Haarlem, jonne tulimme kolme päivää sitten Rosan mukana ja jonne äsken
saavuimme uudelleen vangin seurassa, on kaunis kaupunki, joka syystä
ylpeilee olevansa Hollannin varjokkaimpia.
Kun muut kaupungit tyydyttivät turhamaisuuttaan muhkeilla asehuoneilla
ja laivaveistämöillä, tavara-aitoilla ja basaareilla, tyytyi Haarlem
kunniaan omistaa kauneimmat, tuuheimmat jalavat, korkeimmat poppelit,
varjoisimmat puistot tammi-, lehmus- ja kastanjakäytävineen.
Nähdessään naapurikaupunkinsa Leidenin pyrkivän tieteiden pesäpaikaksi
ja mahtavan Amsterdamin kauppaelämän keskustaksi, Haarlem oli valinnut
maanviljelyksen tai pikemminkin puutarhaviljelyksen erikoisalakseen.
Suojattu, ilmava, aurinkoinen Haarlem soikin puutarhureille etuja,
joita muut kaupungit merituulineen ja lakeuden paahteineen eivät
voineet tarjota.
Niinpä olikin Haarlem käynyt kaikkien noiden rauhallisten kansalaisten
tyyssijaksi, jotka rakastivat maata ja sen antimia, samaten kuin
matkoihin ja kauppaelämään mielistyneet rauhattomat toimi-ihmiset
parhaiten viihtyivät Amsterdamissa tai Rotterdamissa, ja useimmat
valtiomiehet ja muut kuulut henkilöt valitsivat asuinpaikakseen
Leidenin.
Opin ahjoksi oli siis tullut Leiden. Näin ollen valitsi Haarlem
osakseen kaiken sen, mikä elämää sulostuttaa, -- soiton,
maalaustaiteen, hedelmätarhat, puistot, metsiköt ja kukkasarat.
Haarlem hullaantui kukkiin, muiden kukkien ohella tulpaaneihin.
Haarlem määräsi palkintoja tulpaanien kunniaksi, ja tämä seikka johtaa
meidät varsin luonnollisella tavalla, kuten nähdään, puhumaan siitä
palkinnosta, joka 15. päivänä toukokuuta 1673 oli tuottava satatuhatta
floriinia pilkuttoman ja virheettömän suuren mustan tulpaanin
kehittäjälle.
Tehtyään erikoisharrastuksensa kaikille tiettäväksi, saatettuaan julki
rakkautensa kukkiin ja liiatenkin tulpaaneihin, aikana, jolloin sota ja
sisäiset levottomuudet kiinnittivät kaikkein mielet, sai Haarlem
sanomattoman ilon nähdä ihanteellisen päämäärän saavutetuksi,
sanomattoman kunnian näyttää maailmalle tulpaaninviljelijäin ihanteen,
ja tuo kaunis kaupunki, jolla oli tarjona metsiä ja päivänpaistetta,
varjoa ja valoa, päätti viettää palkinnonantoa juhlalla, jonka muisto
ei ikinä haihtuisi ihmisten mielestä.
Tuohon päätökseen oli sen enemmän syytä, kun Hollanti on juhlien
luvattu maa. Ei konsanaan voi nähdä hidasluontoisten ihmisten osottavan
suurempaa huuto-, laulu- ja tanssi-intoa, kuin noiden seitsemän
maakunnan kunnon tasavaltaiset osottavat huvitilaisuuksissa.
Tullakseen siitä vakuutetuksi tarvitset vain luoda katseen Teniers'ien
tauluihin.
On varmaa, että veltot ihmiset ovat kaikkein väsymättömimmät, kun on
kysymyksessä huvitteleminen eikä työnteko.
Haarlemissa vallitsi nyt kolminkertainen riemu, sillä sen oli
viettäminen kolminkertaista juhlaa. Musta tulpaani oli keksitty, ja
prinssi Vilhelm Oranialainen aikoi todellisena hollantilaisena ottaa
osaa palkintojuhlaan. Kolmanneksi vaati valtakunnan kunnia näyttämään
ranskalaisille, ettei 1672 vuoden onneton sota ollut voinut järkyttää
Batavian tasavallan perustuksia, vaan että ne vielä kestivät laivaston
kanuunain säestämää tanssiakin.
