Taistelijat viivähtivät hetkisen, Gryphus hyökkäys-, van Baerle
puolustusasennossa.
Mutta kun tätä jännittävää tilaa voi jatkua loppumattomiin, ja
Kornelius tahtoi tietää syyn vastustajansa vihan uudistumiseen, kysyi
hän:
-- Mitä te oikeastaan minusta tahdotte?
-- Sen kyllä sanon, vastasi Gryphus. -- Tahdon saada takaisin tyttäreni
Rosan.
-- Tyttärenne! huudahti Kornelius.
-- Niin, Rosan, jonka olet ryöstänyt minulta taikatempuillasi. Sano,
missä hän on!
Ja Gryphuksen asento kävi entistä uhkaavammaksi.
-- Eikö Rosa ole Loewesteinissä? huudahti Kornelius.
-- Tiedät sen varsin hyvin. Kysyn vielä kerran, tahdotko antaa minulle
Rosan takaisin!
-- Hyvä, sanoi Kornelius, -- tuo on juoni minun pettämisekseni.
-- Vielä kerran, -- tahdotko sanoa, missä tyttäreni on?
-- Arvaa, konna, ellet sitä tiedä!
-- Odota, odota, murisi Gryphus kalpeana ja vapisevin huulin,
mielettömyyden valtaan joutumaisillaan. -- Vai et tahdo sanoa! Kyllä
suusi vielä auki saadaan!
Hän tuli askeleen lähemmäksi Korneliusta ja näytti hänelle kädessään
kimmeltävää asetta.
-- Näetkö tämän veitsen? sanoi hän. -- Olen tappanut sillä yli
viisikymmentä mustaa kukkoa. Nyt tapan sillä heidän isäntänsä,
paholaisen, kuten olen tappanut heidätkin, -- odota vain, odota!
-- Sinä lurjus, sanoi Kornelius, -- tahdot siis ehdottomasti murhata
minut!
-- Avaan sydämesi, nähdäkseni minne olet piilottanut tyttäreni.
Lausuen nuo sanat kuumeentapaisessa mielenhäiriössä Gryphus syöksähti
Korneliuksen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin heittäytyä pöytänsä
taakse, välttääkseen ensi iskua.
Gryphus heilutti veistään purkaen suustaan kammottavia uhkauksia.
Kornelius käsitti että jos Gryphus ei voinutkaan saavuttaa häntä
kädellänsä, ei hän kumminkaan ollut turvassa hänen aseeltansa, joka voi
lentää läpi ilman hänen rintaansa. Aikaa hukkaamatta hän siis iski
kepillä, jota ei ollut päästänyt kädestänsä, voimakkaasti veistä
pitelevään nyrkkiin.
Veitsi putosi maahan ja Kornelius pani jalkansa sen päälle.
Kun Gryphus nyt näytti valmistuvan taisteluun, joka varmaankin olisi
käynyt perin hurjaksi, hänellä kun oli kostettavana kepiniskun tuottama
tuska ja aseettomaksi jäämisen häpeä, teki Kornelius rohkean päätöksen.
Hän ryhtyi sankarimaisen kylmäverisesti pieksämään vartijaansa
kepillään, valiten vain tarkoin kohdat, mihin iskut sattuivat.
Pian rukoili Gryphus armoa.
Mutta ennenkuin hän sen teki, hän oli huutanut, -- huutanut vahvasti.
Nuo huudot kuultiin, ja pian oli linnan koko palveluskunta jalkeilla.
Kaksi vartijaa, yksi päällysmies ja kolme, neljä vahtia saapui siis
heti, yllättäen Korneliuksen keppi kädessä, veitsi jalan alla.
Nähdessään kaikki nuo miehet todistamassa rikostansa, jonka lieventäviä
asianhaaroja -- kuten meidän päivinämme sanottaisiin -- kukaan ei
tuntenut, käsitti Kornelius olevansa auttamattomasti hukassa.
Itse asiassa todistikin kaikki hänen rikollisuuttaan.
Kädenkäänteessä riistettiin Korneliukselta hänen aseensa, vahdit
ympäröivät Gryphuksen, nostivat hänet pystyyn, tukivat häntä, ja
raivosta ulvoen voi hän nyt laskea pöhöttymät, jotka kohosivat hänen
hartioissaan ja selässään, kuin kirjavat kukkulat vuorenharjalla.
