Korneliuksen yö kului suloisissa, mutta hiukan levottomissa mietteissä.
Joka hetki odotti hän kuulevansa Rosan lempeän äänen häntä kutsuvan.
Hän heräsi vavahtaen, kiiruhti ovelle, lähensi kasvonsa ristikkoon.
Mutta ei luukulla, ei eteisessä ollut ketään.
Epäilemättä oli Rosakin hereillä. Mutta onnellisempana kuin hän valvoi
Rosa tulpaania vartioiden, hän sai katsella tuota ylvästä kukkaa, tuota
ihmeistä ihmeellisintä, jota ei kukaan vielä tuntenut, jonka
kehittämistä kukaan ei pitänyt mahdollisena.
Mitä sanoisivat ihmiset kuullessaan, että musta tulpaani oli olemassa,
että sen kehittäjä oli vanki nimeltä van Baerle?
Kuinka kauas Kornelius olisikaan lähettänyt luotaan sen, joka olisi
tullut tarjoamaan hänelle vapauden, pyytäen korvaukseksi hänen
tulpaaninsa!
Aamu tuli, eikä Kornelius vielä ollut saanut mitään tietoa. Tulpaani ei
siis vielä ollut kukkinut.
Päivä kului samaan tapaan kuin edellinen yö.
Yön tullen saapui Rosa iloisena, keveänä mieleltään kuin lintunen.
-- Ja mitä kuuluu? kysyi Kornelius.
-- Kaikki on hyvin. Kukka puhkeaa epäilemättä tänä yönä.
-- Ja se on musta?
-- Aivan musta.
-- Siinä ei ole muunväristä pilkkuakaan?
-- Ei ainoatakaan.
-- Mikä taivaan armo! Rosa, olen mietiskellyt kaiken yötä. Ensiksikin
ajattelin teitä...
Rosa teki epäilystä ilmaisevan liikkeen.
-- Sitten sitä, mitä meidän on tekeminen.
-- Ja mitä te ehdotatte?
-- Kas tässä tuumani. Heti kun kukka on puhjennut, ja on varmaa, että
se on musta, aivan musta, on teidän hankittava varma lähetti.
-- Eikö muuta? Olen jo hankkinut lähetin.
-- Onko hän luotettava?
-- Vastaan hänestä, hän on ihailijoitani.
-- Toivottavasti ei sentään Jakob.
-- Olkaa levollinen. Hän on Loewesteinin lauttamies, noin viiden- tai
kuudenkolmatta vuoden ikäinen reipas poikanen.
-- Voi paholainen sentään!
-- Ei hätää, sanoi Rosa nauraen, -- hän on liian nuori, tehän
määräsitte iän kuudeksi- tai kahdeksaksikolmatta vuodeksi.
-- Luulette siis voivanne luottaa tuohon mieheen?
-- Kuin itseeni. Hän olisi valmis käskystäni heittäytymään Waaliin
taikka Maasiin.
-- No hyvä, Rosa. Kymmenen tunnin kuluttua hän voi olla Haarlemissa. Te
annatte minulle paperia ja lyijykynän, tai mieluummin mustekynän ja
mustetta, ja minä kirjoitan kirjeen. On vieläkin parempi, jos te
kirjoitatte, sillä minua, vanki raukkaa, voitaisiin syyttää
salavehkeilystä, kuten isällänne on tapana tehdä. Te kirjoitatte siis
puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, ja olen vakuutettu että hän
saapuu tänne.
-- Mutta jos hän vitkastelee?
-- Kenties voi kestää päivän tai kaksi ennenkuin hän tulee. Mutta eihän
se ole mahdollista, -- sellainen tulpaanien ihailija kuin hän ei voi
viivytellä tuntiakaan, ei minuuttia, ei sekuntia lähtiessään matkaan
nähdäkseen maailman kahdeksannen ihmeen. Mutta jos kestäisikin, kuten
sanottu, päivän tai kaksi, niin on tulpaani sittenkin vielä oleva
täydessä loistossaan. Kun puheenjohtaja on nähnyt tulpaanin ja
laatinut pöytäkirjan, on kaikki valmiina. Te saatte pöytäkirjasta
kaksoiskappaleen ja luovutatte tulpaanin hänelle. Oi Rosa, jospa
olisimme voineet itse viedä sen Haarlemiin! En olisi päästänyt sitä
käsistäni muuta kuin laskeakseni sen teidän käsiinne. Mutta mitäpä
kannattaa sellaisia haaveilla, jatkoi Kornelius huoaten. -- Muiden
silmät näkevät sen kasvavan ja kuihtuvan, mutta ei minun. Oi Rosa,
varokaa ennen kaikkea ettei kukaan saa sitä nähdä, ennenkuin tuo
puheenjohtaja on sen nähnyt. Musta tulpaani! Hyvä Jumala, jos joku
näkisi sen, niin hän sen varastaisi!...
