Tuo lehtinen todisti samalla että van Baerle oli syytön ja että hän oli
tulpaaninsipulien oikea omistaja.
Rosa ja maaherra loivat katseen toisiinsa.
Rosan katse lausui: -- Nyt näette sen itse! -- ja maaherran: -- Vaikene
ja odota!
Maaherran otsaan oli kohonnut kylmä hiki, ja hän pyyhkäisi pois
ohimolta poskelle valuvan pisaran. Hän taittoi paperin hitaasti kokoon,
ja hänen katseensa todisti hänen ajatuksensa vaipuneen tuohon
pohjattomaan, toivottomaan kuiluun, jonka nimenä on katumus ja
häpeäntunto.
Kohottaen sitten vaivoin päätänsä hän lausui:
-- Menkää, herra Boxtel! Oikeus tulee tapahtumaan, kuten olen luvannut.
Sitten hän kääntyi puheenjohtajan puoleen lausuen:
-- Te, rakas herra van Systens. pidätte täällä tämän nuoren tytön ja
tulpaanin. Jääkää hyvästi!
Kaikki kumarsivat, ja suosionosotusten raikuessa poistui prinssi, katse
maahan luotuna.
Mieli hämmennyksissä palasi Boxtel Valkoisen Joutsenen majataloon. Tuo
lehtinen, jonka Vilhelm oli ottanut vastaan Rosan kädestä, lukenut,
kääntänyt kokoon ja pannut niin huolellisesti taskuunsa, teki hänet
levottomaksi.
Rosa lähestyi tulpaania, suuteli hartaasti sen lehteä ja uskoi itsensä
Jumalan huomaan mumisten:
-- Jumalani, tiesitkö sinä, minkä takia kiltin Korneliukseni piti
opettaa minut lukemaan?
Kyllä, Jumala tiesi sen, sillä hän rankaisee ja palkitsee itsekutakin
hänen ansioittensa mukaan.