Nyt seurasi suloinen yö ja vielä suloisempi päivä.
Edellisinä päivinä oli vankityrmä tuntunut entistä tukahduttavammalta,
synkemmältä, matalammalta. Koko sen paino tuntui raskaana taakkana
lepäävän vangin hartioilla. Sen muurit olivat mustat, sen ilma kylmä,
päivä oli töin tuskin päässyt pilkistämään sisään ristikkoakkunan
tankojen välitse.
Mutta Korneliuksen herätessä seuraavana aamuna leikitteli auringonsäde
ristikolla, kyyhkyset ensivät siivet levällä läpi ilman, toisten
hellästi kuherrellessa suljetun akkunan yläpuolella.
Kornelius kiiruhti akkunan luo ja aukaisi sen. Hänestä oli kuin olisi
elämä, ilo, melkein vapauskin tullut tuon auringonsäteen mukana hänen
synkkään huoneeseensa.
Rakkaus oli tullut hänen luoksensa ja kirkastanut kaikki hänen
ympärillään, -- rakkaus, tuo taivaan kukkanen, hohtoisampi, tuoksuvampi
kuin mitkään maalliset kukkaset.
Sen sijaan että Gryphus edellisinä päivinä huoneeseen tullessaan oli
tavannut vangin äreänä vuoteessaan, hän nyt oli noussut levolta ja
lauleskeli jotakin oopperan säveltä.
Gryphus loi häneen syrjäkatseen.
-- No, kuinkas tänään voidaan? tiedusteli Kornelius.
Gryphus silmäili häntä yhä syrjästä.
-- Koira ja herra Jakob ja kaunis Rosamme, kuinka ne voivat kaikki
tyyni?
Gryphus irvisti hampaitansa.
-- Tässä on aamiaisenne, sanoi hän.
-- Kiitoksia, ystäväni Kerberos, lausui vanki, -- se tulee oikeaan
aikaan, minulla on kova nälkä.
-- Vai on teidän nälkä? ihmetteli Gryphus.
-- Miksikä ei olisi? kysyi van Baerle.
-- Salajuonet näyttävät edistyvän hyvin, tuumiskeli Gryphus.
-- Mitkä salajuonet? kysyi Kornelius.
-- En puhu turhia, mutta pidän varani, oppinut herrani. Olkaa
levollinen, pidän kyllä varani.
-- Pitäkää vain varanne, ystäväni! sanoi van Baerle. -- Olen
salajuonineni käytettävänänne!
-- Saammepa nähdä, kun tulee päivällisen aika, sanoi Gryphus.
Ja hän läksi huoneesta.
-- Päivällisen aika, toisti Kornelius. -- Mitä hän tarkoitti? No,
odottakaamme! Päivällisen aikaan se käy ilmi.
Korneliuksen kävi helpoksi odottaa päivällisen aikaa. Päivällisajan
jälkeen oli vielä seuraava yhdeksän aika illalla.
Puolenpäivän aikaan kuului Gryphuksen askelten lisäksi porraskäytävästä
kolmen tai neljän sotamiehen askeleet.
Ovi aukeni, Gryphus tuli sisään ja päästi sinne sotamiehetkin sekä
sulki oven heidän jälkeensä.
-- No niin, sanoi hän, -- nyt ryhdymme hakemaan.
Korneliuksen taskut tarkastettiin, sitten tutkittiin löytyisikö mitään
takin ja liivin välistä, liivin ja paidan, paidan ja ihon välistä, --
mutta ei löytynyt mitään.
Nyt haettiin lakanoista, patjoista, oljista, mutta ei mitään löytynyt.
Kornelius riemuitsi mielessään, kun ei ollut suostunut istuttamaan
kolmatta sipulia. Gryphus olisi varmasti löytänyt sen tällä
hakuretkellään, kuinka huolellisesti se olisikin ollut piilotettu, ja
sen olisi käynyt kuten ensimäisen sipulin.
Ei konsanaan vanki lienekään iloisemmin kasvoin seurannut huoneessaan
pidettyä tarkastusta, kuin nyt Kornelius.
Gryphus läksi tiehensä vieden mukanaan lyijykynän ja kolme tai neljä
lehtistä tuota valkoista paperia, jota Rosa oli Korneliukselle antanut.
Siinä oli koko voittosaalis.
Kuuden ajoissa Gryphus palasi, tällä kertaa yksin. Kornelius koetti
lepyttää häntä, mutta Gryphus murisi, osotti hammasta, joka hänellä oli
suunsa kulmauksessa, ja poistui huoneesta takaperin, ikäänkuin peläten
Korneliuksen käyvän hänen kimppuunsa.
Kornelius tyrskähti nauruun.
Tämä saattoi Gryphuksen huutamaan hänelle ristikon takaa:
-- Hyvä, hyvä! Saammepa nähdä, kumpi meistä nauraa viimeiseksi!
Ainakin tänä iltana toivoi Kornelius voivansa nauraa viimeiseksi, sillä
Kornelius odotti Rosaa.
Rosa tuli yhdeksän aikaan, mutta hän tuli ilman lyhtyä. Hän ei
tarvinnut enää valkeata, hän osasi nyt lukea.
Valkea olisi myöskin voinut antaa ilmi Rosan, jota Jakob piti silmällä
tarkemmin kuin konsanaan.
Ja lopuksi, -- kun Rosa punehtui, näkyi punehtuminen liian selvästi
lyhdyn valossa.
Mistä puhelivat Rosa ja Kornelius tänä iltana? Samasta, mistä
rakastavaiset puhuvat oven kynnyksellä Ranskassa, parvekeaidan molemmin
puolin Espanjassa, ylhäältä terassilta alas maahan Itämailla.
He puhuivat asioista, jotka suovat hetkille siivet, jotka kiihdyttävät
ajan vauhtia.
He puhuivat kaikesta muusta, vaan eivät mustasta tulpaanista.
Kello kymmenen aikaan he erosivat kuten tavallisesti.
Kornelius oli onnellinen, niin onnellinen kuin voi olla
tulpaaninviljelijä, jolle ei ole puhuttu hänen tulpaanistaan.
Rosa oli hänestä ihana kuin itse rakkaudenjumalatar; hän oli hänestä
hyvä, herttainen, viehättävä.
Mutta miksi ei Rosa suvainnut kuulla puhuttavan tulpaaneista?
Siinä suhteessa oli Rosalla paha virhe.
Huokaellen lohdutti Kornelius itseään ajatuksella, ettei täydellistä
naista ole olemassakaan.
Hän vietti osan yötä tuota epätäydellisyyttä mietiskellen. Toisin
sanoen, hän ajatteli Rosaa niin kauan kuin oli valveilla.
Nukuttuaan hän uneksi hänestä.
Mutta unelmien Rosa oli paljoa täydellisempi kuin todellinen. Ei sillä
hyvä, että hän puhui tulpaaneista, vaan hän toi sitä paitsi
Korneliukselle komean mustan tulpaanin kiinalaisessa maljakossa.
Kornelius heräsi ilosta väristen ja mumisi: -- Rosa, Rosa, rakastan
sinua!
Ja kun oli jo valoisa päivä, ei Kornelius katsonut sopivaksi enää
nukkua uudelleen.
Hänelle jäi siis koko päiväksi mieleen tuo unessa saatu kuva.
Oi! Jos Rosa olisi puhunut tulpaanista, olisi hän Korneliuksen mielestä
ollut täydellisempi kuin maailman etevimmät ja ihanimmat kuningattaret,
-- Semiramis, Kleopatra, Elisabet, Anna Itävaltalainen!
Mutta Rosa oli kieltänyt, uhalla ettei enää palaisi, mainitsemasta
tulpaania kolmeen päivään.
Rakastaja oli tosin siten saanut käytettäväkseen seitsemänkymmentäkaksi
tuntia, mutta nämä seitsemänkymmentäkaksi tuntia olivat anastetut
tulpaaninviljelijältä.
Tosinhan näistä seitsemästäkymmenestäkahdesta tunnista jo oli kulunut
kolmekymmentäkuusi.
Toiset kolmekymmentäkuusi kyllä myöskin kuluisivat pian:
kahdeksantoista odotellessa, kahdeksantoista Rosaa muistellessa.
Rosa tuli tavalliseen aikaan. Kornelius kesti sankarimaisesti
rangaistuksensa. Hän olisi ollut oiva pythagoralainen, ja jos hänen
olisi sallittu kerran päivässä kysyä kuulumisia tulpaanistaan, olisi
hän rauhallisesti tyytynyt veljeskunnan sääntöjen mukaisesti muutoin
vaikenemaan viisi vuotta.
Onneksi hänen kaunis vieraansa käsitti varsin hyvin, että jos on
toisaalta vaatelias, täytyy toisaalta olla myöntyväinen. Hän salli siis
Korneliuksen vetää hänen sormensa ristikon aukosta sisään, hän salli
Korneliuksen suudella hänen hiuksiaan ristikon lomitse.
Lapsi parka! Tuo lemmenleikki oli hänelle paljoa vaarallisempaa kuin
tulpaanista puhuminen olisi ollut.