Heti laadittiin pöytäkirja tapahtumasta, vangin väkivaltaisesta
esiintymisestä vartijaansa kohtaan, ja liian lieväksi ei tuota
Gryphuksen mielen mukaan sommiteltua asiakirjaa suinkaan voinut
väittää. Kysymyksessä oli ollut edeltäpäin harkittu ja valmistettu
murhayritys vanginvartijaa kohtaan sekä ilmeinen kapina.
Pöytäkirjaa laadittaessa vei kaksi vahtia Gryphuksen, jonka lausuntonsa
annettuaan ei enää tarvinnut olla tutkinnossa läsnä, kepiniskujen
murjomana ja vaikeroivana alas hänen asuntoonsa.
Sillaikaa selittivät vahdit, jotka olivat ottaneet Korneliuksen
huostaansa, hänelle lempeästi Loewesteinin tapoja ja menoja, jotka hän
muuten tunsi yhtä hyvin kuin hekin, sillä vankilaan tullessa oli
ohjesäännöt luettu hänelle, ja muutamat pykälät olivat jääneet tarkoin
hänen muistiinsa.
He kertoivat hänelle myöskin, kuinka noita sääntöjä oli sovellettu
erääseen vankiin nimeltä Mathias, joka vuonna 1668, siis viittä vuotta
aikaisemmin, oli tehnyt itsensä syypääksi kapinalliseen tekoon, mutta
paljoa viattomampaan kuin Kornelius.
Hänestä oli liemi ollut liian kuumaa, ja hän oli heittänyt sen
ylimmälle päällysmiehelle vasten naamaa, niin että tälle jäi ihopaloja
käteen, kun hän pyyhkäisi kasvojaan.
Kahdentoista tunnin kuluttua noudettiin Mathias kopistaan ja vietiin
vanginvartijan asuntoon, missä hänet merkittiin Loewesteinistä
poistuneeksi.
Nyt vietiin hänet linnan edustalla olevalle kentälle, josta on hyvin
kaunis näköala monen peninkulman etäisyyteen. Siellä kahlehdittiin
hänen kätensä, hänen silmänsä sidottiin ja hänelle luettiin kolme
rukousta.
Sitten kehotettiin häntä polvistumaan, ja Loewesteinin vahdit,
luvultaan kaksitoista, ampuivat, kersantin annettua merkin, varsin
taitavasti musketinluodin kukin hänen ruumiiseensa, minkä johdosta
Mathias kuoli heti paikalla.
Kornelius kuunteli hyvin tarkkaavasti tuota pöyristyttävää kertomusta.
Kertomuksen loputtua hän sanoi:
-- Kahdentoista tunnin kuluttua te sanoitte?
-- Niin, eikä kahdestoista tunti luullakseni vielä ollut kulunut
loppuunkaan, vastasi kertoja.
-- Kiitoksia kertomuksestanne, sanoi Kornelius.
Viehkeä hymyily, jonka kertomus oli saanut vahdin huulille, ei ollut
vielä ehtinyt haihtua, kun porraskäytävästä kuului kajahtelevia
askeleita.
Kannukset kilahtelivat kuluneita astuimia vastaan.
Vahdit väistyivät syrjään, tehden tietä saapuvalle upseerille.
Tämä tuli Korneliuksen huoneeseen, missä kirjuri yhä sommitteli
pöytäkirjaansa.
-- Tämä on huone n:o 11? tiedusteli upseeri.
-- Niin on, kapteeni, vastasi eräs aliupseeri.
-- Tämä on siis vangin Kornelius van Baerlen huone?
-- Aivan niin, kapteeni.
-- Missä vanki on?
-- Tässä, herra, vastasi Kornelius, kalveten kaikesta rohkeudestaan
huolimatta.
-- Te olette herra Kornelius van Baerle? kysyi muukalainen, kääntyen
nyt vangin itsensä puoleen.
-- Niin, herra.
-- Seuratkaa siis minua!
-- Mitä! huudahti Kornelius, sydän kuolemantuskan vallassa. -- Näinkö
nopeaan menetellään Loewesteinin linnassa, ja tuo mieletön puhui
kahdestatoista tunnista!
