Vaunut vierivät eteenpäin koko pitkän päivän. Ne jättivät Dordrechtin
vasemmalla, kulkivat Rotterdamin kautta ja saapuivat Delftiin viiden
ajoissa iltapäivällä.
Kornelius teki muutamia kysymyksiä upseerille, joka oli samalla kertaa
hänen vartijansa ja matkatoverinsa. Mutta niin varovaisia kuin nuo
kysymykset olivatkin, jäivät ne kumminkin hänen mieliharmiksensa
vastaamatta.
Kornelius pahoitteli ettei hänellä ollut rinnallaan tuo palvelevainen
vahti, joka puheli ilman että häneltä mitään kysyttiinkään. Epäilemättä
olisi hän kuvaillut Korneliusta odottavaa kolmatta seikkailua yhtä
miellyttävästi ja tarkasti kuin oli kuvaillut noita kahta, joista
Kornelius oli säästynyt.
Kulkua kesti kaiken yötä. Aamunkoitteessa oltiin jo ehditty Leidenin
ohi ja jatkettiin matkaa Pohjanmeri vasemmalla ja Haarleminmeri
oikealla puolella.
Kolme tuntia myöhemmin saavuttiin Haarlemiin.
Kornelius ei tiennyt ollenkaan, mitä Haarlemissa oli tapahtunut, ja me
jätämme hänet tietämättömyyteensä, kunnes tapahtumat hänet siitä
päästävät.
Mutta toisin on lukijan laita, jolla on oikeus päästä asioista
selville, vaikkapa ennen kertomuksemme sankariakin.
Olemme nähneet kuinka Vilhelm Oranialainen oli uskonut Rosan ja
tulpaanin kuin kaksi sisarta tai orpoa puheenjohtaja van Systensin
huomaan.
Rosa ei kuullut maaherrasta mitään ennenkuin illalla sinä päivänä,
jolloin oli nähnyt hänet kasvoista kasvoihin.
Illan suussa saapui van Systensin luo eräs upseeri. Hän tuli hänen
ylhäisyytensä nimessä kutsumaan Rosaa kaupungintalolle.
Siellä vietiin Rosa neuvoston suureen kokoushuoneeseen, missä hän
tapasi prinssin kirjoittamassa.
Hän oli yksin, ja hänellä oli jalkojensa juuressa suuri friisiläinen
vinttikoira, joka silmäili kiinteästi herraansa, ikäänkuin uskollinen
eläin olisi luullut pystyvänsä tehtävään, joka ei onnistunut
kenellekään ihmiselle, -- nimittäin arvaamaan herransa ajatukset.
Vilhelm jatkoi vielä hetkisen kirjoittamistaan. Kohottaen sitten
silmänsä ja huomaten Rosan pysähtyneen oven viereen hän lausui työtään
keskeyttämättä:
-- Tulkaa lähemmäksi, neiti!
Rosa meni muutaman askeleen pöytää lähemmäksi.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän pysähtyen.
-- Hyvä, sanoi prinssi. -- Istukaa!
Rosa totteli, sillä prinssi katsoi häneen. Mutta tuskin oli prinssi
uudelleen ryhtynyt työhönsä, kun hän jo jälleen ujostellen vetäytyi
kauemmaksi.
Prinssi kirjoitti kirjeensä loppuun.
Sillä välin oli vinttikoira lähestynyt Rosaa ja alkanut häntä tarkastaa
ja hyväillä.
-- Kas vain! sanoi prinssi koiralleen. -- Näyt huomanneen, että te
olette saman seudun lapsia!
Kiinnittäen sitten Rosaan samalla tutkivan ja verhotun katseensa hän
lausui:
-- Puhukaamme hiukan teidän asioistanne, tyttäreni!
Prinssi oli tuskin kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha, Rosa
kahdeksantoista tai kahdenkymmenen. Prinssi olisi siis paremmin voinut
nimittää Rosaa sisarekseen.