Hän käsitti tämän palatessaan huoneeseensa sykkivin sydämin, posket
hehkuvina, huulet kuivina, silmät kosteina.
Kun siis seuraavana iltana ensi sanat, ensi hyväilyt oli vaihdettu, loi
Rosa ristikon takaa pimeässä Korneliukseen tuollaisen katseen, jonka
tuntee sitä näkemättä, ja hän lausui:
-- Olkaa iloissanne! Se on jo kohonnut esiin!
-- Mikä? kysyi Kornelius, rohkenematta uskoa Rosan itsestään lyhentävän
hänen koetusaikansa.
-- Tulpaani, sanoi Rosa.
-- Kuinka, huudahti Kornelius, -- te sallitte siis?
-- Olkoon menneeksi! sanoi Rosa kuten hellä äiti, joka suo lapselleen
ilon.
-- Oi Rosa! huudahti Kornelius, kurottaen huulensa ulos ristikosta,
toivoen kohtaavansa posken, käden, otsan tai jotain muuta.
Hän kohtasi parasta kaikesta, -- puoliavoimet huulet.
Rosa päästi huudahduksen.
Kornelius käsitti, että oli parasta nopeasti jatkaa keskustelua. Hän
käsitti, että tuo odottamaton kosketus oli kovasti pelästyttänyt Rosaa.
-- Kasvaako se suoraan? kysyi hän.
-- Suoraan kuin nyplypuikko, vastasi Rosa.
-- Onko se jo pitkäkin?
-- Ainakin kaksi tuumaa.
-- Oi Rosa, hoitakaa sitä hyvin, niin näette, kuinka se kasvaa
nopeasti.
-- Kuinka voisin hoitaa sitä enää huolellisemmin? sanoi Rosa. -- Enhän
ajattele muuta kuin sitä.
-- Kuinka, Rosa? Varokaa, etten minä vuorostani käy mustasukkaiseksi.
-- Tiedättehän että ajatellessani sitä ajattelen teitä. En väisty enää
sen luota. Voin nähdä sen vuoteestani. Herätessäni luon siihen ensi
katseeni, uneen vaipuessani viimeisen. Päivällä istun työskennellen sen
vieressä, sillä siitä saakka kuin se tuli huoneeseeni, en enää ole
liioin sieltä poistunut.
-- Teette oikein, Rosa, sillähän te olette voittava itsellenne
myötäjäiset.
-- Niin, ja sitä minun on kiittäminen siitä, että voin mennä naimisiin
kuuden- tai kahdeksankolmatta vuotiaan miehen kanssa, jota rakastan.
-- Olkaa vaiti, te ilkeä tyttö!
Ja Korneliuksen onnistui tavottaa tytön sormet, mikä aiheutti hetkisen
vaitiolon, joskaan ei keskusteluaineen muutosta.
Tämän illan jälkeen oli Kornelius onnellisin ihmisistä. Hän sai pidellä
Rosan kättä mielin määrin ja puhella tulpaanistaan niin paljon kuin
ikinä halusi.
Tämän jälkeen jokainen uusi päivä merkitsi uutta kehitysastetta
tulpaanille ja nuorten lemmelle.
Tulpaanin lehdet kasvoivat kasvamistaan, pian voi erottaa kukan.
Korneliuksen riemu oli suuri hänen saadessaan tuon uutisen, ja
kysymykset seurasivat toisiaan nopeudella, joka todisti kuinka tärkeitä
ne olivat.
-- Se on umpulla? huudahti Kornelius.
-- Niin on, vastasi Rosa.
Mielenliikutuksen vallassa nojasi Kornelius horjuen luukkuun.
-- Hyvä Jumala! huudahti hän.
Sitten hän kyseli edelleen:
-- Onko soikio säännöllinen? Onko se täyteläinen, ovatko lehtien päät
täysin vihreät?
-- Soikio on melkein tuuman pituinen ja suippenee teräväksi kuin neula,
se käy yhä pulleammaksi, pian se on aukeneva.
Seuraavana yönä ei Kornelius nukkunut paljoa. Mikä ylevä hetki olikaan
oleva se, jolloin umppu aukeni!
Kaksi päivää myöhemmin Rosa ilmoitti soikion hiukan auenneen.
-- Oi Rosa, huudahti Kornelius, -- jos soikio on aukeamaisillaan,
täytyy voida jo hieman erottaa kukan väriäkin!
Ja vanki vaikeni huohottaen.
-- Kyllä, vastasi Rosa. -- Voi erottaa toisenvärisen juovan, ohuen kuin
hius.
-- Ja minkä värinen se on? kysyi Kornelius vavisten.
