Lähtiessään Korneliuksen luota oli Rosa tehnyt päätöksensä.
Hän oli päättänyt joko toimittaa Korneliukselle takaisin Jakobin
varastaman tulpaanin tai olla konsanaan palaamatta hänen luoksensa.
Hän oli nähnyt vanki raukan epätoivon, hänen kahdenkertaisen, avuttoman
epätoivonsa.
Toisaalta oli hän auttamattomasti erotettu Rosasta, Gryphuksen päästyä
selville heidän rakkaudestaan ja kohtaamisistaan.
Toisaalta olivat nyt tuhotut kaikki nuo kunnianhimoiset toiveet, jotka
seitsemän vuoden aikana olivat täyttäneet Korneliuksen mielen.
Rosa oli noita naisia, jotka turhanpäiväinen asia voi saattaa
suunniltaan, vaan joiden tarmo terästyy todellisen onnettomuuden
kohdatessa, niin että he sen kestävät tai keksivät neuvon sen
voittamiseksi.
Rosa palasi huoneeseensa, tarkasti sitä vielä kerran nähdäkseen eikö
ollut erehtynyt, eikö musta tulpaani ollut jossakin nurkassa, jossa se
oli jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän haki turhaan, tulpaani oli
yhä edelleen poissa, se oli auttamattomasti varastettu.
Rosa pani tarpeelliset matkakapineet kääröön, otti säästämänsä
kolmesataa floriinia -- kaiken varallisuutensa --, haki pitsiensä alta
esiin kolmannen sipulin, jonka piilotti huolellisesti povellensa, sulki
ovensa kahteen lukkoon, että hänen pakonsa pysyisi mahdollisimman kauan
salassa, laskeutui portaita alas ja poistui vankilasta samasta
portista, mistä Boxtel oli kulkenut tuntia aikaisemmin, meni
hevostenvuokraajan tykö ja pyysi saada vuokrata hevosen ja rattaat.
Mutta hevostenvuokraajalla oli vain yhdet rattaat, nimittäin ne, jotka
Boxtel oli vuokrannut edellisenä iltana ja joilla hän nyt ajoi pitkin
Delftin tietä.
Puhumme Delftin tiestä, sillä tullakseen Loewesteinistä Haarlemiin
täytyi tehdä suunnaton kierros. Linnuntie oli kyllä puolta lyhyempi,
mutta linnuntien tapaan eivät maantiet kulje Hollannissa, tuossa
jokien, purojen ja virtain, kanavain ja järvien paloittelemassa maassa.
Rosan täytyi siis tyytyä ratsastamaan, ja hänelle vuokrattiin kernaasti
hevonen, sillä vuokraaja tunsi hänet vanginvartijan tyttäreksi.
Rosa toivoi saavuttavansa lähettinsä, joka oli hyväntahtoinen kunnon
poika, ja jonka hän aikoi ottaa mukaansa oppaaksensa ja suojaksensa.
Tuskin oli Rosa matkannut peninkulmaakaan, kun havaitsi lähettinsä,
rivakoin askelin käyskentelemässä viehkeän rantatien matalaa reunaa
pitkin.
Rosa kiiruhti kulkuansa ja saavutti hänet.
Tuo kunnon poika ei tiennyt, kuinka tärkeä hänelle uskottu tehtävä oli,
mutta oli kumminkin kulkenut sellaista vauhtia, kuin olisi ollut siitä
selvillä.
Rosa otti häneltä takaisin tarpeettomaksi käyneen kirjeensä ja selitti
hänelle mitä apua häneltä nyt halusi. Lautturi suostui hänen
ehdotukseensa ja lupasi kulkea yhtä nopeasti kuin hevonen, jos Rosa
sallisi hänen nojata kättänsä sen lanteeseen tai säkään.
Rosa lupasi että hän saisi nojata kättänsä mihin halusi, kun ei vain
viivyttäisi häntä.
