Mutta Rosa parka ei huoneessansa voinut tietää, kenestä tai mistä
Kornelius uneksi.
Näin ollen Rosa, sen jälkeen mitä oli kuullut, oli paljoa taipuisampi
uskomaan hänen uneksivan tulpaanistaan kuin hänestä, ja kumminkin Rosa
erehtyi.
Mutta kun ei ollut ketään, joka olisi voinut sanoa Rosalle että hän
erehtyi, ja Korneliuksen varomattomat sanat olivat vaikuttaneet kuin
myrkky hänen mieleensä, niin Rosa ei nähnyt unta, vaan hän itki.
Ollen suora, ylevämielinen ja syvätunteinen henkilö, Rosa ryhtyi
arvostelemaan omaa itseänsä, ei tosin siveellisten ja ulkonaisten
ominaisuuksiensa puolesta, vaan yhteiskunnalliseen asemaansa nähden.
Kornelius oli oppinut, hän oli rikas, -- tai oli ainakin ollut,
ennenkuin hänen omaisuutensa anastettiin valtiolle. Hän kuului tuohon
kauppaporvaristoon, joka oli ylpeämpi puotikylteistään kuin
syntyperäinen aateli vaakunoistaan. Rosa kelpasi auttamaan Korneliusta
aikaansa kuluttamaan, mutta jos oli kysymys vakavista tunteista, niin
lahjoitti hän sydämensä paljoa pikemmin tulpaanille, ylpeälle kukkain
kuningattarelle, kuin Rosalle, vaatimattomalle vanginvartijan
tyttärelle.
Rosa käsitti siis kyllä, että Kornelius antoi tulpaanille etusijan
hänen edellään, mutta juuri siksi, että hän sen käsitti, oli hän siitä
sen epätoivoisempi.
Niinpä olikin Rosa tehnyt lujan päätöksen tänä kammottavana yönä, jona
hän ei ollut saanut unta silmiinsä.
Hän päätti, ettei enää palaisi ristikkoluukulle.
Mutta kun hän tiesi, kuinka kiihkeästi Kornelius kaipasi uutisia
tulpaanistaan, mutta ei tahtonut saattaa itseään vaaraan tavata miestä,
jonka herättämän säälin tunsi jo ehtineen ohi myötätuntoisuuden asteen
ja lähenemistään lähenevän rakkautta, päätti hän, pelastaakseen tuon
miehen epätoivosta, jatkaa omin päin luku- ja kirjoitusharjoituksiansa,
ja onneksi oli hän jo saavuttanut siksi suuren taidon, ettei enää olisi
lainkaan kaivannutkaan opettajaa, ellei tämä opettaja olisi ollut
henkilö nimeltään Kornelius.
Rosa ryhtyi siis tarmolla lukemaan Kornelius de Witt raukan raamattua,
tuota raamattua, josta ensi ehti oli reväisty pois, ja jonka toiselle
lehdelle Kornelius van Baerle oli kirjoittanut testamenttinsa.
-- Oi, mumisi hän, lukien uudelleen tuon testamentin, jonka lukeminen
aina saattoi kyyneleen, rakkauden helmen, vierähtämään hänen kirkkaista
silmistään kalvenneille poskille, -- oi, silloin luulin hetkisen, että
hän rakasti minua!
Rosa parka arvosteli asioita väärin. Ei konsanaan vanki ollut häntä
rakastanut hartaammin kuin juuri nyt, koska hänen ja suuren mustan
tulpaanin välisessä taistelussa tulpaani oli joutunut tappiolle, kuten
jo hieman hämillämme tunnustimme.
Mutta -- toistamme sen -- Rosa ei tiennyt suuren mustan tulpaanin
tappiosta.
Suoritettuaan lukemisen, joka jo kävi aika hyvin, hän otti kynän ja
ryhtyi yhtä kehuttavalla tarmolla harjoittamaan tuota verrattomasti
vaikeampaa kirjoitustaitoa.
Kun Rosa sinä päivänä, jolloin Kornelius puhui niin varomattoman
avomielisesti, jo kirjoitti melkein luettavasti, niin toivoi hän
voivansa viimeistään viikkokauden kuluttua antaa vangille tietoja hänen
tulpaanistaan.
