Toden totta tarvitsivatkin nuo ihmisparat Jumalan erityistä suojelusta.
Ei konsanaan vielä epätoivo ollut uhannut heitä niin läheltä kuin tänä
hetkenä, jolloin he olivat varmat onnestaan.
Emme epäile siinä määrin lukijan järkeä, että otaksuisimme hänen
voineen olla tuntematta Jakob herraa entiseksi ystäväksemme -- tai
oikeammin sanoen viholliseksemme -- Isak Boxteliksi.
Lukija on siis arvannut että Boxtel oli seurannut Buitenhofista
Loewesteiniin rakkautensa ja vihansa esineitä, mustaa tulpaania ja
Kornelius van Baerleä.
Mitä ei kukaan muu kuin tulpaaninviljelijä, jonka sydämen kateus
täytti, olisi voinut aavistaakaan, nimittäin sipulien olemassaoloa ja
vangin pyrkimyksiä niitä kasvattaa, sen oli kateus saattanut Boxtelin
ainakin aavistamaan, ellei havaitsemaankin.
Olemme nähneet, kuinka hänen oli onnistunut, otettuaan nimen Jakob --
paremmin kuin Isak nimisenä -- voittaa Gryphuksen ystävyys ja ylläpitää
hänen kiitollisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan paraalla paloviinalla
mitä Texelin ja Antverpenin välillä valmistettiin.
Hänen onnistui myöskin tukahduttaa Gryphuksen epäluulot, niin
epäluuloinen kuin tämä olikin. Hän tukahdutti ne luulottelemalla
Gryphukselle tavottelevansa avioliittoa Rosan kanssa.
Paitsi isänylpeyttä, lietsoi hän hänen mielessään myöskin
vanginvartijan kunnianhimoa. Hän teki sen kuvailemalla mitä synkimmin
värein oppinutta vankia, jota Gryphus säilytti salpojensa takana ja
joka tämän vale-Jakobin sanain mukaan oli tehnyt sopimuksen paholaisen
kanssa, tuhotakseen hänen ylhäisyytensä Oranian prinssin.
Aluksi oli hän onnistunut yhtä hyvin Rosaan nähden. Tosin hän ei ollut
voittanut Rosan myötätuntoa, vaan hän oli tyttösestä aina tuntunut
peräti vastenmieliseltä, mutta puhumalla hänelle avioliitosta ja
intohimoisesta rakkaudesta poisti hän kaikki hänen epäluulonsa.
Olemme nähneet, kuinka hän varomattomasti seuraamalla Rosaa puutarhaan
oli paljastanut hänelle aikeensa, ja kuinka Korneliuksen vaistomainen
pelko oli saattanut heidät olemaan varuillaan hänen suhteensa.
Se, mikä ennen kaikkea oli herättänyt vangin levottomuuden, oli Jakobin
kiihkeä viha hänen kuullessaan tuhotusta sipulista.
Jakobin raivo oli tuona hetkenä ollut sitä suurempi, kun ei hän voinut
varmaan tietää, oliko Korneliuksella lainkaan toista sipulia, jos hän
otaksuikin niin olevan.
Silloin hän alkoi vakoilla Rosaa, sekä puutarhassa että sisällä.
Mutta kun hän sisällä seurasi häntä pimeässä ja paljain jaloin, ei
häntä nähty, ei kuultu.
Ainoa kerta oli tuo, jolloin Rosa oli ollut näkevinään varjon kiitävän
porraskäytävää pitkin.
Mutta silloin oli Boxtel jo kuullut tarpeeksi, vangin omasta suusta oli
hän kuullut, että toinen sipuli todella oli olemassa.
Annettuaan Rosan juonen pettää itsensä, kun tämä oli ollut kaivavinaan
sipulin maahan, ja arvaten kepposen keksityksi sitä varten että hän
joutuisi ansaan, hän kävi entistä varovammaksi ja jatkoi peliään
pingottaen älynsä äärimmilleen, päästäkseen selville muitten puuhista,
joutumatta itse ilmi.
Hän näki Rosan vievän suuren fajanssiruukun isänsä keittiöstä omaan
huoneeseensa.
