Kertomiemme tapahtumain aikana onneton van Baerle kärsi tyrmässänsä
Loewesteinin linnassa kaikkea mitä vain vanki voi kärsiä, kun hänen
vartijansa on tehnyt varman päätöksen ruveta hänen teloittajaksensa.
Kun ei Gryphus saanut mitään tietoja Rosasta eikä Jakobista, tuli hän
vakuutetuksi, että häntä kohdannut onnettomuus oli paholaisen työtä, ja
että tohtori Kornelius van Baerle oli paholaisen maallinen edustaja.
Näin ollen tapahtui, että hän eräänä aamuna -- kolmantena Jakobin ja
Rosan lähdettyä -- tuli Korneliuksen huoneeseen vielä tavallista
raivostuneempana.
Kyynärpäät akkunalautaan nojattuina, pää kätten varassa, katse
suunnattuna kohden sumuista taivaanrantaa, missä Dordrechtin myllyt
pyörittelivät siipiänsä, hengitti Kornelius raitista ilmaa,
pidättääkseen kyyneleensä ja estääkseen filosofiaansa haihtumasta
kuiviin.
Kyyhkyset olivat yhä vielä olemassa, mutta toivo puuttui, tulevaisuus
puuttui.
Rosaa vartioitiin, niin ettei hän päässyt tulemaan. Voisikohan hän edes
kirjoittaa, ja jos niin olisikin, voisiko hän toimittaa kirjeensä
Korneliukselle?
Ei. Edellisinä päivinä oli Gryphuksen silmissä kuvastunut sellainen
raivo ja kiukku, ettei hänen valppautensa varmaankaan hetkeksikään
laimennut, ja eikö Rosalla ollut pahempaakin kestettävänä kuin
yksinäisyys ja kaipaus? Eikö tuo raaka, vallanhimoinen mies rankaisisi
tytärtään kuten isät kreikkalaisissa näytelmissä! Eikö viina, noustuaan
tuon juomarin päähän, soisi hänen käsivarrelleen, jonka Kornelius
kovaksi onneksi oli niin taitavasti asettanut paikoilleen, kahden
kepillä varustetun käden voimia?
Tuo ajatus, että Rosaa kenties rääkättiin, saattoi Korneliuksen pois
suunniltaan. Silloin hän tunsi voimattomuutensa, mitättömyytensä.
Silloin hän mietiskeli, tekikö Jumala oikein, lähettäessään niin paljon
onnettomuutta kahdelle viattomalle olennolle. Ja noina hetkinä hän
tunsi luottamuksensa Jumalaan horjuvan. Onnettomuus ei lisää uskoa.
Van Baerle oli myöskin ajatellut kirjoittaa Rosalle. Mutta missä Rosa
oli?
Hän oli myös tuuminut kirjoittaa Haagiin, estääkseen Gryphusta
ilmiannoillaan tuottamasta hänelle uutta onnettomuutta. Mutta kuinka se
olisi voinut tapahtua? Gryphus oli ottanut häneltä pois kynät ja
paperin. Mutta vaikkei niin olisikaan ollut, ei Gryphus tietenkään
olisi liioin ottanut huolehtiakseen hänen kirjeidensä lähettämisestä.
Kornelius punnitsi uudelleen ja yhä uudelleen mielessään kaikkia noita
viheliäisiä juonia, joita vangit tapaavat käyttää.
Hän mietti myöskin pakoa, nyt kun hän ei enää saanut nähdä Rosaa. Mutta
kuta enemmän hän sitä mietti, sen mahdottomammalta se hänestä tuntui.
Hän oli noita valioluonteita, jotka kammovat kaikkea alhaista ja
mieluummin jättävät suotuisan tilaisuuden käyttämättä kuin turvautuvat
siveellisesti ala-arvoisiin keinoihin, joiden avulla keskinkertaiset
ihmiset edistyvät ja saavuttavat tarkoitusperänsä.
-- Kuinka voisi minun onnistua paeta Loewesteinistä, mietti Kornelius,
-- joskin herra Grotius täältä pakeni. Tuon paon jälkeen on täällä
ryhdytty kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Akkunoissa
on vahvat ristikot, ovet ovat kahden-, jopa kolmenkertaisia, vahdit
kymmenin verroin valppaampia kuin noihin aikoihin.
-- Paitsi ristikkoakkunoita, kaksinkertaisia ovia, valppaita vahteja on
minulla vieläkin muuan este, -- Gryphus, jonka katse on sitäkin
tarkempi, koska viha on sitä teroittamassa.