Hän ei ollut unohtanut sanaakaan Korneliuksen antamista ohjeista. Eihän
Rosa tosin muutoinkaan unohtanut sanaakaan siitä, mitä Kornelius
hänelle puhui, jos kohta ohjeiden antaminen ei ollutkaan kysymyksessä.
Kornelius puolestaan heräsi rakastuneempana kuin koskaan ennen.
Tulpaani oli tosin eloa uhkuvana ja hohtoisana yhä hänen mielessänsä,
mutta ei enää aarteena, jolle hänen oli uhraaminen kaikki, yksin
Rosakin, vaan kallisarvoisena kukkana, luonnon ja taiteen
ihmetuotteena, jonka Jumala soi hänelle koristeeksi hänen rakastettunsa
vyöhön.
Mutta epämääräinen pelko vaivasi häntä koko päivän. Hän oli samassa
tilassa kuin ihmiset, jotka ovat kyllin lujaluontoisia unohtaakseen
hetkeksi, että suuri vaara uhkaa heitä samana iltana tai huomispäivänä.
Voitettuaan ensi levottomuutensa he toimiskelevat tavalliseen tapaansa.
Mutta tuon tuostakin unohdettu vaara äkkiä kouristaa heidän sydäntänsä.
He vavahtavat, tiedustelevat itseltään syytä, ja unohdettu muistuu
mieleen. -- Niin, niin, sanovat he huoaten, -- sehän se oli!
Se, mikä Korneliusta vaivasi, oli pelko ettei Rosa enää tulisikaan tänä
iltana kuten ennen.
Ja sitä mukaa kuin ilta lähestyi, kävi hänen pelkonsa aina
selväpiirteisemmäksi, aina kiihkeämmäksi, kunnes se lopuksi tykkänään
täytti hänen mielensä, valtasi hänen koko olentonsa.
Sykkivin sydämin tarkkasi hän illan pimenemistä, ja kuta synkemmäksi
pimeys tuli, sitä selvemmin muisti hän edellisenä iltana lausumansa
sanat, jotka olivat niin kovin pahoittaneet Rosa paran mieltä, ja
hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka hän oli voinut kehottaa
lohduttajatartaan uhraamaan hänet itsensä tulpaanille, luopumalla häntä
näkemästä, jos niin olisi tarpeen, kun sentään Rosan näkeminen oli
käynyt hänelle välttämättömäksi elämänehdoksi.
Korneliuksen huoneesta voi kuulla tornikellon lyönnin. Se löi seitsemän
-- kahdeksan -- yhdeksän. Ei konsanaan metallisointu ole värähdyttänyt
sydäntä kiihkeämmin kuin tuo, jolla kellon vasara ilmoitti yhdeksännen
tunnin loppua.
Sitten seurasi hiljaisuus. Kornelius painoi kätensä sydämelleen,
hillitäkseen sen sykintää, ja kuunteli.
Rosan askeleet, hänen hameensa kahina olivat Korneliukselle niin tutut,
että hän heti tyttösen ehdittyä portaitten ensi astuimelle tiesi sanoa:
-- Hän siellä tulee!
Mutta tänä iltana ei porraskäytävästä kuulunut mitään. Kello ilmoitti
neljännestunnin taas kuluneen, sitten, kahteen eri äänilajiin kuuluvin
sävelin, tunnin ehtineen puoleen, sitten seuraavaan neljännekseen, ja
lopuksi saattoi se vakavasti ja juhlallisesti niin vankilan kuin
Loewesteinin asukasten tietoon, että kymmenes tunti oli kulunut
loppuun.
Siihen aikaan Rosa tavallisesti läksi Korneliuksen luota. Nyt oli kello
jo lyönyt, eikä Rosa ollut vielä saapunutkaan.
Siis oli Kornelius aavistanut oikein. Rosa oli suuttunut, pysytteli
huoneessaan ja jätti hänet oman onnensa nojaan.
-- Olen täysin ansainnut kohtaloni, sanoi Kornelius. -- Hän ei tule, ja
niin tehdessään hän on oikeassa. Hänen sijassaan menettelisin varmasti
samoin.
Mutta kaikesta huolimatta Kornelius kuunteli, odotti ja toivoi yhä
vielä.
Täten hän kuunteli ja odotti puoliyöhön saakka, mutta sitten hän
lakkasi odottamasta ja heittäytyi riisuutumatta vuoteelleen.