Tuosta juhlasta oli etupäässä kiittäminen Haarlemin
puutarhayhdistystä, joka oli määrännyt sadantuhannen floriinin
palkinnon tulpaaninsipulista. Kaupunki halusi olla yhtä antelias ja
määräsi yhtä suuren summan hienostonsa käytettäväksi, jotta
palkinnonantoa voitaisiin viettää juhlallisuudella.
Niinpä vallitsikin kaupungissa juhlanviettoa varten määrättynä
sunnuntaina sellainen toimeliaisuus, sellainen innostus, ettei edes
ranskalainen, jolla on ivahymynsä valmiina aina ja joka paikassa, olisi
voinut olla ihailematta noita kunnon hollantilaisia, jotka olivat yhtä
valmiit uhraamaan rahansa sotalaivan rakentamiseksi -- siis kansansa
kunnian puolustamiseen -- kuin palkitakseen kukkamaailman uutta
tulokasta, jonka kukoistus oli kestävä päivän, iloksi naisille,
oppineille ja uteliaille.
Ylhäisön ja puutarhayhdistyksen jäsenten etunenässä komeili van
Systens, uhkeimmat pukimensa yllään.
Valiten synkän komean vaatetuksen, oli tuo kunnon mies pyrkinyt
lempikukkansa kaltaiseksi, ja kiiruhtakaamme hänen kunniakseen
vakuuttamaan, että hänen yrityksensä oli onnistunut oivallisesti.
Paitsi mustaa ja liinakankaan hohtoisan valkoista väriä, olivat
ainoastaan sinipuna ja sini edustettuina puheenjohtajan juhlapuvussa,
hänen astellessaan palkintolautakunnan etunenässä, kantaen suunnatonta
kukkavihkoa, kuten Robespierre sataakahtakymmentäyhtä vuotta myöhemmin
korkeimman olennon juhlassa.
Mutta ranskalaisen tribuunin vihaa ja kunnianhimoa uhkuvan sydämen
asemesta oli kunnon puheenjohtajalla povessaan kukkanen, yhtä viaton
kuin viattomin niistä, joita hän piti kädessään.
Palkintolautakunnan jälkeen, joka oli kirjava kuin niitty ja tuoksuva
kuin kevät, seurasivat oppineiden yhdistykset, kaupungin virkakunnat,
sotaväki, aateliset ja tilanomistajat.
Varsinaiselle kansalle eivät edes nämäkään tasavaltalaiset suoneet
sijaa juhlakulkueessa, -- se sai muodostaa kujan.
Tosinhan katsojan paikalta parhaiten käykin näkeminen ja havaintoja
tekeminen. Se on enemmistön paikka, -- enemmistön, joka tarkkaa
riemusaaton kulkua tietääkseen mitä siitä on sanominen, väliin myöskin,
mitä siihen nähden on tekeminen.
Mutta tällä kertaa ei ollut kysymyksessä Pompeiuksen eikä Caesarin
riemusaatto, tätä juhlaa ei vietetty Mitridateen tappion, ei Gallian
valloituksen johdosta. Kulkue vaikutti leppeältä kuin ohiasteleva
lammaslauma, vaarattomalta kuin ilmoja liitelevä lintuparvi. Juhla,
jota vietettiin, oli puutarhureiden voittojuhla. Jumaloiden kukkia
Haarlem myöskin jumaloi kukkainviljelijää.
Keskellä tuota rauhallista ja tuoksuvaa kulkuetta nähtiin musta
tulpaani kantopaareilla, jotka olivat peitetyt valkealla kultaripsuin
reunustetulla samettikankaalla. Sitä oli kantamassa neljä miestä, jotka
vaihtuivat aina tuon tuostakin toisiin, kuten tuotaessa Kybele äitiä
Etruriasta Roomaan torvien soidessa ja kaiken kansan osottaessa
hurskasta kunnioitusta.