-- Mitäs sanoin? kuiskasi historioitsija hänen korvaansa.
-- Te valehtelitte!
-- Kuinka niin?
-- Te puhuitte kahdestatoista tunnista.
-- Niin, tosiaankin! Mutta sen sijaan kunnioittaa teitä läsnäolollaan
eräs hänen ylhäisyytensä ajutanteista, vieläpä kaikkein uskotuimmista,
nimittäin herra van Deken. Tuhat tulimaista! Sellaista kunniaa ei
tullut Mathias paran osaksi.
-- Lähtekäämme siis, sanoi Kornelius, vetäen keuhkoihinsa
mahdollisimman paljon ilmaa. -- Lähtekäämme, -- ja te saatte nähdä että
Kornelius de Wittin kummipoika kasvojaan vääntämättä voi kestää yhtä
monta musketinluotia kuin Mathias.
Ylväänä poistui hän huoneesta kirjurin edellä, joka nähdessään työnsä
keskeytyvän, rohkeni sanoa upseerille:
-- Mutta kapteeni van Deken, minä en ole kirjoittanut pöytäkirjaa vielä
loppuun saakka!
-- Ei maksa vaivaa kirjoittaakaan! vastasi upseeri.
-- Hyvä! sanoi kirjuri, pannen kynänsä ja paperinsa vanhaan tahraiseen
salkkuun.
-- Kohtalo oli määrännyt, ajatteli Kornelius parka, -- ettei minun
pitänyt tässä maailmassa jättää nimeäni lapselle, ei kukalle eikä
kirjalle, -- joista kolmesta seikasta Jumalan sanotaan vaativan ainakin
yhden jokaiselta vähänkään kyvykkäältä ihmiseltä sielun ja ruumiin
omistusoikeuden palkaksi.
Ja hän seurasi upseeria mieli lujana ja pää pystyssä.
Kornelius laski kentälle vievät astuimet, pahoitellen ettei ollut
vahdilta tiedustellut montako niitä oli. Toimeliaan palvelemisintonsa
vallassa olisi tämä varmaankin kernaasti sanonut sen.
Ainoa seikka mitä Kornelius pelkäsi tällä retkellään, jonka katsoi
olevan auttamattomasti elämänsä viimeisen, oli että hän näkisi
Gryphuksen ja että hän ei näkisi Rosaa. Mikä vahingonilo kuvastuisikaan
isän kasvoilla! Kuinka murheen murtama olisikaan tytär!
Kuinka ihastuksissaan Gryphus olisikaan tästä rangaistuksesta,
oikeutetun teon verisestä kostosta, tuon teon, jonka suorittaminen oli
ollut sula velvollisuus!
Mutta entä Rosa, tyttö parka! Jos Korneliuksen täytyisi kuolla ilman
viime suudelmaa, lausumatta edes viimeisiä jäähyväisiä!
Ja täytyisikö hänen kuolla saamatta mitään tietoja suuresta mustasta
tulpaanista, niin että herätessään tuolla ylhäällä ei tietäisi minne
luoda katseensa löytääksensä sen!
Voidakseen tällaisena hetkenä olla kyyneliin sulamatta, täytyi
Korneliuksella olla vielä vahvempi rautakuorus sydämensä ympärillä kuin
Horatiuksen mainitsemalla purjehtijalla, joka saapui ensimäisenä
kammottaville Akrokeraunian kallioille.
Kornelius silmäili oikealle, hän silmäili vasemmalle, mutta siitä
huolimatta ei hän kentälle tullessaan ollut nähnyt Rosaa, ei edes
Gryphustakaan.
Tosinhan jälkimäinen seikka melkein korvasi edellisen.
Korneliuksen katse harhaili yli kentän, hakien vahteja, joiden piti
panna toimeen kuolemanrangaistus, ja hän näkikin tusinan sotamiehiä
koolla juttelemassa.
Mutta ne vain seisoivat ja juttelivat, eikä niillä ollut
muskettejakaan, eivätkä ne edes seisoneet rivissä.
Oikeastaan ne kuiskailivatkin pikemmin kuin puhelivat, -- mikä seikka
Korneliuksesta ei tuntunut vastaavan juhlallisuutta, joka tällaisissa
tilaisuuksissa tavallisesti vallitsee.