-- Mitä sanottekaan!
-- Sanoittehan te itsekin pelkäävänne tässä suhteessa ihailijaanne
Jakobia. Floriinikin voi houkutella varkauteen, miksi ei sitten
satatuhatta floriinia!
-- Minä vartioin sitä, olkaa aivan levollinen.
-- Jos se puhkeaa teidän ollessanne täällä!
-- Sen se oikuttelija kyllä pystyisi tekemään, sanoi Rosa.
-- Jos se olisi auennut, kun nyt palaatte huoneeseenne!
-- Niin mitä sitten?
-- Kun se on auennut, on teidän hetkeäkään hukkaamatta toimitettava
siitä tieto Haarlemiin.
-- Ja teille, teille! Ymmärrän, ymmärrän!
Ja Rosa huokasi, mutta ilman katkeruutta, -- kuten se, joka alkaa
käsittää toisen heikkouden, vaikka ei voikaan siihen täysin tyytyä.
-- Palaan tulpaanin luo, herra van Baerle, ja heti kun se on auennut,
saatte siitä tiedon. Heti tiedon saatuanne lähtee sanansaattajamme
matkaan.
-- Rosa, Rosa, en tiedä enää mihin maan tai taivaan ihmeeseen teitä
vertaisin!
-- Verratkaa minua mustaan tulpaaniin, herra Kornelius. Lukisin sen
itselleni suureksi kunniaksi, sen vakuutan. Siis näkemiin, herra
Kornelius!
-- Oi sanokaa: »Näkemiin, ystäväni!»
-- Näkemiin, ystäväni, sanoi Rosa, mieli lohdullisempana.
-- Sanokaa: »Rakas ystäväni!»
-- Oi ystäväni!
-- »Rakas ystäväni», rukoilen teitä, »rakas ystäväni!»
-- Rakas, niin kyllä, rakas ystäväni, äännähti Rosa vavisten, ilosta
huumaantuneena.
-- Siis Rosa, kun kerran olette sanonut »rakas», niin sanokaa myös
»onnellinen», -- sillä olen ihmisistä onnellisin! Vain yhtä vielä
kaipaan, Rosa.
-- Mitä sitten?
-- Teidän poskeanne, teidän pehmoista, raikasta rusoposkeanne! Oi
suokaa minulle vapaaehtoisesti tuo ilo, ettei minun enää tarvitsisi
turvata ryöstöön tai sattumaan!
Huoaten päätti vanki rukouksensa, -- ja hän kohtasi nuoren tytön
huulet, mutta ei sattumalta, kuten Saint-Preux sataa vuotta myöhemmin
kohtasi Julian huulet.
Rosa pakeni pois.
Kornelius jäi paikoilleen, sielu huuliin keskitettynä, kasvot
painettuna ristikkoon.
Ilo ja onni oli hänet tukehduttaa. Hän aukaisi akkunansa ja katsoi
kauan aikaa, sydän riemua tulvillaan, pilvetöntä sinitaivasta, kuun
hopeoimaa, kukkuloiden välitse kiemurtelevaa kaksoisvirtaa. Hän täytti
keuhkonsa raittiilla, puhtaalla ilmalla, mielensä lempeillä
ajatuksilla, sielunsa hartaalla kiitollisuudella ja ihailulla.
-- Oi, sinä olet yhä siellä ylhäällä, Jumalani! huudahti hän puoleksi
polvistuen, kiihkeä katse tähtiin kohotettuna. -- Suo anteeksi että
sitä melkein epäilin viime päivinä, kun piilouduit pilviin enkä enää
nähnyt sinua, hyvä, iankaikkinen, laupias Jumala! Mutta tänään, tänä
iltana, tänä yönä, -- oi, näen sinut kaikkialla taivastesi kuvastimessa
ja ennen kaikkea oman sydämeni kuvastimessa.
Hän oli parantunut, tuo potilas parka; vanki raukka tunsi itsensä
vapaaksi!
Kornelius vietti osan yötä ristikkoakkunansa ääressä, korvat
varuillaan, viisi aistia sulaneina yhdeksi tai pikemmin kahdeksi, --
hän katseli ja kuunteli.
Hän katseli taivasta, hän kuunteli mitä maan päällä tapahtui.