Viettämällä tätä tulpaanin riemujuhlaa osotti tuo sivistystä ja
kaunoaistia vailla oleva kansa ymmärtävänsä pitää arvossa kuuluisain
harrasmielisten johtomiestensä sivistystä ja kaunoaistia, jos kohta se
vuodattikin heidän verensä Buitenhofin lokaiselle kivitykselle. Voihan
korvaukseksi piirtää uhrien nimet Hollannin Panteonin kauneimpaan
kiveen.
Oli sovittu että itse maaherra toimittaisi palkinnonannon, mikä seikka
piti kaikki läsnäolevat kovassa jännityksessä. Mahdollista oli, että
hän myöskin pitäisi puheen, ja tämä kysymys tuntui erittäinkin hänen
ystävistään ja vihamiehistään peräti mieltäkiinnittävältä.
Tosinhan valtiomiesten ystävät ja viholliset aina luulevat jokaisessa
heidän puheessaan, koskipa se kuinka vähäpätöistä asiaa tahansa,
havaitsevansa salaperäisen käänteen, jonka avulla arvelevat olevansa
oikeutetut tulkitsemaan puhujan sisimmät ajatukset, -- ikäänkuin eivät
tietäisi että valtiomiehen hattu on vakka, jonka tulee pidättää
jokainen valonsäde.
Siis oli tuo odotettu päivä, toukokuun 15. päivä 1673, saapunut, ja
Haarlem ympäristöineen oli kokoontunut kauniitten puitten varjoon,
varmasti päättäneenä tällä kertaa syrjäyttää sotasankarit ja oppineet
ja osottaa suosiotaan ainoastaan aineellisen viljelyksen suurmiehille,
he kun olivat pakottaneet luonto-emon tuottamaan mustan tulpaanin,
jonka kehittämistä tähän saakka oli pidetty mahdottomana.
Mutta ei mikään kansanjoukon päätös ole niin horjuva kuin tuo, että se
tyytyy osottamaan suosiotaan ainoastaan sille tai tälle. Kun se on
innostunut suosionosotuksiin, käy sen samaten kuin sen jouduttua
viheltämisintoon: se ei konsanaan tiedä, milloin olisi aika lakata.
Se osotti siis suosiotaan ensiksi herra van Systensille ja hänen
kukkavihkolleen, sitten yhdistyksille ja virkakunnille ja omalle
itselleen; lopuksi vielä, ja, tunnustakaamme se, tällä kertaa täydellä
syyllä, oivalliselle soitolle, jota kaupungin herrat jokaisessa
pysähdyspaikassa auliisti tarjosivat kuultavaksi.
Kaikkein silmät hakivat juhlan sankarittaren rinnalta, joka oli musta
tulpaani, juhlan sankaria, joka luonnollisesti oli tämän tulpaanin
kasvattaja.
Jos tämä sankari olisi esiintynyt puheen jälkeen, jota olemme nähneet
kunnon van Systensin valmistavan niin suurella huolella, olisi hän
varmaankin herättänyt suurempaa huomiota kuin itse maaherra.
Mutta meidän kannaltamme katsoen ei mieltäkiinnittävintä tässä juhlassa
ole ystävämme van Systensin puhe, niin ylevä kuin se olikin, eivät nuo
ylimystöön kuuluvat juhlapukuiset nuorukaiset, jotka syödä
narskuttelevat mahtavia kakkujaan, eivät köyhät, puolialastomat
kansanlapset, jotka järsivät vanillipuikkojen kaltaisia savustettuja
ankeriaitaan. Eivät mieltämme kiinnitä etupäässä nuokaan rusoposkiset,
valkopoviset Hollannin tyttäret, eivät lihavat, tukevat porvarit, jotka
eivät koskaan ole poistuneet synnyinkaupunkinsa rajoja kauemmaksi,
eivät laihat, keltaiset matkamiehet, jotka tulevat Ceylonista tai
Jaavasta saakka, ei janoinen rahvas, joka virkistyksekseen ahmii
vedessä liotettuja suolattuja kurkkuja. Ei, ei mikään kaikesta siitä,
mitä olemme maininneet, ole meistä tämän näytelmän mieltäkiinnittävin
kohta.
Mielenkiintomme kohdistuu ennen kaikkea erääseen ilosta loistavaan,
toimeliaaseen olentoon, joka käyskentelee palkintotuomarien parissa,
huolellisesti kammattuna ja pestynä, vyö kukitettuna, yllään
tulipunainen puku, joka sopeutuu oivallisesti hänen mustaan tukkaansa
ja keltaiseen ihoonsa.