-- Se on hyvin tumma, vastasi Rosa.
-- Ruskea?
-- Ei, paljoa tummempi.
-- Paljoa tummempi, Rosa kulta, oi, kiitoksia! Tumma kuin eebenpuu,
tumma kuin...
-- Kuin muste, jolla olen teille kirjoittanut.
Kornelius päästi hurjan ilohuudon.
Hilliten sitten äkkiä mielensä ja pannen kätensä ristiin hän lausui:
-- Oi Rosa, teidän vertaistanne enkeliä ei ole olemassa!
-- Eikö todellakaan! lausui Rosa, hymyillen hänen kiihkolleen.
-- Rosa, te olette nähnyt niin paljon vaivaa, te olette tehnyt niin
paljon minun hyväkseni. Rosa, tulpaanini on puhkeava kukkaan, ja sen
kukka on oleva musta! Rosa, Rosa, te olette täydellisin luoduista!
-- Mustan tulpaanin jälkeen sentään?
-- Vaiti, te ilkeä olento. Säälikää minua, elkää turmelko iloani.
Mutta, Rosa, jos tulpaani on kehittynyt niin pitkälle, niin kukka
aukenee parin, kolmen päivän perästä?
-- Niin kyllä, huomenna tai ylihuomenna.
-- Oi, mutta minä en saa nähdä sitä, huudahti Kornelius, heittäytyen
taapäin, -- en saa suudella tuota Luojan ihmeteosta, kuten suutelen
teidän käsiänne, Rosa, hiuksianne, poskianne, jos ne sattuvat olemaan
luukkuni läheisyydessä.
Rosa lähensi poskensa ristikkoon, ei enää sattumalta, vaan
vapaaehtoisesti. Ahnaasti kiintyivät siihen nuoren miehen huulet.
-- Minä taitan sen teille, jos tahdotte, sanoi Rosa.
-- Ei, ei! Heti kun se on auennut, on teidän asetettava se varjoon,
Rosa, ja samana hetkenä, samana hetkenä tulee teidän lähettää joku
ilmoittamaan Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, että suuri
musta tulpaani on kukkinut. Haarlem on kaukana, tiedän sen kyllä, mutta
rahalla saatte kyllä sanansaattajan hankituksi. Onko teillä rahaa,
Rosa?
Rosa hymyili.
-- On kyllä, vastasi hän.
-- Kylläksi? tiedusteli Kornelius.
-- Minulla on kolmesataa floriinia.
-- Jos teillä on kolmesataa floriinia, ei teidän tule lähettää
sanansaattajaa, vaan te itse, te itse, Rosa, menette Haarlemiin.
-- Mutta sillaikaa kukka...
-- Kukan te otatte mukaanne, ymmärrättehän ettette saa hetkeksikään
erota siitä.
-- Mutta jos en eroa siitä, täytyy minun erota teistä, herra Kornelius,
sanoi Rosa alakuloisesti.
-- Olette oikeassa, herttainen, rakas Rosani. Hyvä Jumala, kuinka
pahoja ihmiset ovat! Mitä olen heille tehnyt, kun he ovat riistäneet
minulta vapauden! Olette oikeassa, en voi elää ilman teitä. No hyvä, te
lähetätte jonkun Haarlemiin. Tuo ihme on toden totta siksi suuri, että
puheenjohtaja voi nähdä vaivaa sen tähden. Tulkoon itse noutamaan
tulpaanin.
Mutta hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:
-- Rosa, Rosa! Jos se ei olisikaan musta!
-- No, siitä te saatte tiedon huomis- tai ylihuomisiltana.
-- Täytyykö minun odottaa iltaan, ennenkuin saan sen tietää? Menehdyn
kärsimättömyyteen! Emmekö voisi sopia jostakin merkistä?
-- Minä tiedän paremman keinon.
-- Minkä sitten?
-- Jos se aukenee yöllä, niin tulen itse sanomaan sen teille. Jos se
tapahtuu päivällä, kuljen ovenne ohitse ja toimitan teille kirjelapun,
joko oven alatse tai ristikosta, isäni ensimäisen ja toisen käynnin
välillä.
-- Oivallista, Rosa! Sananen teiltä ilmoittaa minulle tuon uutisen, ja
onneni on oleva kaksinkertainen.
-- Kello on kymmenen, sanoi Rosa, -- minun täytyy lähteä.
-- Niin, niin, sanoi Kornelius, -- menkää, Rosa, menkää!
Rosa läksi pois puolittain alakuloisena.
Kornelius oli melkein lähettänyt hänet tiehensä.
Tosinhan se tapahtui siksi, että hän menisi vartioimaan mustaa
tulpaania.