He olivat olleet jo viisi tuntia matkalla, ennenkuin isä Gryphus tiesi
aavistaakaan tyttärensä lähteneen linnasta.
Ollen harvinaisen ilkeä ihminen, vanginvartija iloitsi kauhusta, jonka
oli herättänyt tyttärensä mielessä.
Mutta hänen nauttiessaan etukäteen huvista saada kertoa noin hauskan
jutun ystävällensä Jakobille, Jakob jo oli matkalla Delftiin, vieläpä
kappaleen matkaa kauempanakin kuin Rosa ja lautturi, joilla ei ollut
rattaita käytettävinään.
Gryphuksen kuvaillessa Rosaa vapisevana tai äreänä huoneessaan, jatkoi
Rosa jatkamistaan kulkuansa.
Siten ei siis kukaan muu kuin vanki ollut siinä paikassa, missä Gryphus
luuli kunkin olevan.
Siitä saakka kuin Rosa oli ryhtynyt tulpaania hoitamaan, oli hän
oleskellut niin vähän isänsä seurassa, että Gryphus nytkin kaipasi
häntä vasta päivällisen aikoina, jolloin hän, ruokahalunsa yhä
lisääntyessä, alkoi katsoa Rosan nyreyden kestävän liian kauan.
Hän lähetti erään alaisensa vanginvartijan häntä noutamaan. Kun tämä
palasi, ilmoittaen häntä turhaan hakeneensa ja huutaneensa, meni
Gryphus itse häntä hakemaan.
Hän meni aluksi suoraa päätä hänen ovellensa. Mutta kuinka hän ikinä
kolkuttikaan, ei Rosa vastannut.
Nyt noudettiin vankilan lukkoseppä. Tämä aukaisi oven, mutta Gryphus ei
löytänyt huoneesta Rosaa, enemmän kuin Rosa oli sieltä löytänyt
tulpaania.
Rosa olikin tänä hetkenä juuri saapunut Rotterdamiin.
Näin ollen ei Gryphus löytänyt häntä sen paremmin keittiöstä kuin hänen
huoneestaan, ei puutarhasta paremmin kuin keittiöstäkään.
Voi kuvailla vanginvartijan vihaa, kun hän naapureita tutkittuaan sai
tietää tyttärensä vuokranneen hevosen ja lähteneen Bradamanten tai
Klorindan tavoin seikkailemaan teille tietymättömille.
Gryphus meni nyt raivostuneena van Baerlen luo, parjaili ja uhkaili
häntä, pani sekaisin koko hänen viheliäisen huonekalustonsa, sanoi
vievänsä hänet pimeään kellarityrmään, uhkasi häntä nälällä ja
raipparangaistuksella.
Kornelius ei edes kuunnellut hänen puheitaan, vaan antoi rääkätä,
parjata, uhata itseään, pysyen yhtä synkkänä, liikkumatonna,
herpaantuneena, -- kykenemätönnä tuntemaan mitään, pelkäämään mitään.
Haettuaan Rosaa kaikkialta alkoi Gryphus hakea Jakobia, ja kun ei hän
löytänyt häntä sen paremmin kuin tytärtäänkään, rupesi hän epäilemään
Jakobin ryöstäneen Rosan.
Viivyttyään kaksi tuntia Rotterdamissa, oli Rosa jatkanut matkaansa.
Sitten hän oli yötä Delftissä ja saapui Haarlemiin seuraavana päivänä,
neljää tuntia myöhemmin kuin Boxtel.
Rosa antoi heti ohjata itsensä puutarhayhdistyksen puheenjohtajan herra
van Systensin luo.
Ja nyt seurasi kohtaus, joka meidän on tarkoin esittäminen, sekä oivana
ajankuvana että kertomuksemme värittämiseksi.
Puheenjohtaja laati selostusta yhdistyksen johtokunnalle.