Tuo ilosta loistava, innostunut päivänsankari, jonka osaksi on tuleva
sanomaton kunnia saattaa varjoon van Systensin puhe ja maaherran
läsnäolo, on Isak Boxtel. Edellään oikealla näkee hän samettipatjalla
kuljetettavan mustaa tulpaania, ottotytärtään, ja vasemmalla
kimmeltävät ja hohtavat isossa kukkarossa nuo satatuhatta floriinia,
niin että Boxtelin täytyy katsoa kieroon, voidakseen herkeämättä pitää
molempia silmällä.
Tuon tuostakin Boxtel hieman kiiruhtaa kulkuansa, saadakseen
kyynärpäänsä van Systensin kyynärpään rinnalle. Boxtel anastaa
jokaiselta hiukan hänen merkitystään, lisätäkseen omaa merkitystään,
kuten hän on varastanut Rosalta hänen tulpaaninsa, voittaakseen
itselleen kunniaa ja varallisuutta.
Neljännestunti vielä, niin prinssi on saapuva, kulkue pysähtyvä
viimeiselle levähdyspaikalle. Tulpaani asetettaisiin valtaistuimelleen,
ja suositellen kilpailijatartaan itsensä edellä yleisön jumaloitavaksi,
avaisi prinssi komeasti väritetyn pergamenttilevyn, johon keksijän nimi
on kirjoitettu. Lujalla ja kuuluvalla äänellä hän julistaisi että uusi
ihme on keksitty, että Hollanti Boxtelin välityksellä on pakottanut
luonnon tuottamaan mustan kukan, ja että tämän kukan nimi on oleva
_Tulipa nigra Boxtellea_.
Väliin kääntää Boxtel sentään silmänräpäykseksi katseensa pois
tulpaanista ja kukkarosta, luodakseen sen ihmisjoukkoon, sillä tuossa
ihmisjoukossa hän pelkää näkevänsä kauniin friisittären kalpeat kasvot.
Kuten voi ymmärtää, olisi tuo haamu häirinnyt Boxtelin juhlatunnelmaa,
kuten Bancon haamu Macbethin vieraspitoja.
Mutta kumminkin on meidän mainitseminen, ettei tuo kurja olento, joka
on kiivennyt yli muurin, joka ei ollut hänen omansa, mennyt akkunasta
sisään naapurinsa taloon, väärää avainta käyttäen tunkeutunut Rosan
huoneeseen, -- ettei tuo mies, joka on ryöstänyt miehen kunnian ja
naisen myötäjäiset, sittenkään pidä itseään varkaana.
Hän on niin kiihkeästi pitänyt silmällä tätä tulpaania, hän on
seurannut sen retkiä Korneliuksen kuivatushuoneen laatikosta
Buitenhofin mestauslavalle ja Loewesteinin vankilaan, hän on nähnyt sen
itävän ja kasvavan Rosan akkunalla, hän on niin usein hengityksellään
lämmittänyt sitä ympäröivää ilmaa, ettei kenelläkään voi olla enemmän
syytä pitää itseään sen kasvattajana, kuin hänellä. Jos musta tulpaani
nyt otettaisiin häneltä pois, katsoisi hän sitä varkaudeksi.
Rosaa ei näkynyt missään, joten ei mikään häirinnyt Boxtelin iloa.
Kulkue pysähtyi pyöreälle kentälle, jonka muhkeat puut olivat
koristetut köynnöksillä ja kirjoitelmilla. Se pysähtyi jymisevän soiton
raikuessa, ja Haarlemin nuoret tytöt saapuivat kuljettamaan tulpaanin
korkealle valtaistuimelle, joka sille oli pystytetty lavalle hänen
ylhäisyytensä maaherran kultaisen nojatuolin viereen.
Ja ylväänä silmäili tulpaani jalustaltaan kokoontunutta ihmisjoukkoa,
joka taputti käsiään ja ilmaisi ihastuksensa raikuvilla huudoilla,
joita Haarlemin kaiut kiiruhtivat kertaamaan.