Hän näki Rosan rannassa pesevän kauniit kätensä puhtaiksi mullasta,
jota hän oli alustanut, valmistaakseen sipulille mahdollisimman hyvän
maanlaadun.
Lopuksi hän vuokrasi pienen vinttikamarin vastapäätä Rosan akkunaa,
siksi kaukaa, ettei sinne voinut nähdä paljain silmin, mutta ei
loitompaa kuin että hän kaukoputkellaan voi seurata kaikkea mitä Rosan
huoneessa tapahtui, kuten oli Dordrechtissa seurannut kaikkea mitä
tapahtui Korneliuksen kuivatushuoneessa.
Tuskin oli hän asunut kolmeakaan päivää vinttikamarissaan, kun jo oli
varma asiastaan.
Aamulla auringon noustessa oli ruukku jo akkunalla, ja Mierisin tai
Metsun kuvaamien viehkeitten naisten kaltaisena näkyi Rosa akkunan
ääressä villin viinin ja kuusaman ensimäisten vihreitten köynnösten
keskellä.
Rosa katseli ruukkua tavalla, joka ilmaisi Boxtelille ruukun sisältämän
esineen todellisen arvon.
Tuo ruukku sisälsi toisen sipulin, vangin viimeisen toiveen.
Milloin yö uhkasi käydä liian kylmäksi, nosti Rosa ruukun pois
akkunalta.
Oli ilmeistä että hän noudatti Korneliuksen määräyksiä, -- Kornelius
pelkäsi sipulin voivan paleltua.
Kun päivänpaiste kävi kuumemmaksi, oli ruukku poissa akkunalta
yhdestätoista aamulla kahteen päivällä.
Tämä oli vieläkin selvempi todiste. Kornelius pelkäsi mullan käyvän
liian kuivaksi.
Taimen noustua maasta katosivat kaikki Boxtelin epäilykset. Se ei ollut
tuumankaan korkuinen, ennenkuin hän kaukoputkensa avulla oli tullut
täysin varmaksi asiastaan.
Korneliuksella oli ollut kaksi sipulia, ja toisen hän oli uskonut Rosan
rakkauden ja hoidon huomaan.
Kuten voi käsittää, ei nimittäin nuorten rakkaus ollut jäänyt
Boxtelilta huomaamatta.
Nyt oli siis keksittävä keino Rosan hoitaman, Korneliuksen lempimän
sipulin varastamiseksi.
Mutta se ei ollut helppoa.
Rosa vartioi tulpaaniaan kuin äiti lastaan, -- huolellisemmin vielä:
kuin hautova kyyhkynen muniaan.
Päivisin ei Rosa poistunut huoneestaan, ja mikä ihmeellisempää, -- hän
ei poistunut sieltä enää illoinkaan.
Viikon päivät piti Boxtel Rosaa turhaan silmällä. Rosa ei poistunut
huoneestansa.
Ne olivat nuo epäsovun päivät, jotka olivat tehneet Korneliuksen niin
onnettomaksi, kun ei hän saanut tietoa Rosasta eikä tulpaanistaan.
Kestäisikö Rosan suuttumus ainaisesti? Se olisi tehnyt kukan
varastamisen melkoista vaikeammaksi kuin Isak herra oli osannut
aavistaakaan.
Puhumme varastamisesta, sillä Isak oli lopuksi päättänyt aivan
yksinkertaisesti varastaa tulpaanin. Sehän kasvoi mitä oivallisimmassa
piilopaikassa, omistajat salasivat sen olemassaolon, ja niin ollen
tultaisiin epäilemättä luottamaan enemmän häneen, tunnettuun
tulpaaninviljelijään, kuin puutarhanhoitoon perehtymättömään tyttöön
tai valtiopetoksesta tuomittuun vankiin, joka tarkoin vartioituna ei
liioin pystyisi tyrmästään käsin puolustamaan oikeuksiansa. Kun
tulpaani sitä paitsi olisi hänen hallussaan, ja irtaimen tavaran
omistajana tavataan pitää sitä, jonka huostassa tavara on, voittaisi
hän epäilemättä luvatun palkinnon, saavuttaisi Korneliuksen
asemesta kunniaa ja mainetta, ja tulpaanin nimeksi ei tulisikaan
_Tulipa nigra Barlaensis_, vaan _Tulipa nigra Boxtellensis_ tai
_Boxtellea_.