Luoden tuon tuostakin silmäyksen eteiseen päin hän mietiskeli:
-- Tuolla alhaalla on Rosa, -- Rosa, joka valvoo kuten minäkin,
odottaen hetkestä hetkeen. Tuolla alhaalla katselee Rosa salaperäistä
kukkaa, joka elää, joka aukenee aukenemistaan. Kenties hän tällä
hetkellä laskee hennot, lämpöiset sormensa tulpaanin varrelle. Koske
siihen varovasti, Rosa! Kenties hänen huulensa koskettavat aukenevaa
umppua. Suutele sitä hellävaroin, Rosa, huulesi polttavat! Kenties
molemmat lemmittyni tänä hetkenä hyväilevät toisiansa, Jumalan
katsoessa heihin alas taivaastansa!
Tänä hetkenä syttyi tähti eteläisellä taivaalla, kiisi läpi avaruuden
taivaanrannalta Loewesteiniin saakka ja syöksähti alas linnoituksen
kohdalla.
Kornelius vavahti.
-- Oi, sanoi hän, -- Jumala lähettää kukalleni sielun!
Ja ikäänkuin hän olisi arvannut oikein, hän kuuli melkein samana
hetkenä eteisestä askeleita, keveitä kuin keijukaisen, ja hameen
kahinaa, joka oli kuin siipien suhahtelua, ja tuttu ääni lausui:
-- Kornelius, rakas, onnellinen ystäväni, tulkaa, tulkaa pian!
Yhdellä hyppäyksellä kiiruhti Kornelius akkunan luota luukulle. Jälleen
kohtasivat häntä Rosan huulet, jotka suudellen kuiskasivat:
-- Se on auennut, se on musta, -- tässä se on!
-- Kuinka, täällä? huudahti Kornelius, irroittaen huulensa tyttösen
huulista.
-- Niin, niin, täytyy jotain uskaltaa niin suuren ilon takia. Tässä se
on, katsokaa!
Toisella kädellään hän kohotti luukulle salalyhdyn, jonka oli
sytyttänyt, toisella kädellään hän nosti ihmetulpaanin sen tasalle.
Kornelius päästi huudahduksen ja oli menemäisillään tiedottomaksi.
-- Oi Jumalani, Jumalani! mumisi hän. -- Sinä palkitset viattomuuteni
ja suot minulle hyvityksen vankina olostani, lähettämällä minulle nämä
molemmat kukkaset ristikkoni ääreen!
-- Suudelkaa sitä, sanoi Rosa, -- kuten minä sitä juuri olen suudellut!
Kornelius kosketti hennosti huulenpäillään kukan kärkeä, eikä konsanaan
naisen huulille puserrettu suudelma, olipa tämä nainen vaikka Rosa
nimeltään, olisi voinut tunkea syvemmälle hänen sydämeensä.
Tulpaani oli kaunis, komea, muhkea -- sen varsi oli yli kahdeksantoista
tuumaa korkea ja kohosi neljän vihreän, kiiltävän lehden keskeltä,
jotka olivat suorat kuin keihäät, -- kukka itse oli aivan musta ja
hohtoisa kuin gagaatti.
-- Rosa, sanoi Kornelius huohottaen, -- Rosa, emme saa hukata
hetkeäkään, meidän täytyy kirjoittaa tuo kirje.
-- Se on jo kirjoitettu, rakas Kornelius, vastasi Rosa.
-- Todella!
-- Tulpaanin puhjetessa kirjoitin minä sen, sillä en tahtonut hukata
hetkeäkään. Kas tässä on tuo kirje, ja sanokaa, onko se teistä hyvä.
Kornelius otti kirjeen, ja tehden huomion että Rosan käsiala oli vielä
tuntuvasti parantunut hänen edellisen kirjeensä jälkeen, hän luki:
»Herra Puheenjohtaja!
Musta tulpaani puhkeaa noin kymmenen minuutin perästä kukkaan.
Heti kukan auettua minä lähetän sanansaattajan matkaan, pyytämään
teitä tulemaan itse sitä noutamaan Loewesteinin linnoituksesta.
Minä olen vanginvartija Gryphuksen tytär, eikä minulla ole juuri
enempää vapautta kuin isäni vangeilla. En voi siis itse tuoda
teille tuota ihmekukkaa. Sentähden rohkenen pyytää teitä tulemaan
sitä noutamaan.
Toivomukseni on, että sille annetaan nimi _Rosa Barlaensis_.
Se on auennut. Se on aivan musta. Tulkaa, herra puheenjohtaja,
tulkaa!
Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne.