Aurinko laski kuten tulipallo alas vuorten huippujen taakse ja
sen viimeiset säteet verhosivat lumenkruunaaman Montblancin
purppurahohteeseen. Genèvejärven pohjoispuolella, ylhäällä
vuorenkukkulalla sijaitsi Colombierin linna. Se oli aivan
yksinkertainen rakennus, kokoonkyhätty neliskulmaisista kivistä,
vahvamuurinen ja pieni-ikkunainen, kuten linnat tavallisesti keskiajan
alkupuolella. Vuorenrinteellä, lähempänä rantaa, sijaitsivat
maalaiskansan asunnot, joitten yläpuolella linna kohosi ikäänkuin
vartijana.
Eräässä linnan suurista huoneista seisoi auki olevan akkunan ääressä
pieni suloisen näköinen tyttö, tuskin kuusivuotias, katsellen
herkeämättä järven takaista loistavaa näkyä, "valkoista vuorta", joka
säteili ja säihkyi yhä ihanammin, kunnes kirkkaus vähitellen muuttui
rusohohteeksi. Lapsen tummista, sielukkaista silmistä tuo loisto näytti
heijastuvan. Hänen hienoilla, vaaleanruskeitten kiharain ympäröimillä
kasvoillaan oli ruusuinen hohde ja miettivä ilme, sellainen, jota
harvoin tapaa hänen ikäisillään lapsilla. Tyttö oli ajan tavan mukaan
puettu yksinkertaiseen valkeaan pellavakankaiseen pukuun. Ainoastaan
sen kultareunus osoitti hänen kuuluvan korkea-arvoiseen säätyyn.
Pitkä hoikkavartaloinen nainen lähestyi häntä. Ensi näkemältä huomasi
heti, että siinä oli äiti ja tytär. Samat lempeät, miellyttävät
piirteet, sama miettivä ilme, sama yksinkertainen puku. Ainoastaan
silmät ja hiukset olivat äidillä vaaleammat.
"Katsoppas, äiti kulta, kuinka ihanaa! Nyt sillä on punainen
kultakruunu kuten kuninkailla, mutta paljon ihanampi kuin isän kruunu!
Nyt se kalpenee -- ja nyt on kaikki kadonnut!" lisäsi hän valittaen.
"Niin, aurinko kulta on nyt laskenut vuorten taa", selitti äiti. "Sen
säteet saattavat meidän lumivuoremme hehkumaan, mutta nyt ne ovat
poissa. Tule, Burkhard, pane pois pergamenttilehdet, on aivan liian
pimeä lukeaksesi."
Poika nousi tottelevaisesti lattialta, jossa hän puoleksi makaavassa
asennossa oli lukenut paksua kirjaa.
"Äiti kulta, kun minä tulen suureksi, tahdon minä tulla piispaksi",
sanoi hän astuessaan äitinsä eteen silmät loistavina.
"Miksi tahdot tulla piispaksi?" kysyi äiti, hellästi silitellen
kahdeksanvuotiaan poikansa kiharaista päätä.
"Saadakseni lukea paljon kirjoja ja kaikkea mitä ihmiset ovat niihin
kirjoittaneet. Ja roomalaisten kielen tahdon oppia perusteellisesti, --
vähänhän sitä jo osaankin, -- ja kreikkalaisten kieltä myöskin tahdon
oppia, niinkuin Lausannen piispa Bruno. Minä tahdon tulla oppineeksi
mieheksi ja mainehikkaaksi kuten apotti Rabanus Fuldassa ja Otfried
Weissenburgilainen!" [Rabanus Maurus, apotti Fuldassa, sittemmin
Mainzin arkkipiispa, k. 886 jälkeen Kr, -- Otfried, Evankeliumikirjan
tekijä k. 870 jälkeen Kr.] Pojan silmät loistivat innosta hänen
puhuessaan.
"Poikani", lausui äiti, "ei piispalle saa olla tärkeintä tulla
kuuluisaksi, vaan pääasia on, että hänestä tulee oikea Herran
palvelija. Herran sijaisena hänen tulee hoitaa eksyksissä kulkevia
lampaita ja saattaa ne Vapahtajan luo. Niin on kirjoitettu kirjojen
kirjaan."
"Niin, äiti, mutta onhan kuitenkin ihanaa olla oppinut ja kuuluisa!"
"Kyllä niin, kunhan oppiasi käytät -- jos se nimittäin osaksesi tulee
-- Jumalan ja lähimmäisesi hyväksi. Mutta semmoinen tietoviisaus, joka
ei tuota siunausta kenellekään, on aivan arvoton, vaikka kuinkakin
paljon kunniaa sillä saavuttaisit. Muista se, poikani. En moiti sinua
pyrkimyksistäsi, mutta ennen kaikkea, halaja tulla Jeesuksen Kristuksen
palvelijaksi."
Pieni tyttö oli tarkkaan kuunnellut äitinsä sanoja.
"Äiti kulta, kerro minulle vielä kerran Lausannen piispasta Bososta",
pyysi hän.
"Niistä ajoista on nyt kulunut kuusi vuotta. Konrad oli nelivuotias,
sinä Burkhard olit kaksivuotias, ja pieni Adelheid ei ollut vielä
syntynytkään. Silloin kohtasi maatamme kova aika. Unkarilaiset
hyökkäsivät joka haaralta, polttivat ja hävittivät kylät ja tappoivat
turvattomat. Valitusta ja vaivaa ei voi sanoin kertoa. Minä pakenin
molempien poikieni ja koko huonekuntani kanssa Neuchâtelin linnan
torniin, joka sijaitsi jyrkällä kalliolla Neuchâteljärven äärellä.
Siellä olimme varmassa turvassa. Sillä aikaa olivat unkarilaiset
ennättäneet Genèvejärven rannoille Lausanneen asti ja uhkasivat
kaupunkienkin asukkaita kuolemalla ja hävityksellä. Lausannessa oli
silloin piispana Boso, kunnianarvoisa vanhus, jota hänen alamaisensa
yleisesti rakastivat ja siunasivat."
"Oliko hän oppinut?" kysyi Burkhard.
"Ei, ei hän sitä ollut, mitä maailma oppineella tarkoittaa, mutta
hänellä oli _jumalallista viisautta_. Kun viholliset lähestyivät,
riensivät kaupungin ja lähiseutujen asukkaat hänen luokseen ja
kokoontuivat kuten lapset isänsä ympärille, toivoen saavansa häneltä
apua ja pelastusta. Hän sääli kansaa ja hänen sydämmensä hehkui
armahtavaisuudesta. -- Jääkää tänne, -- sanoi hän, -- minä tahdon käydä
vihollisia vastaan. Ehkä voin heihin vaikuttaa ja saada heidät takaisin
palajamaan. -- Sinäkö tahtoisit syöksyä pedon kitaan? -- huusi kansa
kauhistuen. -- Taivaan Herra voi minut pelastaa pedonkin kidasta, jos
hän sen hyväksi näkee. Mutta ellei se ole hänen tahtonsa, niin ottakoon
hän henkeni uhriksi teidän tähtenne! --"
Hänen omaistensa kyyneleet ja rukoukset eivät voineet estää häntä;
päinvastoin hän kävi yhä rohkeammaksi, ja iloinen päättäväisyys loisti
hänen silmistään.
-- Tiedättekö! -- huudahti hän, -- nuo pakanat eivät milloinkaan
ole kuulleet iloista sanomaa Vapahtajasta, jota minä olen teille
ilmoittanut. He eivät tiedä, mitä tekevät, kun he teitä kiusaavat ja
ahdistavat. Minä tahdon lähteä puhumaan heidän kanssaan. --
He eivät antaneet hänen mennä yksinään, vaan muutamat kaupungin
vanhimmista lähtivät piispansa mukana. Toiset piiloutuivat luoliin,
vuoren onkaloihin ja metsiin.
Vaudin maakunnassa he sattuivat yhteen pakanain kanssa. Piispa meni
heitä vastaan. Hänen kunnianarvoisa olentonsa, hänen lempeytensä
ja ystävällisyytensä näytti hetkiseksi tekevän vaikutuksen noihin
raakoihin pakanoihin. -- Viekää minut johtajanne luo! -- sanoi piispa.
-- Täällä minä olen, -- huusi eräs, joka näytti erittäin raa'alta, --
mitäs tahdot, kristitty koira? --
-- Armoa kaupunki raukalleni! Ole armollinen turvattomille vanhuksille,
heikoille naisille ja lapsille, jotka siellä asuvat! Kylmä talvi on
kohta tulossa, anna heidän olla rauhassa! Kristittyjen Jumala on sinua
siunaava, jos osotat heille rakkautta! --
-- Mitä minuun koskee kristittyjen Jumala? -- tiuskasi hän. -- Liian
kauan olen kuunnellut puhettasi, kristitty koira. Mene, muuten en sääli
sinun vanhaa ikääsi. -- Herra, -- kuului vastaus. -- Minun henkeni
ei ole suuriarvoinen. En rukoile omasta puolestani, vaan ainoastaan
laumani turvattomien lampaitten puolesta. Ota henkeni, mutta säästä
heitä! --
-- Houkkio olisin, jos tyytyisin sellaisiin lunnaisiin, -- ivasi
pakana. -- Se on ehkä kristittyjen tapa. Korviini on tullut huhu,
että teidän Jumalanne itse on antanut itsensä lunnaiksi edestänne.
Saammepa nähdä, mitä hyötyä sinulla siitä on, ukkopaha! -- Silloin
piispan kasvot loistivat kuin enkelin, ja hän huudahti: -- Se Jumala,
jota pilkkaat, on myöskin _sinun_ Vapahtajasi, hän on antanut itsensä
lunnaiksi _sinunkin_ puolestasi, hän on _sinuakin_ rakastanut. Oi, älä
vastusta häntä! Lakkaa sotimasta häntä ja hänen kansaansa vastaan!
Lopeta pahat tekosi ja käänny hänen puoleensa! --
-- Vai niin, sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä? Vieläpä minulle!
Minulle! -- huusi pakanapäällikkö vimmastuneena. -- Lyökää hänet
kuoliaaksi! -- Pakanain keihäät lävistivät hänen sydämmensä, ja hän
vaipui maahan autuaallinen hymy huulillansa, lausuen: -- Jeesus Kristus
minun Herrani! -- ja niin hän meni uuteen elämään. [Boso, Lausannen
piispa, kuoli 951 palavan uskonsa ja alttiutensa uhrina.]
Näin pitkälle oli äiti kertonut. Kyyneleet silmissä katsoi Adelheid
häneen.
"Äiti, menikö hän heti kultaiseen taivaansaliin?"
"Meni, lapseni, samoin kuin Stefanus, josta kirjassa kerrotaan."
"Hän oli Jumalan palvelija", huomautti Burkhard miettiväisenä.
Häneenkin oli äidin kertomus tehnyt syvän vaikutuksen. -- "Boso kuoli
kansansa puolesta, mutta myöskin Vapahtajansa tähden, eikö niin, äiti?"
"Kyllä, lapseni. Mutta hän oli myöskin _elänyt_ Vapahtajallensa ja
palvellut häntä. Jospa sinäkin, Burkhardini, tulisit Herran nöyräksi
palvelijaksi."
"Ja minä", kysyi Adelheid, "miksi minä voin tulla?"
"Herran palvelijattareksi, köyhien ja halpojen auttajaksi. Lapseni,
totuta itsesi aikaisin näihin avuihin. Ainoastaan se antaa elämälle
arvoa."
"Sellaiseksi kuin sinä, äiti kulta! Kaikkihan tulevat kovin iloisiksi,
kun sinä tulet heidän kotiinsa ja kun sinä kehut heidän hienosti
kehrättyä lankaansa ja luet heille siitä suuresta kirjasta ja kun sinä
lohdutat heitä -- oi, äiti, sitä kaikkea minäkin tahdon oppia! Mutta
vaiti, tuolla tulee Konrad. Kuulen hänen askeleensa!"
Komea, reipas, vaaleakutrinen poika, jolla oli säihkyvät, siniset
silmät, astui nyt sisään. Hän oli lapsista vanhin, isänsä kuva ja
äitinsä ylpeys. Hän oli ollut ulkona ratsastamassa vanhan Kunon,
asemestarin kanssa, jonka johdolla hän oli oppinut käyttämään jousta
ja nuolta. Hän tervehti kunnioittavasti äitiänsä, suudellen hänen
kättänsä, ja pientä sisartaan hän sydämmellisesti syleili. Pikku
Adelheidille tämä ritarillinen veli oli äärettömän rakas. Aina Konrad
toi hänelle jotakin kotiin tullessaan. Nyt hänellä oli somasti
palmikoittu koppanen täynnä herkullisia mansikoita.
"Katsoppas, pikku sisko, tämä on sinua varten! Olen ostanut sen
muutamalla pennillä kultakutriselta tytöltä."
"Oi, miten kaunis! Tällaista en ole milloinkaan ennen nähnyt! Onko hän
sen itse tehnyt? Missä on tyttö ja mistä hän tuli?"
"Liian monta kysymystä yht'aikaa, siskoseni, vastatakseni niihin
heti", sanoi Konrad nauraen. "Annappas kun tuumaan: Onko hän sen itse
palmikoinut? Se kyllä on mahdollista, sillä se vanha juutalaisnaamainen
mies, jolle tyttö kuului, ei suinkaan ollut sitä palmikoinnut. Sitten,
kuka hän on? Niin, sitä en tiedä, en ole sitä häneltä kysynyt, enkä
myöskään tiedä, mistä hän on kotoisin. Minun tuli sääli tyttö raukkaa;
hän näytti rääsyiseltä ja surkealta ja onnettomalta myöskin."
"Oi, Konrad, miksi et tuonut häntä tänne!"
"Lapsi, eihän minun sovi tuoda kotiin kaikkia kuljeksivia kerjäläisiä,
varsinkaan, jos ovat tuollaisen vanhan likaisen juutalaisen seurassa."
"Missä tapasit tytön, Konrad?" kysyi äiti.
"Tuolla kaukana, pyökkimetsän takana. Hän istui nojautuneena puuta
vasten, silmät suljettuina, ja näytti pikemmin kuolleelta kuin
elävältä. Lähestyessäni hän nousi vaivalloisesti seisoalle ja tarjosi
koriansa, katsellen minuun rukoilevaisesti. Olin juuri sanomaisillani
jotakin, kun vanha ruma juutalainen äkkiä ilmestyi, ikäänkuin maasta
nousten. -- Jumala siunatkoon nuorta herraa, -- sanoi hän, -- siitä
mitä hän tekee tyttäreni hyväksi. -- Mutta hänen äänensä oli raaka ja
katseensa terävä ja inhottava. Silloin Kuno huusi minua, ja minä
ratsastin sieltä pois."
Äiti oli tarkkaavasti kuunnellut häntä.
"Tuo tyttö raukka nähtävästi on sairas. Monet juutalaiset kiertävät
maata ja korjaavat itselleen, mitä pakanat ovat murhatessaan ja
ryövätessään jättäneet jälkeensä. Monta kristittyä lasta he salaa ovat
vieneet mukanaan, olen kuullut siitä puhuttavan."
"Onko kultakutrinen tyttö kristitty lapsi?" kysyi Adelheid innokkaasti.
"En vielä tiedä, mutta mahdollistahan se on, paljonpa hätää ja vaivaa
on täällä maailmassa!" sanoi äiti surullisena.
Adelheid loi vakavan katseen äitiinsä.
"Äiti, etsisimmekö tuota tyttöä?"
"Me tuskin häntä löytäisimme, lapseni. Vanhus on kaiketi yön varalle
hakenut heille turvapaikan metsästä. Emme nyt saata mitään tehdä. Mutta
rukoile että Vapahtajamme Jeesus Kristus suojelee sitä lapsi raukkaa.
Hän ainoastaan voi sen tehdä ja tekeekin, olkoon se sitten juutalaisen
tai kristityn lapsi."
Adelheidin surullisiin kasvoihin välähti iloinen loiste; ja kun
hän illalla pian tämän jälkeen makasi pienessä vuoteessaan ja äiti
polvistui sen ääreen, silloin hän lapsen hurskaasta sydämmestä rukoili
äidin, veljien sekä kaukana sodassa olevan isänsä puolesta, mutta
erittäinkin sairaan kultakutrisen tytön puolesta.
Hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, ainoastaan äiti istui
vielä kauan valveilla, kehräten värttinällä rouviensa ja neitojensa
kanssa. Työskennellessänsä naiset hartaasti kuuntelivat kertomuksia,
joita heidän valtiattarensa miellyttävällä tavalla heille kertoi
kirjojen kirjasta.