Tämä selostus oli kirjoitettu isolle paperille puheenjohtajan
kauneimmalla käsialalla.
Pyytäessään päästä herra van Systensin puheille oli Rosa maininnut
vaatimattoman nimensä Rosa Gryphus. Mutta niin sointuisa kuin tuo nimi
olikin, lienee se kumminkin ollut puheenjohtajalle vieras, sillä Rosaa
ei otettu vastaan. Hollannissa, patojen ja sulkujen maassa, on vaikea
väkisin tunkea ihmisten puheille.
Mutta Rosa ei peräytynyt. Hän oli ottanut tehtävän suoritettavaksensa
ja tehnyt pyhän lupauksen ettei pelästyisi tiuskaisuja, ei loukkauksia
eikä solvauksia.
-- Ilmoittakaa herra puheenjohtajalle, sanoi hän, -- että pyydän hänen
puheillensa mustan tulpaanin takia.
Tehoisana kuin loitsusanat »Sesam, aukene!» Tuhannen yhden yön
tarinoissa, avasi tuo lause Rosalle kaikki ovet. Se soi hänelle pääsyn
herra van Systensin virkahuoneeseen saakka, mistä isäntä kohteliaasti
tuli häntä vastaan.
Tämä oli pieni kiltti mies, jonka pää ja hento ruumis olivat kuin
kukankupukka varsineen ja jonka riippuvat käsivarret muistuttivat
pitkulaisia lehtiä. Nämä seikat ynnä tavaksi tullut huojuva käynti
saattoivat hänet täysin muistuttamaan tuulenhengen keinuttelemaa
tulpaania.
-- Hyvä neiti, huudahti hän, -- te tulette mustan tulpaanin
asiamiehenä?
Puutarhayhdistyksen puheenjohtajan mielestä kuului _Tulipa nigra_
maan mahtaviin. Tulpaanien kuningattarella voi kyllä olla omat
lähettiläänsäkin.
-- Niin kyllä, vastasi Rosa. -- Ainakin tulen puhumaan siitä.
-- Se voi hyvin? kysyi van Systens, hymyillen hellän kunnioittavasti.
-- Valitettavasti en sitä tiedä, vastasi Rosa.
-- Kuinka! Olisiko sille sitten tapahtunut jokin onnettomuus?
-- Varsin suuri, -- mutta ei oikeastaan sille, vaan minulle.
-- Mikä sitten?
-- Se on minulta varastettu.
-- Onko teiltä varastettu musta tulpaaninne?
-- On, herra.
-- Tiedättekö kuka sen on varastanut?
-- Epäilykseni kohdistuvat kyllä erääseen henkilöön, mutta en uskalla
vielä varmasti syyttää häntä.
-- Mutta asiasta on helppo päästä selville.
-- Kuinka niin?
-- Varas ei ole vielä voinut ehtiä kovin kauas.
-- Miksi arvelette niin?
-- Siksi että olen nähnyt tuon tulpaanin tuskin kaksikaan tuntia
sitten.
-- Te olette nähnyt mustan tulpaanin? huudahti Rosa syösten häntä
kohden.
-- Yhtä läheltä kuin nyt teidät.
-- Mutta missä?
-- Isäntänne luona, luullakseni.
-- Minun isäntäni luona?
-- Niin kyllä. Ettekö te ole herra Isak Boxtelin palveluksessa?
-- Minä?
-- Niin kyllä, juuri te.
-- Mutta mikä käsitys teillä oikein onkaan minusta?
-- Ja mikä käsitys teillä puolestanne on minusta?
-- Se, toivottavasti täysin oikea, että te olette kunnianarvoinen herra
van Systens, Haarlemin pormestari ja puutarhayhdistyksen puheenjohtaja.
-- Ja mitä asiaa teillä siis on minulle?
-- Tulin ilmoittamaan teille että minun tulpaanini on varastettu
minulta.
