveisiä ja ilmoita hänelle suuri iloni siitä, että hän on
kasvattanut tyttärensä siisteyteen ja ahkeruuteen, sekä siitä, että hän
on opettanut sinua kehräämään; sitä taitoa ei moni tässä maassa tunne.
Tyytyväisyyteni todisteeksi ja muistoksi tästä hetkestä tahdon antaa
sinulle tämän ristini."
Hän irroitti kaulastaan kultaisen ristin vitjoineen, kumartui alaspäin
ja laski sen tytön kaulaan. "Näin kunnioittaa sinun kuningattaresi
ahkeruutta," sanoi hän, antaen tytölle kättä. "Mutta työtä tehdessäsi
älä unhota rukoilla suurta taivaan Herraa!" [Tätä tapahtumaa esittävä
maalaus on nimilehtenä eräässä vanhassa kronikassa, joka kertoo Bertha
kuningattaresta.]
Giselan kasvot loistivat ilosta. Punastuen hän otti kuningattaren
lahjan vastaan ja kuunteli hänen lempeitä sanojansa. Myöskin pieni
Adelheid kurotti hänelle kätensä hyvästijätöksi, huutaen: "Hyvästi,
Gisela, näkemiin asti!" Sitten he ratsastivat eteenpäin ja paimentyttö
katsoi heidän jälkeensä kyynelsilmin, kunnes he katosivat näkyvistä.
Keskinäisessä keskustelussa kului matka, kunnes he taas joutuivat sen
luhistuneen savihökkelin lähelle, jonka menomatkallaan olivat nähneet.
"Wernheri", sanoi Bertha, "taluta sinä lapsen hevosta solan läpi, sillä
välin kuin minä yksin lähden tuohon hökkeliin, jossa sairas vaimo
makaa. Odottakaa minua siinä, missä niityt alkavat." Hän kiinnitti
värttinänsä satulaan, tarttui ohjaksiin, noikkasi ystävällisesti
lapsille ja ratsasti pois.
He eivät olleet kauan ratsastaneet, ennenkuin ehtivät solaan, joka
kulki kahden vuoriseinämän välillä. Tästä pieni laakso kaikessa
kauneudessaan levisi heidän eteensä. Jättiläismäiset puut, jalavat,
pyökit ja niitten välillä vaaleat hopeahaavat levittivät suojelevia
oksiaan yli pienen lorisevan puron, jota ei näkynyt, vaikka loiske
ja solina kuului. Mehevään vehreyteen verhotuilla rinteillä kasvoi
monivärisiä kukkia. Adelheid riemuitsi ja huudahti: "Anna minun astua
alas, Wernheri, minä tahdon poimia kukkia äidille. Oi, miten ihanasti
ne kukkivat!"
Mielellään Wernheri noudatti lapsen pyyntöä. Itse hän ohjasi molempia
säyseitä hevosia, jotka hiljakseen tulivat hänen perässään, haukaten
silloin tällöin suunsa täydeltä tien vieressä kasvavaa vehmasta ruohoa.
Pehmeällä nurmella ei edes kavioiden kapsetta kuulunut.
Adelheid juoksi edellä kiiveten ja etsien kauneimpia kukkia, iloisena
jokaisesta, jonka sai poimituksi. Hiljempään seurasi Wernheri jäljessä
hevosten kanssa; heillä ei ollut kiirettä. Laaksotie ei ollut
pitkä, ja heidän tuli odottaa kuningatarta sen loppupäässä, joka jo
näkyikin etäältä. Silloin Wernheri sitoi hevoset kiinni puuhun ja
katseli ympärilleen, etsien pientä suojattiansa; mutta nähtyään hänen
poimivan kukkia vaarattomalla nurmirinteellä, viskautui hän lepäämään
ruohostoon. Hiljaisuus vallitsi yltympäri, jopa linnutkin näyttivät
pitävän päivällislomaa. Joku sirkka sirkutteli, mutta sekin pian
lakkasi ääntämästä; ainoastaan puro loiski ja porisi, lakkaamatta
juosten eteenpäin. Poika rupesi vaipumaan uneen. Myöskin Adelheid oli
väsyneenä kiipeemisestään istahtanut siimehikkään puun alle.
Silloin kuului hiljaisuuden keskestä äkkiä vaikeroiva ääni. Poika
kuunteli, ja tyttökin oli sen kuullut. Mistä se tuli? Se ei ollut
järjettömän eläimen ääni! Nyt -- jälleen sama ääni -- sydäntä vihlova
tuskanhuuto.
Wernheri hypähti pystyyn. Tuossa tuokiossa hän joutui Adelheidin luo,
joka myöskin oli noussut seisoalle ja hämmästyneenä katsoi poikaan.
"Mitä se oli, Wernheri? Tule, menkäämme etsimään!"
Adelheid ei ensinkään pelännyt. Hän tarttui voimakkaan toverinsa käteen
ja tunsi mielensä turvalliseksi.
"Ehkä olisi paras odottaa, kunnes kuningatar tulee", virkkoi poika
vähän levottomana, huolehtien suojatistaan.
"Ei, emme saata odottaa!" vastasi Adelheid kiihkeästi. "Tule mukaan,
hyvä Wernheri, muuten se kuolee!"
Mitä Adelheid tarkoitti sanoessaan "se", siitä hän tuskin olisi voinut
tehdä selvää.
He kiirehtivät siihen suuntaan, mistä vaikeroiva huuto oli kuulunut.
Mutta sitä ei toistettu. He kulkivat joutuisasti eteenpäin pitkin
kapeata polkua. "Se ei huuda enää. Missä se mahtanee olla? Wernheri,
huuda sinäkin kerran, mutta niin kovaa kuin vain jaksat!"