Isak herra ei vielä ollut varma kummanko nimen valitsisi, mutta kun
molemmat merkitsivät samaa, ei tämä ollut tärkein seikka.
Tärkein seikka oli saada tulpaani varastetuksi.
Mutta Boxtel ei voinut varastaa tulpaania, ellei Rosa poistunut
huoneestansa.
Siksipä tunsikin Jakob -- eli Isak, kuten vain halutaan, -- todellista
iloa, huomatessaan iltakuhertelun alkaneen uudelleen.
Hän alkoi käyttää hyväkseen Rosan poissaoloa tutkiakseen hänen oveansa.
Oveen, joka sulkeutui hyvin -- lukko kiertyi kahdesti -- oli Rosalla
yksin avain.
Boxtel tuumi varastaa avaimen, mutta paitsi sitä, ettei olisi ollut
helppoa päästä käsiksi Rosan taskuun, olisi hän, huomattuaan avaimen
kadonneen, panettanut oveensa uuden lukon eikä olisi poistunut
huoneestaan ennenkuin sen tapahduttua, ja niin olisi rikos ollut aivan
hyödytön.
Täytyi siis valita toinen keino.
Boxtel kokosi kaikki avaimet mitkä voi löytää, ja Rosan ja Korneliuksen
viettäessä onnellisia hetkiä ristikkonsa ääressä, hän koetteli niitä
kaikkia.
Kaksi niistä sopi lukkoon, toinen kiertikin sitä kerran, mutta ei
toista kertaa.
Tuota avainta ei tarvinnut paljoakaan parannella.
Boxtel siveli sitä hiukan vahalla ja uudisti kokeensa.
Vahaan jäi merkki esineestä, jonka ohi avain ei päässyt kääntymään.
Boxtelin tarvitsi vain viilata avainta tuota merkkiä myöten viilalla,
joka olisi ohut kuin veitsenterä.
Työskenneltyään kaksi päivää oli Boxtel saanut avaimen mielensä
mukaiseksi.
Rosan ovi aukeni äänettömästi, helposti, ja Boxtel havaitsi olevansa
huoneessa yksin tulpaanin kanssa.
Ensi rikos, johon Boxtel oli tehnyt itsensä syypääksi, oli kiipeäminen
muurin yli tulpaania maasta kaivamaan. Toiseksi hän oli tunkeunut
Korneliuksen kuivatushuoneeseen avoimesta akkunasta. Kolmanneksi hän
meni Rosan huoneeseen väärällä avaimella.
Kuten nähdään, saattoi kateus Boxtelin nopeasti edistymään rikosten
tiellä.
Boxtel oli siis kahden kesken tulpaanin kanssa.
Tavallinen varas olisi pistänyt kukkaruukun kainaloonsa ja lähtenyt
tiehensä. Mutta Boxtel ei ollut tavallinen varas. Hän punnitsi tarkoin
kaikki asiat.
Kun hän tarkasti tulpaania salalyhtynsä valossa, tuntui hänestä ettei
nyt vielä, sen nykyisellä kehitysasteellaan ollessa, ollut täysin
varmoja takeita, että se todella olisi musta, niin selvästi kuin kaikki
merkit siihen viittasivatkin.
Jos kukka ei olisikaan musta tai tulpaanissa olisi muuta vikaa, olisi
hän turhaan tehnyt itsensä varkauteen vikapääksi.
Varkaus kävisi ilmi, ja sen jälkeen mitä puutarhassa oli tapahtunut,
voisivat epäluulot kohdistua häneen; seuraisi tarkastus, ja kuinka
hyvin hän ikinä tulpaanin piilottaisikin, oli olemassa mahdollisuus,
että se löytyisi.
Jos hän taasen piilottaisi tulpaanin niin hyvin, että olisi mahdoton
sitä löytää, voisi se retkillä, jotka silloin kävisivät
välttämättömiksi, saada jonkun vamman.