-- Sen lisäksi eräs seikka lamauttaa tarmoni, -- nimittäin se, etten
saa tavata Rosaa. Joskin käyttäisin kymmenen vuotta elämästäni
valmistaakseni viilan, millä sahata poikki ristikon tangot, punoakseni
köysiä, joilla laskeutuisin akkunasta alas, kiinnittääkseni hartioihini
siivet, millä Daidaloksen tavoin lentäisin täältä tieheni, -- niin tuo
kaikki olisi turhaa, sillä minua vainoaa kova onni. Viila tylsyisi,
köysi katkeaisi, siipeni sulaisivat auringossa. Minut saavuttaisi
tuskallinen kuolema. Ruumiini otettaisiin maasta jalkapuolena,
käsipuolena, rammaksi lyyhistyneenä. Minut asetettaisiin Haagin museoon
rinnan Vilhelm Oranialaisen verisen takin ja Stavesenin merilehmän
kanssa, ja yrityksestäni ei olisi muuta seurausta kuin että se
tuottaisi minulle kunnian päästä Hollannin nähtävyyksien joukkoon.
-- Mutta tiedän toisen, paremman keinon päästä täältä. Olen menettänyt
kärsivällisyyteni, menetettyäni ilon seurustella Rosan kanssa ja
varsinkin menetettyäni tulpaanini. Epäilemättä Gryphus jonakin päivänä
tuntuvasti loukkaa turhamaisuuttani, uhkaa rakkauttani tai henkeäni.
Siitä saakka kuin jouduin vankeuteen, on minua vaivannut omituinen
itsepintainen voimantunne, joka pyrkii purkaantumaan. Tunnen riidan- ja
tappelunhalua, käsittämätöntä tarvetta käydä nyrkkisille. Isken siis
kiinni tuon vanhan konnan kurkkuun ja kuristan hänet kuoliaaksi!
Noiden viime sanojen jälkeen Kornelius pysähtyi hetkeksi, katse
tuijottavana, huulet yhteenpuristettuina.
Hänen mielessään kyti muuan miellyttävä tuuma.
-- No niin, jatkoi hän, -- kun olen surmannut Gryphuksen, miksi en
silloin ottaisi hänen avaimiansa? Laskeudun sitten rauhallisesti
portaita alas, ikäänkuin olisin suorittanut mitä ylevimmän teon. Sitten
menen hakemaan Rosaa hänen huoneestansa. Kerron hänelle mitä olen
tehnyt, ja me hyppäämme yhdessä Waaliin.
-- Olen varma, että voin Rosan kanssa uida virran poikki.
-- Mutta hyvä Jumala, tuo Gryphushan on Rosan isä! Kuinka kiintynyt
Rosa minuun lieneekin, ei hän ikinä tule hyväksymään sitä, että olen
surmannut hänen isänsä, niin raaka ja ilkeä kuin hän onkin. Siis seuraa
selvityksiä, sananvaihto, ja sen lähetessä loppuaan tulee jokin
vanginvartija tai ovenvartija, joka on tavannut Gryphuksen kuoleman
kourissa tai kuoliaaksi kuristettuna, ja hän laskee kätensä olalleni.
Sitten joudun jälleen Buitenhofin mestauslavalle ja näen jälleen tuon
inhottavan miekan välkähtävän, ja tällä kertaa se ei pysähdykään
keskellä tietä, vaan niskani saa tutustua siihen. Siis emme ajattele
tuota keinoa, Kornelius ystäväni, se on huono keino!
-- Mutta mikä minulle sitten tulee neuvoksi, ja kuinka löytäisin
jälleen Rosan?
Tuollaisia ajatuksia liikkui Korneliuksen mielessä sinä hetkenä,
jolloin lukija tapasi hänet akkunaansa nojaamassa, kolmantena päivänä
sen jälkeen kuin Rosa oli niin äkkiä eronnut isästänsä.
Samassa tuli Gryphus sisään.
Hänellä oli suunnaton keppi kädessään, hänen silmänsä säihkyivät
uhkaavasti, hänen huulensa vetääntyivät ilkeään hymyyn, hän horjahteli
arveluttavasti, ja koko hänen vaitelias olentonsa todisti
pahansuopuutta.
Kornelius, joka pakosta oli käynyt kärsivälliseksi, ja jolle järkikin
suositteli tuota samaa kärsivällisyyttä, ei edes käännähtänytkään
kuullessaan Gryphuksen tulevan sisään, sillä hän kuuli kyllä, ken
tulija oli, ja tiesi liiankin hyvin ettei Rosa saapunut hänen
seurassaan.
Ei mikään ole niin vastenmielistä ihmisistä, jotka ovat vihan
vimmoissa, kuin välinpitämättömyys niiden puolelta, joihin tuo viha
kohdistuu Mikä vahinko, jos voimanponnistus menisikin hukkaan! Mieli
hehkuu, veri kuohuu, tunteenpurkaus on välttämätön! Kun kunnon konna on
kiihdyttänyt ilkeytensä äärimmilleen, täytyy hänen ainakin saada antaa
oiva isku jollekin.
Nähdessään ettei Kornelius liikahtanutkaan, Gryphus koetti tarmokkaalla
rykäisyllä herättää hänet ajatuksistaan.
Kornelius hyräili hiljaa itsekseen surullista, mutta viehkeätä
»Kukkasten laulua»:
»Me luotuja olemme tulesta maan
Ja ruskosta päivän ja kasteesta yön.
Ja hengähdys ilmojen elon meill' tuo,
Meille maaemo runsaita nesteitä suo.»
»Meitä lempien ihminen säälimätön
Elonlankamme hentosen taittaa.
Ja kuihtumus maallinen palkkamme on,
Mutta lohtumme kukkeus uus', verraton!»
Laulu, jonka vienon surumielistä sävyä tyyni, lempeä sävel vahvisti,
saattoi Gryphuksen pois suunniltaan. Hän iski keppinsä lattiaan
huutaen:
-- Hyvä herra laulaja, ettekö sitten kuule, että minä olen täällä?
Kornelius käännähti.
-- Hyvää huomenta! lausui hän.
Ja hän jatkoi lauluaan:
»Meitä kotomme iäinen kutsuelee,
Sinne sielumme riemuiten entää,
Sulotuoksuna kohoten tomusta maan,
Eloon uuteen, min taivas suo tarhoissaan.»
-- Kirottu noita, luulen että teet minusta pilkkaa! huusi Gryphus.
Mennen sitten vankia lähemmäksi hän jatkoi:
-- Etkö sitten näe, että minulla on välikappale, jolla voin sinut
lannistaa ja pakottaa tunnustamaan rikoksesi?
-- Oletteko te hullu, rakas herra Gryphus? kysyi Kornelius kääntyen
häneen päin.
Ja nähdessään vartijansa kiihtyneet kasvot, hehkuvat silmät, vaahdossa
olevan suun lausui hän:
-- Paholainen sentään! Näyttää siltä kuin olisi pahempikin kysymyksessä
kuin hulluus! Ollaan raivostuneena, vai mitä?
Gryphus pyöritti keppiään hänen edessään.
Liikahtamatta paikaltaan pani Kornelius käsivartensa ristiin ja lausui:
-- Mutta, herra Gryphus, tehän tunnutte uhkailevan minua.
-- Niin kyllä, uhkailen sinua! huusi vanginvartija.
-- Ja millä sitten?
-- Katsopas, mitä minulla on kädessäni!
-- Luullakseni se on keppi, sanoi Kornelius tyynesti, -- vieläpä varsin
iso keppi. Mutta en voi uskoa teidän aikovan uhata minua sillä!
-- Miksikä en sillä uhkaisi?
-- Siksi että vanginvartijaa, joka lyö vankia, odottaa kahtalainenkin
rangaistus. Toinen on mainittu Loewesteinin vankilan ohjesääntöjen
IX:ssä pykälässä, joka on näin kuuluva:
»Jos päällysmies, vanginvartija tai ovenvartija satuttaa kätensä
vankiin, erotettakoon hän toimestansa.»
-- Kätensä! sanoi Gryphus vihan vimmoissa. -- Niin kyllä, -- mutta
minullahan on keppi. Kepistä ei ohjesäännöissä puhuta mitään.
-- Toinen rangaistus, jatkoi Kornelius, -- ei ole mainittu
ohjesäännöissä, vaan sen mainitsee raamattu näillä sanoin:
»Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.»
»Joka kepillä toiseen koskee, se kepillä piestään.»
Gryphus, jota Korneliuksen tyyni ja mahtipontinen puhetapa raivostutti
yhä enemmän, kohotti keppinsä ilmaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä
heittäytyi Kornelius hänen kimppuunsa, riisti kepin hänen käsistänsä ja
pisti sen kainaloonsa. Gryphus ulvoi vihasta.
-- Kas niin, ystäväni, sanoi Kornelius, -- elkää hukatko paikkaanne!
-- Voi sinua noitaa, karjui Gryphus. -- Mutta tiedän toisen keinon,
millä sinut lannistaa!
-- Hyvä on.
-- Näet että käteni on tyhjä.
-- Näen kyllä, ja se ilahduttaa minua.
-- Tiedät ettei tavallisesti ole niin, kun aamuisin tulen luoksesi.
-- Se on totta. Tavallisesti tuotte minulle huonointa lientä mitä voi
kuvailla. Siis ei sen puuttuminen ole minulle mikään rangaistus. Minä
syön ainoastaan leipää, ja mitä pahempaa se sinusta on, Gryphus, sen
parempaa se on minusta.
-- Onko se sinusta sen parempaa?
-- On.
--. Ja minkätähden?
-- Syy on aivan yksinkertainen.
-- Sano se siis!
-- Varsin kernaasti. Tiedän että antaessasi minulle huonoa leipää
luulet tuottavasi minulle kärsimystä.
-- Myönnän kyllä etten ole sitä tuonut tuottaakseni iloa sellaiselle
heittiölle kuin sinä.
-- No niin! Mutta koska minä olen noita, kuten tiedät, muutan huonon
leipäsi erinomaisen maukkaaksi leiväksi, josta pidän enemmän kuin mitä
hienoimmista leivoksista, ja siten huvini on kaksinkertainen, kun saan
syödä mieleni mukaista ruokaa ja samalla tuottaa sinulle ääretöntä
harmia.
Gryphus päästi raivon ulvahduksen.
-- Siis tunnustat olevasi noita, sanoi hän.
-- Olenpa niinkin, toden totta. En myönnä sitä muille, sillä voisin
joutua polttoroviolle kuten Gaufredy tai Urbain Grandier. Mutta miksikä
en sitä myöntäisi kahden kesken ollessamme!
-- Hyvä, hyvä, sanoi Gryphus. -- Mutta jos noita voi muuttaa
hapanleivän vehnäleiväksi, niin eikö hän sentään kuole nälkään, jos
hänellä ei ole leipää ollenkaan?
-- Mitä sanottekaan!
-- No hyvä, en tuo sinulle leipää ollenkaan, niin saamme nähdä kuinka
sinun on käynyt viikkokauden kuluttua.
Kornelius kalpeni.
-- Alamme jo tänään, jatkoi Gryphus. -- Koska olet noita, niin voit
muuttaa huonekalusi leiväksi. Minä puolestani voitan joka päivä
kahdeksantoista äyriä, jotka saan ruuastasi.
-- Mutta sehän on murhaamista! tuli Kornelius huudahtaneeksi
käsitettävän kauhun vallassa, jonka hänessä herätti tuo hirmuinen
kuolintapa.
-- Oivallista, jatkoi Gryphus pilaansa, -- oivallista! Koska kerran
olet noita, niin pysyt kaikesta huolimatta hengissä.
Kornelius pyrki myöskin puhumaan edelliseen huolettomaan tapaansa ja
lausui olkapäitään kohauttaen:
-- Etkö nähnyt, kuinka minä kutsuin tänne Dordrechtin kyyhkyset?
-- Mitä sitten?
-- Kyyhkyspaisti on varsin hyvää ruokaa. Jos syö kyyhkysen päivässä, ei
minun nähdäkseni pitäisi kuolla nälkään.
-- Ja mistä saat tulta?
-- Tulta! Tiedäthän että olen liitossa paholaisen kanssa. Luuletko
paholaisen jättävän minut ilman tulta, tuota lempiainettaan?
-- Vahvimmankin ihmisen on mahdoton elää pelkillä kyyhkysillä. Siitä on
lyöty vetoakin, mutta vedonlyöjät ovat luopuneet yrityksestään.
-- No hyvä, sanoi Kornelius. -- Jos niin on, niin saatuani kylläni
kyyhkysistä kutsun luokseni Waalin ja Maasin kalat.
Gryphuksen silmät suurenivat pelästyksestä.
-- Pidän varsin paljon kaloista, jatkoi Kornelius, -- mutta sinä et
tarjoa minulle niitä koskaan. Käytän hyväkseni tuota seikkaa, että aiot
jättää minut nälkään kuolemaan, tilatakseni itselleni kaloja.
Viha ja pelko oli viedä Gryphukselta tajunnan. Mutta hän tointui
jälleen, ja pistäen kätensä taskuunsa hän lausui:
-- No niin, pakotat minut siis käyttämään toista keinoa!
Ja hän otti veitsen taskustaan ja aukaisi sen.
-- Veitsi! huudahti Kornelius, asettuen keppi kädessä
puolustusasentoon.