Wernheri totteli. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi:
"Kuka valittaa? Kuka on siellä?"
Ei kuulunut vastausta. Lapset kiirehtivät käsikädessä eteenpäin. Hetken
perästä Wernheri huusi jälleen.
Silloin kuului ikäänkuin hiljainen valitus, ja äkkiarvaamatta, kuin
maasta nousten, seisoi mies heidän edessään. Adelheid hätkähti ja astui
askeleen taaksepäin, tarttuen tukevammin pojan käteen kiinni. Tämä
asettui suojelevasti kuninkaanlapsen eteen ja katsoi rohkeasti mieheen,
jonka muoto kyllä oli sen laatuinen, että se saattoi säikähyttää
pelottomiakin lapsia. Rohjuinen olento, eteenpäin koukistunut vartalo,
pukuna pitkä, musta, likainen viitta, takkuisessa päässä karvalakki,
kummallakin ohimolla rasvainen, riippuva hiuskihara. Pitkä ohut parta
ja kaareva nenä ilmaisivat miehen sukuperän, ja hänen ryppyisistä
kasvoistansa vilkkui terävä, ilkeä katse. Kädessään hänellä oli
mukulasauva.
"Mitä lapsia te olette ja mitä tahdotte?" kysyi hän käheällä äänellä,
nauraen kasvot irvissä muka ystävällisesti.
Rohkeana asettui poika hänen eteensä ja katsoi häneen vakaasti. "Me
kuulimme valittavan äänen ja tulimme auttamaan, jos millään tavalla
voisimme sen tehdä."
Taaskin ilmeni hänen kasvoilleen kamala irvistys, ja Adelheid rupesi
pelkäämään. Hän tarttui vielä tukevammin Wernherin käteen, ja poika
samoin vastasi kädenpuristuksella, saattaaksensa lapsen levolliseksi.
"Pieni kyyhkyni, miksi piiloudut? Älä pelkää isä Aamosta! Isä Aamos
on aina ollut hyvä mies, ei ole koskaan tehnyt pahaa edes kärpäselle.
Hänellä on itselläänkin tytär, jota hän hyvin rakastaa."
Hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta katse oli paha ja viekas.
"Onko tyttäresi sairas?" kysyi Wernheri jälleen. "Mikä häntä vaivaa?
Onko hän täällä?"
"Tuolla!" sanoi Adelheid hiljaa pojalle, osottaen sormellaan oikealle,
jossa näkyi puoliksi pensaiden peittämä luolan-aukko. "Kuuntele,
Wernheri!"
Epäilemättä vaikeroiminen tuli luolasta. Adelheid, joka säälistä
unhotti pelkonsa, astui askeleen eteenpäin, mutta poika esti häntä.
"Tuo tyttäresi ulos päivän valoon, mies!" käski poika päättävästi.
"Sairastava lapsi ei voi hyvin luolan ummehtuneessa ilmassa. Laske
hänet tähän viheriälle nurmelle lepäämään, jotta lämmin aurinko saisi
paistaa hänen päällensä ja tehdä hänet terveeksi."
"Kuka on sanonut, että lapseni on sairas?" tokasi mies, katsahtaen
viekkaasti lapsiin.
Äkkiarvaamatta hänen äänensä muuttui ja hän huudahti vaikerrellen:
"Oi, kukapa lahjoittaa isä Aamokselle hopeata, että hän saisi ostaa
maitoa sairaalle tyttärellensä ja tehdä hänet jälleen terveeksi!"
"Hopeata meillä ei ole", vastasi Adelheid rohkeasti, "mutta tuo meille
nähtäväksi tyttäresi. Meillä on paljon maitoa ja leipää ja minä tiedän,
että äitini mielellään sitä antaa hänelle niin paljon kuin hän vain
tarvitsee."
Vanhus näytti aprikoivan asiaa. Viisas Wernheri epäili miestä hänen
kavalan ulkomuotonsa takia eikä laskenut Adelheidin kättä irti.
"Tuo hänet ulos", vaati hän vielä kerran. Silloin kuului hevosen
kavioiden astunta aivan läheltä. "Äiti!" huusi lapsi riemuiten, "oi,
nyt käy kaikki hyvin!"
"Kuningatar!" riemuitsi Wernheri samaten. Hämmästys kuvautui miehen
kasvoissa. Hän näytti olevan kahdenvaiheilla, lähtisikö tiehensä vai
katoaisiko luolaan, hiipiäkseen sieltä tyttärensä kanssa pois toisesta
uloskäytävästä. Mutta mikä hyöty hänellä oli siitä, että kuljeskeli
pitkin maita, raahaten sairasta myötään? Voittoa ja hyötyä hän tahtoi
tytöstä. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä -- hän meni luolaan.
Bertha oli kuullut lasten huudon ja rupesi laskeutumaan alas hevosen
selästä.
"Jää Adelheidin luo, Wernheri!" huusi hän pojalle, kun tämä aikoi
juosta auttamaan hallitsijatartaan.
Hän sitoi valkoisen hevosensa laakson suuhun käytävän luo ja kiirehti
kepein askelin sille paikalle, missä hän oli nähnyt noiden kolmen
seisovan. Vanhus oli pian jälleen tullut esiin luolasta. Hän kantoi
väsynyttä olentoa sylissään. Hervottomina, ikäänkuin eloa vailla,
riippuivat lapsen käsivarret. Pitkät, kullanvaaleat hiukset valuivat
hänen kasvoilleen. Adelheid huomasi sen, näky vaikutti häneen syvästi.
Hän riensi äitinsä luo, tarttui häneen kiinni ja huusi nyyhkyttäen:
"Äiti, kultakutrinen tyttö!"