-- Teidän tulpaaninne on siis sama kuin herra Boxtelin. Te lausuitte
asianne väärässä muodossa, lapseni: Tulpaania ei ole varastettu teiltä,
vaan herra Boxtelilta.
-- Vakuutan, hyvä herra, etten ollenkaan tiedä, kuka herra Boxtel
onkaan, ja kuulen tuon nimen nyt ensi kerran.
-- Te ette tiedä kuka herra Boxtel on, ja teillä oli myöskin musta
tulpaani?
-- Onko sitten olemassa toinenkin? kysyi Rosa vavisten.
-- On kyllä, herra Boxtelin.
-- Millainen se on?
-- Musta, tuhat tulimaista.
-- Ilman mitään pilkkua?
-- Ilman ainoatakaan.
-- Ja teillä on tuo tulpaani hallussanne, se on täällä teidän
asunnossanne?
-- Ei vielä, mutta se tuodaan tänne, sillä palkintolautakunnan täytyy
saada nähdä se, ennenkuin palkinnosta päätetään.
-- Herra, huudahti Rosa, -- Boxtel, tuo Isak Boxtel, joka väittää
olevansa mustan tulpaanin omistaja...
-- Ja todella onkin.
-- Eikö hän ole laihahko mies?
-- On.
-- Kaljupäinen?
-- Niin on.
-- Synkkäkatseinen?
-- Lienette oikeassa.
-- Levoton, köyryselkäinen, vääräsäärinen?
-- Toden totta, -- teidän esittämänne kuva on täysin herra Boxtelin
kaltainen.
-- Onko tulpaani sinisen ja valkean kirjavassa fajanssiruukussa, jossa
on keltaisia, koppaa esittäviä koristeita?
-- Siitä seikasta en ole niin varma, sillä tarkkasin enemmän ihmistä
kuin ruukkua.
-- Se on minun tulpaanini, minulta varastettu tulpaani. Tuo tulpaani
kuuluu minulle! Ilmoitan sen nyt teille, vaatiakseni omaisuuteni
takaisin.
-- Mitä! huudahti herra van Systens silmäillen Rosaa. -- Mitä! Te
vaaditte herra Boxtelin tulpaania itsellenne! Tuhat tulimaista! Te
olette rohkea naikkonen.
-- Herra, sanoi Rosa, hiukan pelästyen tuota puhuttelua, -- en vaadi
herra Boxtelin tulpaania, vaan haluan saada omani takaisin.
-- Omanne?
-- Niin, sen, jonka itse olen istuttanut ja kasvattanut.
-- No hyvä, herra Boxtel on Valkean Joutsenen majatalossa. Menkää
sopimaan asiasta hänen kanssaan. Mitä minuun tulee, niin tuntuu minusta
tämä asia yhtä vaikealta ratkaista kuin se, joka jätettiin kuningas
Salomo vainajan ratkaistavaksi, ja kun en rohkene luulla omistavani
hänen viisauttansa, niin tyydyn vain laatimaan selostukseni, toteamaan
että musta tulpaani on olemassa ja määräämään että sen keksijälle on
maksettava satatuhatta floriinia. Ja nyt hyvästi, lapseni!
-- Oi herra, herra! rukoili Rosa.
-- Mutta, lapseni, jatkoi herra van Systens, -- koska te olette kaunis,
olette nuori, ettekä vielä tykkänään turmeltunut, tahdon antaa teille
neuvon: Menetelkää varovasti tähän asiaan nähden, sillä meillä on
täällä Haarlemissa tuomioistuin ja vankila, ja me olemme perin arkoja,
kun tulpaanien kunnia on kysymyksessä. Menkää, lapseni, menkää! --
Herra Isak Boxtel asuu siis Valkoisen Joutsenen majatalossa.
Ja tarttuen jälleen kauniiseen kynäänsä ryhtyi herra van Systens
jatkamaan keskeytynyttä työtänsä.