-- Tyttäreni, sanoi prinssi tuolla tavattoman mahtavalla äänenpainolla,
joka jähmetytti kaikki, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, -- olemme
kahden kesken, jutelkaamme siis hiukan!
Rosan koko ruumis alkoi vavista, ja kumminkin kuvastivat prinssin
kasvot pelkkää hyväntahtoisuutta.
-- Teidän ylhäisyytenne, sopersi hän.
-- Teillä on isä Loewesteinissä?
-- On kyllä, teidän ylhäisyytenne.
-- Te ette rakasta häntä?
-- En ainakaan niin kuin tyttären tulisi rakastaa.
-- On paha olla rakastamatta isäänsä, lapseni, -- mutta on oikein puhua
totta prinssilleen.
Rosa loi katseensa maahan.
-- Ja miksi ette rakasta isäänne?
-- Isäni on paha.
-- Millä tavoin hänen pahuutensa ilmenee?
-- Hän kohtelee pahoin vankeja.
-- Kaikkiako?
-- Kaikkia.
-- Mutta eikö ole ketään, jota hän teidän mielestänne kohtelee
erikoisen pahasti?
-- Erityisesti hän vainoaa herra van Baerleä, joka...
-- Joka on teidän rakastajanne.
Rosa peräytyi askeleen.
-- Jota minä rakastan, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän ylväästi.
-- Oletteko rakastanut häntä kauankin? kysyi prinssi.
-- Siitä päivästä saakka, jolloin näin hänet ensi kerran.
-- Ja milloin se oli?
-- Seuraavana päivänä sen jälkeen, jolloin hallinnonjohtaja Jan ja
hänen veljensä Kornelius surmattiin niin kammottavalla tavalla.
Prinssin huulet puristuivat yhteen, hänen otsansa rypistyi, hänen
luomensa laskeutuivat hetkeksi yli silmien. Vaiettuaan hetkisen hän
sanoi:
-- Mutta mitä teitä hyödyttää rakastaa miestä, joka on tuomittu elämään
ja kuolemaan vankeudessa?
-- Jos hän elää ja kuolee vankeudessa, niin autan häntä elämään ja
kuolemaan.
-- Ja te tyytyisitte olemaan vangin vaimo?
-- Olisin ylpein ja onnellisin ihmisistä, jos minun sallittaisiin tulla
herra van Baerlen vaimoksi. Mutta...
-- Mitä sitten?
-- En uskalla sitä lausua, teidän ylhäisyytenne.
-- Teidän puheessanne ilmenee jonkunmoinen toivehikas sävy. Mitä
toiveita teillä on?
Rosa kohotti kauniit silmänsä Vilhelmin puoleen, nuo kirkkaat silmät,
joiden henkevä katse oli niin läpitunkeva, että se pystyi herättämään
säälintunteen, joka uinaili Vilhelmin synkässä mielessä kuin kuolleena.
-- Vai niin, minä ymmärrän!
Rosa hymyili liittäen kätensä ristiin.
-- Te toivotte minulta apua, sanoi prinssi.
-- Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne.
-- Vai niin!
Prinssi varusti kirjoittamansa kirjeen sinetillä ja kutsui erään
upseerin sisään.
-- Herra van Deken, lausui hän, -- viekää tämä kirjelmä Loewesteiniin.
Lukekaa määräykset, jotka olen antanut linnanpäällikölle, ja menetelkää
niiden mukaisesti.
Upseeri kumarsi, ja pian kuultiin talon kaikuvasta porttiholvista
kavionkapsetta.
-- Tyttäreni, jatkoi prinssi, -- sunnuntaina, siis ylihuomenna, on
tulpaanijuhla. Pukeutukaa hienoksi näillä viidelläsadalla floriinilla,
jotka tässä näette, sillä toivomukseni on, että tuo päivä olisi teille
suuri juhlapäivä.
-- Millaiseen pukuun teidän ylhäisyytenne käskee minun pukeutua? mumisi
Rosa.
-- Pukeutukaa friisiläisten aviovaimojen tapaan, sanoi Vilhelm, -- se
puku soveltuu teille oivallisesti.