Yö oli pitkä ja surullinen, -- vihdoin koitti päivä. Mutta päivä ei
tuonut mitään uutta toivoa vangin mieleen.
Kello kahdeksan aamulla aukeni ovi, mutta Kornelius ei edes
kääntänyt päätäänkään. Hän oli kuullut Gryphuksen raskaat askeleet
porraskäytävästä, mutta hän tunsi varsin hyvin mielessään, että Gryphus
tuli yksin.
Hän ei katsahtanut edes vanginvartijaan päinkään.
Ja kumminkin olisi hän halunnut tiedustella häneltä Rosan vointia. Niin
oudolta kuin sellainen kysymys isästä voikin tuntua, yritti hän
kumminkin jo tehdä sen. Itsekkäästi toivoi hän, että Rosa olisi sairas.
Ellei mitään erikoista tapahtunut, ei Rosa koskaan tullut päivällä.
Siis ei Kornelius voinut lainkaan täyttä totta odottaa häntä ennen
iltaa. Mutta hänen äkilliset vavahduksensa, ovelle päin kuunteleva
korvansa, nopeat luukkuun suuntautuvat katseensa todistivat sentään
hämärästä toivosta, että Rosa poikkeaisi tavallisista tavoistansa.
Gryphuksen tullessa toisen kerran oli Kornelius, unohtaen vanhan vihan,
tiedustellut vartijaltaan kuinka tämä voi. Mutta Gryphus oli vastannut
yksikantaan kuin spartalainen:
-- Voin hyvin.
Kolmannella kerralla Kornelius muutti kysymyksen muodon.
-- Ei kukaan ole sairas Loewesteinissä? tiedusteli hän.
-- Ei! vastasi Gryphus vielä lyhyempään kuin edellisellä kerralla ja
sulki oven hänen nenänsä edessä.
Tottumatonna liioin kuulemaan kohteliaisuuksia vangiltaan, oli Gryphus
käsittänyt nuo kysymykset lahjomisen alkuyrityksiksi.
Kornelius oli jälleen yksin. Kello oli seitsemän illalla, ja nyt
uudistuivat edelläkuvatut tuskat, kiihkeämpinä vain kuin eilisiltana.
Mutta kuten eilen, kuluivat tunnit tänäänkin tuomatta mukanaan tuota
suloista ilmiötä, joka ristikon takaa oli kirkastanut Kornelius raukan
tyrmän ja valaissut sen poissaoloajakseenkin.
Van Baerle vietti yön todellisen epätoivon vallassa. Seuraavana
päivänä tuntui hänestä Gryphus entistä rumemmalta, raaemmalta ja
inhottavammalta: hänen päässään, tai pikemmin sydämessään, oli herännyt
toivo, että Gryphus esti Rosaa tulemasta.
Hänessä heräsi hurja halu kuristaa Gryphus kuoliaaksi. Mutta
Korneliuksen kuoliaaksi kuristama Gryphus olisi kaikkien jumalallisten
ja inhimillisten lakien mukaan estänyt Rosaa näkemästä Korneliusta enää
konsanaan.
Täten pelastui siis vanginvartija mitä suurimmasta vaarasta, vaaraa
aavistamattaankaan.
Ilta tuli, ja Korneliuksen epätoivo muuttui surumielisyydeksi. Tuo
surumielisyys oli sitä synkempää, kun hänen surunsa ohella täytyi
ajatella myöskin tulpaani parkaansa. Huhtikuu oli ehtinyt juuri siihen
kohtaan, jota taitavimmat puutarhurit katsovat tulpaanien
istuttamiselle soveliaimmaksi. Hän oli sanonut Rosalle: -- Minä määrään
päivän, jolloin sipuli on istutettava. -- Hän olisi tänään määrännyt
sen seuraavana iltana tapahtuvaksi. Sää oli oivallinen, ilmaa, joka
tosin vielä oli hiukan kosteata, lämmittivät huhtikuun kalpeat, mutta
kalpeudestaan huolimatta niin suloiset auringonsäteet. Entä jos Rosa
antaisi oikean istuttamisajan mennä ohi, jos tuskaan, jota hän tunsi,
kun ei saanut Rosaa nähdä, vielä liittyisi mielenhaikeus siitä, että
sipuli turmeltuisi liian myöhäisen istutuksen johdosta, -- tai jos se
jäisi tykkänään istuttamatta!
Ei ihme, jos Korneliukselle, molemmat huolet sydämessään, ruoka ja
juoma lakkasi maittamasta!
Näin kävi hänen neljäntenä päivänä.
Kornelius oli säälittävän näköinen, kun hän mykkänä ja tuskasta ja
paastosta kalpeana katsoi ulos ristikkoakkunastaan, pyrkien vaaran
uhalla, ettei enää voisi vetää päätään takaisin, katsomaan akkunasta
vasemmalla olevaan, rantaan päin aukenevaan pieneen puutarhaan, josta
Rosa oli hänelle puhunut, ja jossa hän toivoi huhtikuun vaaleassa
päivänpaisteessa näkevänsä nuoren tytön tai tulpaanin, nuo molemmat
kadottamansa lemmityt.
Illalla Gryphus sai viedä pois Korneliuksen aamiaisen ja päivällisen;
hän oli niihin tuskin koskenutkaan.
Seuraavana päivänä hän ei kajonnut niihin ollenkaan, joten Gryphus sai
viedä noita molempia aterioita vartan valmistetut ruuat täysin
koskemattomina takaisin.
Sinä päivänä ei Kornelius ollut lainkaan noussut vuoteelta.
-- Oivallista, sanoi Gryphus palatessaan viime käynniltään, -- varsin
oivallista! Luulen että pääsemme pian tuosta oppineesta!
Rosa vavahti.
-- Mitä tarkoitatte? kysyi Jakob.
-- Hän ei syö eikä juo enää eikä nouse enää vuoteeltaan, sanoi Gryphus.
-- Hän lähtee täältä tiehensä arkussa, kuten herra Grotius, mutta se
arkku on oleva ruumisarkku.
Rosa kävi kuolonkalpeaksi.
-- Oi, sopersi hän, -- käsitän kaikki! Hän on levoton tulpaaninsa
takia.
Ja mieli ahdistettuna hän nousi, palasi huoneeseensa ja otti kynän ja
paperia, viettääksensä yönsä kirjaimia piirtämällä.
Kun Kornelius seuraavana aamuna nousi vuoteeltaan laahautuakseen
akkunan luo, huomasi hän paperin, joka oven alatse oli työnnetty
sisään.
Hän sieppasi sen käteensä, avasi sen ja luki. Käsialalla, joka oli
viikkokauden aikana parantunut siinä määrin, että hän sitä tuskin enää
tunsikaan, oli Rosa kirjoittanut hänelle:
»Olkaa levollinen, tulpaaninne voi hyvin.»
Vaikka nuo sanat vapauttivatkin Korneliuksen osasta hänen huoliansa,
koski niihin kätkeytyvä iva kumminkin hänen mieleensä. Siis -- Rosa ei
ollut sairas, hän oli loukkaantunut. Rosaa ei kukaan estänyt tulemasta,
hän pysyi vapaaehtoisesti poissa Korneliuksen luota.
Rosalla oli siis kylläksi tahdonlujuutta pysyäkseen poissa hänen
luotaan, joka oli kuolla surusta, kun ei saanut häntä nähdä.
Korneliuksella oli paperia ja kynä, jonka Rosa oli hänelle tuonut. Hän
käsitti tyttösen odottavan vastausta, mutta että hän tulisi noutamaan
sen vasta yöllä. Hän kirjoitti siis samanlaiselle paperilapulle kuin
se, jonka oli saanut:
»En ole sairas levottomuudesta tulpaanin takia, vaan mielipahasta, kun
en enää saa nähdä teitä.»
Gryphuksen mentyä pois ja illan tultua hän työnsi kirjeen oven alatse
ulos ja jäi kuuntelemaan.
Mutta niin kiihkeästi kuin hän tarkkasikin, ei hän kuullut askeleita
eikä hameen kahinaa.
Hän kuuli vain äänen, heikon kuin henkäys ja vienon kuin hyväily,
ristikon takaa kuiskaavan:
-- Huomenna!
Huomenna, -- huomenna oli viikko kulunut umpeen. Viikkokauden aikana
eivät Kornelius ja Rosa olleet tavanneet toisiansa.