Kun hänellä nyt kerran oli Rosan kamarin avain ja hän voi mennä sinne
milloin halusi, oli parasta odottaa kunnes tulpaani kukkisi, ottaa se
tuntia ennen tai jälkeen puhkeamisen, kiiruhtaa Haarlemiin ja näyttää
se palkintotuomareille, ennenkuin kukaan muu olisi ehtinyt väittää sitä
omakseen.
Sitä, joka sen sitten tekisi, syyttäisi Boxtel puolestaan varkaaksi.
Tuuma oli joka suhteessa keksijänsä arvoinen.
Joka ilta, rakastavaisten viettäessä suloisia hetkiä vankihuoneen
ristikon ääressä, meni Boxtel nuoren tytön huoneeseen, ei neitseyden
pyhättöä saastuttamaan, vaan tarkastamaan mustan tulpaanin kehitystä.
Sinä iltana, johon kertomuksessamme olemme ehtineet, oli hän menetellyt
kuten muulloinkin. Mutta, kuten muistettaneen, eivät nuoret tällä
kertaa olleet vaihtaneet kuin muutaman sanan, -- sitten oli Kornelius
lähettänyt Rosan tulpaania vartioimaan.
Nähdessään Rosan palaavan huoneeseensa jo kymmenen minuutin perästä,
arvasi Boxtel että musta tulpaani oli puhjennut kukkaan tai oli heti
puhkeava.
Tämä yö oli ratkaiseva kaiken. Siksipä olikin Boxtelilla Gryphuksen luo
tullessaan kaksinkertaiset viinavarat mukanaan, -- pullo kummassakin
taskussa.
Gryphuksen juovuttua olisi Boxtel likimmittäin isäntänä talossa.
Yhdentoista ajoissa oli Gryphus humaltunut tiedottomaksi. Kahden aikaan
aamulla näki Boxtel Rosan lähtevän huoneestaan, mutta ilmeisesti
hänellä oli kannettavana jokin esine, jota hän käsitteli hyvin
varovasti.
Epäilemättä tuo esine oli musta tulpaani, jonka kukka nyt oli auennut.
Mutta mitä aikoikaan Rosa nyt tehdä?
Aikoiko hän lähteä heti paikalla viemään sitä Haarlemiin?
Ei ollut ajateltavissa että nuori tyttö uskaltaisi lähteä keskellä yötä
yksin sellaiselle matkalle.
Menikö hän ehkä vain näyttämään kukkaa Korneliukselle?
Tämä oli luultavinta.
Boxtel seurasi Rosaa paljain jaloin ja käyden varpaillaan.
Hän näki Rosan lähestyvän ristikkoa, hän kuuli hänen kutsuvan
Korneliusta.
Salalyhdyn valossa hän näki auenneen tulpaanin, mustan kuin ympäröivä
yö.
Hän kuuli Korneliuksen ja Rosan sopivan sanansaattajan lähettämisestä
Haarlemiin, hän näki rakastavaisten suutelevan toisiaan, kuuli
Korneliuksen kehottavan Rosaa lähtemään pois.
Rosa sammutti lyhtynsä ja palasi huoneeseensa. Kymmenen minuuttia
myöhemmin näki Boxtel hänen jälleen lähtevän huoneestaan ja sulkevan
oven huolellisesti kahteen lukkoon.
Miksi sulki hän ovensa niin huolellisesti? Siksi että tämä ovi suojasi
mustaa tulpaania.
Boxtel, joka piiloutuneena Rosan huoneen yläpuolella olevaan porrasten
käänteeseen näki tämän kaiken, laskeutui kerrosta alemmaksi nähdessään
Rosan tekevän samoin.
Kun siis Rosan keveä jalka koski porrasten alimpaan astuimeen, koski
Boxtelin vieläkin keveämpi käsi Rosan huoneen lukkoon.
Tuossa kädessään oli hänellä, kuten voitaneen ymmärtää, väärä avain,
joka avasi Rosan oven yhtä helposti kuin oikea.
Täten olimme siis täysin oikeassa sanoessamme luvun alussa
rakastavaisten tarvinneen Jumalan erityistä suojelusta.