Äkkiä ilmestyi Gryphus nilkutellen, horjahdellen sauvan nojassa
vankilan edustalle. Hän oli koonnut kaiken vihansa hehkun
kissanharmaisiin vanhoihin silmiinsä, luodessaan ne nyt viimeisen
kerran Korneliukseen, ja hän syyti sellaisen sadatusten tulvan
suustansa hänet nähdessään, että Kornelius kääntyi upseerin puoleen
lausuen:
-- Herra kapteeni, nähdäkseni ei ole sopivaa sallia tuon ihmisen tällä
tavoin loukata minua, ja lisäksi vielä tällaisena hetkenä.
-- Mutta hyvä herra, vastasi upseeri nauraen, -- onhan aivan
luonnollista, että tuo kunnon mies on teille suutuksissaan, tehän
kuulutte antaneen hänelle aimo selkäsaunan.
-- Mutta hyvä herra, sehän oli vain itsepuolustusta!
-- Pyh! äännähti upseeri, liikauttaen olkapäitään tavalla, joka
vaikutti erinomaisen filosofiselta, -- pyh, antakaa te hänen purkaa
sisuaan! Mitäpä se teitä enää haittaa!
Kylmä hiki kohosi Korneliuksen otsaan hänen kuullessaan tuon
vastauksen, joka hänestä tuntui hiukan raa'alta pilalta, varsinkin kun
puhuja oli prinssin kanssa läheisissä väleissä oleva upseeri, kuten
hänelle oli sanottu.
Onneton vanki käsitti ettei hänellä ollut mitään pelastumisen
mahdollisuutta, ei ainoatakaan ystävää, ja hän tyytyi kohtaloonsa.
-- No niin, sanoi hän painaen päänsä alas, -- Kristus kärsi paljon
pahempia solvauksia, ja niin viaton kuin olenkin, en kumminkaan voi
verrata itseäni häneen. Kristus olisi itse kärsinyt iskut eikä olisi
pieksänyt vartijaansa.
Kääntyen sitten upseerin puoleen, joka näytti kohteliaasti odottavan,
kunnes hän olisi lopettanut mietteensä, hän kysyi:
-- Hyvä herra, minne olen oikeastaan matkalla?
Upseeri osotti neljän hevosen vetämiä vaunuja, jotka suuresti
muistuttivat niitä ajopelejä, jotka Kornelius oli nähnyt Buitenhofissa,
ollessaan jokseenkin samassa tilassa kuin nyt.
-- Nouskaa vaunuihin! lausui upseeri.
-- Ah, mumisi Kornelius, -- näyttää siltä kuin ei minulle suotaisi
kunniaa kuolla vankilan edustalla!
Hän lausui nuo sanat siksi lujalla äänellä, että äskeinen
historioitsija, joka näytti tykkänään antautuneen hänen palvelukseensa,
myöskin kuuli ne. Epäilemättä katsoi hän olevansa velvollinen antamaan
Korneliukselle uusia opetuksia, sillä hän lähestyi vaununovea, ja
upseerin antaessa määräyksiä jalka astuimella, hän kuiskasi
Korneliukselle aivan hiljaa:
-- On nähty sellaistakin, että tuomitut on viety omaan kaupunkiinsa
kärsimään rangaistuksensa oman porttinsa edustalla, että vaikutus olisi
sen suurempi. Tällaisissa tapauksissa menetellään miten milloinkin,
aina asianhaarojen mukaan.
Kornelius ilmaisi liikkeellä kiitollisuutensa.
Sitten hän lausui itsekseen:
-- Oivallista, perin oivallista! Siinäpä vasta poika, joka ei konsanaan
jätä lohdun sanaa lausumatta, kun vain tilaisuutta siihen suodaan.
Kiitän sinua, ystäväni! Jumalan haltuun!
Vaunut läksivät liikkeelle.
-- Voi tuota konnaa, tuota roistoa! ulvoi Gryphus heristellen nyrkkiään
pakoon päässeelle uhrilleen. -- Ja hän lähtee tiehensä antamatta
minulle tytärtäni takaisin!
-- Jos minut viedään Dordrechtiin, sanoi Kornelius, -- näen taloni ohi
kuljettaessa ovatko puutarhani lavat kovin huonossa kunnossa.